Lukijan pyynnöstä 3: Slavoj Žižek vs. Jordan Peterson

”These are the questions Zizek should have asked Peterson. But he seems too sad and broken to try anymore.”

Benjamin Studebaker, ”How Žižek Should Have Replied to Jordan Peterson”

Eliran Bar-Elin ja Stefanos Roimpasin artikkeli analysoi Slavoj Žižekin ja Jordan Petersonin debattia lacanilaisesta näkökulmasta ja osoittaa, ettei Žižekin välinpitämätön suhtautuminen Petersonin hutiloituun marxismikritiikkiin ollut sattumanvaraista. Kirjoittajat huomauttavat sen, ”minkä monet mieltävät puuttuvaksi, nimittäin Petersonin väitteiden rakenteellisen kumoamisen”, olevan ”sellaisenaan debatin todellisten rajojen demonstraatio”. Tämä demonstraatio tapahtuu yksinkertaisesti ”Žižekin subjektiivisen position kautta”.

Kirjoittajat nostavat esiin Alain Badioun erottelun monstraation ja de-monstraation välillä. He vertaavat debattia kahden ystävän ja yhden hullun asetelmaan, jossa hullu alkaa yhtäkkiä mölistä järjettömyyksiään toiselle ystävyksistä. Monstraatiota olisi tässä yhteydessä sen selittäminen, ”miksi hullun äänet eivät vastaa mitään lingvistisiä yksikköjä ja ovat siten merkityksettömiä”. Molemmat ystävykset tietävät tämän: ”saman symbolisen tilan oletettu tieto tai järjestys (tässä tapauksessa kieli) on jo [toisen] jakamaa [shared by him/her]. Hullun ääntelyn ja kielen sanojen ei-vastaavuuden paljastaminen olisi sinänsä merkityksetön akti.

Petersonin ”10 kohdan marxismikritiikkiä” (josta on kyllä ehditty suorittaa jo oma monstraationsakin) voi siis pitää esimerkkinä yliopistodiskurssin päättömästä performanssista, jossa ”asetetaan oletetun objektiiviset faktat ilman subjektiivista väliintuloa”. Žižekin ei tarvitse esitellä omaa ”marxismin malliaan” osoittaakseen Petersonin tiedollisen inkonsistenssin; päinvastoin ”mallien yhteenotto asettaisi debatin kokonaan symbolisen alueelle”, sillä se, mikä varsinaisesti vastustaa symbolisaatiota, ”tulee yhä tuollaisessa yhteenotossa torjutuksi”.

Bar-Elin ja Roimpasin mukaan Žižekin esitys jäi ”traditionaalisesta akateemisesta performanssista” niin kauaksi kuin mahdollista.  Žižek toisin sanoen kieltäytyi ilmaantumasta täytteeksi siihen aukkoon, jonka Peterson esityksellään artikuloi, ”subjektiksi jonka oletetaan tietävän”, ja joka tämän tehtävän täyttäessään olisi ainoastaan pönkittänyt Petersonin esiin marssittamaa yliopistodiskurssia antamalla tyhjentävän 10 kohdan esityksen siitä, mikä vastapuolen kritiikissä meni pieleen. Žižek ei siis olettanut, ettei yleisö tiedä. Hän ei tarjonnut omaa faktuaalista malliaan vastaukseksi Petersonille, vaan ”vastusti kiusausta monstroida malliaan ja de-monstroi näin Petersonin rajoitukset”.

Žižekin voi näin sanoa kieltäytyvän Petersonin tyrkyttämästä epistemologisesta pelistä ja sen sääntöjen noudattamisesta. Petersonin marxismiasiantuntijuus (kuten suuri osa hänen ajatteluaan) on vitsi, eikä Žižekin tarvitse selittää sitä auki (muuten katoaisi koko homman hauskuus, kuten tietää jokainen ”vitsianalyysiin” perehtynyt). Samalla Žižekin ja Petersonin debatti osoittaa laajemmin anglosaksisen yliopistotyylin väittelyiden torjuttuun, nimittäin varsinaisen ajattelun puutteeseen. Yliopistodebatti on epistemologista peliä, johon osallistumisen hinta maksetaan tiedon valuutassa: tiedoksi naamioituneena ei-tietona ja ajattelun virkaa toimittavana ei-ajatteluna.

Yliopistodiskurssin kiistäminen tai purkaminen sillä itsellään edellyttää pelin sääntöjen seuraamista, mikä edelleen kätkee sen tosiasian, että tälläkin tiedolla on mestarinsa, joka ammentaa nautintonsa Toisen (”tietämättömän” yleisön, opiskelijan, työläisen etc.) passivoivasta asettamisesta kohteekseen. Lopputuloksena on yliopistodiskurssin voimistuminen entisestään. Ainoa kriittisen väliintulon toimiva muoto on osoittaa tiedollisen kentän jakautuneisuus hysterisoimalla se, ja juuri niin Žižek Bar-Elin ja Roimpasinkin mukaan tekee.

Ensimmäisenä on kumottava performatiivisesti yliopistodebattia strukturoivat säännöt, ja tässä Žižek onnistuu. Samalla debatin on epäonnistuttava debattina. Petersonin tiedollinen status tai paikka hysterisoituu, mikä ilmenee muun muassa hänen subjektiivisena ”liikehdintänään” kohti samanmielisyyttä Žižekin kanssa. (Näin perusneurootikko tyypillisesti toimii, aina samastumisprosessiin pyrkien.) Žižek siis ikään kuin kysyy Petersonin tiedon mestarilta, miksi hän (”Žižek marxilaisena”) on sellainen kuin mestari väittää hänen olevan. Tämä kysyminen tapahtuu hysteerikon paikalta; siten Žižek debattiin osallistuvana subjektina on aina jo jotain diskurssin vaikutuksesta pudonnutta, sillä asettuessaan itse kysyjän paikalle hysteerikko ei enää ”tiedä”, missä tai kuka on. Debatissa tämä näkyy esimerkiksi Žižekin subjektiivisen demonstraation ”kyvyttömyytenä” seurata formaalin debatin protokollaa niin muodossa kuin sisällössä.

Tässä mielessä ne, jotka kritisoivat Žižekiä asian ohi puhumisesta, ampuvat itse maalin ohi. Jos harjoittaa lacanilaista ideologiakritiikkiä, kuten Žižek tekee, vaaditaan muutakin kuin uusi sisältö vanhassa muodossa – muussa tapauksessa sisältö jää pelkäksi fetissiksi, ja juuri fetisistisestä vaihdosta on suurimmassa osassa oikeaoppista yliopistodebatointia kysymys. Peterson olisi tietysti hävinnyt kelle tahansa Marx-asiantuntijalle, ja tätä ilmeisesti toivottiinkin. Žižek kuitenkin osoitti olevansa aito ajattelija, kun ei tästä toiveesta vähääkään piitannut.