Jälkiviisautta maltillisesti annosteltuna

Tapoihini ei kovin usein ole kuulunut kirjoittaa juttua, joka perustuu jonkin aiemmin julkaisemani blogitekstin reflektoimiseen, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Asia on ollut mielessäni kauan; lisäksi teksti, jota aion nyt jälkiviisaasti pohdiskella on Kuolleen kirjaimen apostolin ainoa varsinainen ”viraalihitti”. Julkaisin sen blogin perustamisvuonna 2019. Sitä luetaan edelleen, paljon. Tavallaan tämä juttu on myös ”ennakkovastaus” jollekulle, joka toistaiseksi on olemassa vain sisäisenä Toisena ja itsepintaisena dialogikumppanina omassa mielenmaisemassani. Tuo Toinen on jo jonkin aikaa kysellyt: ”Mitä ajattelet tästä nykyään?”

Raflaavasti ja poleemisesti otsikoitu ”Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?” onkin omaan nykyiseen makuuni melko reaktiivinen puheenvuoro vuoden 2018 kirjamessukohulle, joskin reaktiivisuutta vaimentaa kirjoitukseni myöhäisyys itse analysoitavaan asiaan nähden. Kohu satoi tietenkin lopulta juuri siihen laariin, johon kohun aikaansaaneet eivät taatusti sen olisi suoneet satavan; tunnetusti se toi valtavasti ilmaista mainosta Timo Hännikäiselle ja Kiuas-kustantamolle.

Miksi koen tarpeelliseksi reflektoida juttua nyt, noin seitsemän vuoden jälkeen? Ehkä minua vaivaa se, että Apostolin suosituin yksittäinen juttu edustaa tyyliä, jolle en ole lämmennyt sanottavasti enää pariin vuoteen. Tai sitten ei. Joskus tiukalle poleemisuudelle ja provokaatiolle on epäämätön tarve. Todistiko jutun menestys tällaisen tarpeen olemassaolon? En tiedä. Hitti siitä kuitenkin tuli, etupäässä kai siksi, että kirjailija Hännikäinen jakoi sen tuoreeltaan somepostauksessaan. (Terveiset Timolle, jos satut tämänkin tekstin lukaisemaan.)

Tekstini pyrkii kritisoimaan liberaalia vasemmistoa ja sen piirissä toisinaan esiintyvää ulossulkevaa mentaliteettia, josta Mark Fisher on kirjoittanut minua paremmin ja kattavammin. Vaikka laitaoikeisto diagnosoi ongelman paisutellen ja paikantaa sen virheellisesti, olisi väärin väittää, ettei sellaista ole lainkaan olemassa. Kriittisenä vasemmistolaisena olen kuitenkin jälkikäteen jäänyt miettimään, oliko ”Munattomien pelkureiden” kaltaisen jutun julkaiseminen poliittisesti viisasta. En tarkoita, että pelkäisin lynkatuksi tulemista tai mitään sellaista. Kyse on pikemminkin siitä, keitä tällaiset tekstit lopulta hyödyttävät.

Lähtökohta on toki selvä. En voi enkä edes yritä hallinnoida tekstieni tulkintaa tai käyttöä. ”Munattomat pelkurit” puhuu jostain, mikä on olemassaolevaa ja todellista, mutta tuskin on aiheetonta kysyä, olenko tekstin julkaistessani pohtinut riittävästi omaa kriittistä vastuutani ja puhunut ongelmasta sen vaatimalla tasolla ja hienovaraisuudella. Voi siis kysyä, onko ”Munattomat pelkurit” puheenvuoro, jossa toteutuu sellainen keskusteluetiikka, jota itse puolustan.

Kirjoittamisajankohtana keskustelueettinen näkemykseni joka tapauksessa mahdollisti tämänkaltaisen poleemisen tykittelyn, mutta tämä ei käy selitykseksi, jos tarkoitus on reflektoida kriittisen rehellisesti kirjoittamistekoani nykyisen ymmärryksen valossa. Yhtä hedelmätöntä olisi kuitenkin ryhtyä itsesyytöksiin saati anteeksipyyntöihin, varsinkaan kun kukaan ei ole minulta sellaisia vaatinut.

Lisäksi olen yhä itseni kanssa samaa mieltä tästä: ”[a]ito vasemmistolainen suhtautumistapa Sarastuksen ja Alt-rightin piirissä sikiävään yhteiskuntadiagnostiikkaan ei ole hysteerinen vetoaminen ’demokratian’ ja ’ihmisoikeuksien’ kaltaisiin huijarimestareihin”, jotka ”kiinnostavat liberaalejakin pelkkinä fetisseinä”. Tekstissä en juuri vaivaudu pointtiani tarkentamaan muuten kuin toteamalla oikean suhtautumistavan tarkoittavan ”vastapuolen parhaimmistoon tutustumista”. Tässä on kyse vanhasta kunnon kritiikin kohteeseen perehtymisestä. On hyvä tietää, mitä vastapuoli ajattelee ja miksi. Yleensä sillä on siihen syyt.

Kritisoimani liberaali ajattelu taas on taipuvainen julistamaan demokratiaa ja ihmisoikeuksia samaan tapaan kuin sen piirissä syntynyt valkoinen feminismikin: riistämällä vähemmistöjen todelliselta potentiaalilta toimintakyvyn sulauttamalla ne osaksi kapitalistista systeemiä. Tästäkin on kirjoitettu paljon, erityisesti Alison Phippsin Me too -liikkeen valkoista kolonisaatiota kriittisesti ruotiva Minä, et sinä (2022) on antoisa. Phipps muun muassa analysoi, kuinka valtavirtaiseen liberalismiin liittyvä poliittinen ja porvarillinen valkoisuus luo oman kielioppinsa, jota piiloisesti määrittää alkuperäisen mustan feminismin ja postkolonialistisen ajattelun kritisoima vallan diskurssi, vaikka se onkin näennäisesti systeemikriittistä ja edistyksellistä.

Laitaoikeiston kritiikki kohdistuu usein juuri poliittisen valkoisuuden tuottamiin ilmiöihin, jotka se kuitenkin diagnosoi virheellisesti esimerkiksi ”kulttuurimarxismiksi” tai ”vihervasemmistolaisuudeksi”. Tästä päästään takaisin ”Munattomiin pelkureihin” ja siihen, minkä nykyään miellän kirjoitukseni ratkaisevaksi puutteeksi: jättäessäni eksplikoimatta ja jäsentämättä poliittisen valkoisuuden kentän ja toimintalogiikan jäävät purkamatta myös ”kulttuurimarxismi” ja ”vihervasemmistolaisuus” sekä näiden mukana ankea Kulturkampfin retoriikka. ”Munattomat pelkurit” tulee ikään kuin ottaneeksi osaa kulttuurisotaan, jonka konsepti on kuitenkin ideologiakriittisesti kestämätön. Tykittämisen halu teki kuitenkin ehkä hiukan laiskaksi.

Apostolin alkuaikoja leimaa toki kaikin tavoin jonkinasteinen provokaatio ja poleemisuus. Tyyli oli silloin sellainen, tekee mieli sanoa. Mikäli jokin arvovaltainen taho yhtäkkiä vaatisi minut tilille ”Munattomista pelkureista” ja sanoutumaan tekstistä irti, tuskin suostuisin. Keskusteluun olisin kyllä valmis. Sellaiseen, jossa argumentit ja perustelut ratkaisevat. Sen verran vanhanaikainen sopii kyllä olla.

Yksilöllisen vastarinnan muotoja ja mahdollisuuksia kapitalistisen realismin liberaalissa hegemoniassa

 
Mark Fisherin lanseeraama kapitalistisen realismin käsite viittaa kokemukseen vallitsevan systeemin vaihtoehdottomuudesta. Samaa kokemusta kartoittaa Fredric Jamesonin tunnettu toteamus siitä, että meidän on helpompi kuvitella maailman loppuminen kuin kapitalismin loppuminen.
 
Kapitalismin paljaaksi riisuttu ydin ei, kuten Pontus Purokuru huomauttaa, piile niinkään (öljyn)tuotannossa kuin erityisellä tavalla järjestäytyneissä ihmisten tai olioiden välisissä suhteissa. Kapitalismin minimaaliseksi ehdoksi voi näin ajatella minkä tahansa lisäarvontuotantoon perustuvan suhteen: toisin sanoen suhteen, jossa tuotetun arvon jakautuminen on epätasaista siten, että osa arvontuotannosta kerryttää (yksityistä) pääomaa eli kasvattaa lisäarvoa, jolloin tuotettu arvo ei kokonaisuudessaan palaudu tuottajalleen, vaan tulee lisäarvona pääoman anastamaksi. Kaiken nykyaikaisen palkkatyön taustalla on käytännössä tämänkaltainen yksipuoliseen riistoon perustuva tuotantosuhde, vaikka tuotantoketjut (etenkin niin sanotuissa hyvinvointivaltioissa) ulottuvat usein niin kauas, ettei riiston havaitseminen ole mahdollista vain ketjun yläpäätä tarkastelemalla.
 
Kapitalismin kumoamiseksi ei siten riitä sen enempää fossiilisen tuotannon alasajo kuin mitenkään itsestään selvästi edes öljyvarojen väistämätön hupeneminen. Jonkin ihmisten välisissä suhteissa on muututtava. Tästä päästään takaisin kapitalistiseen realismiin eli ajattelutapaan, joka käytännössä kieltää lisäarvontuotantoon perustuvan yhteiskuntasuhteen vaihtoehdot.
 
Arkielämän kapitalistinen realismi ilmenee ennen muuta liberaalin systeemin ja sen puitteissa määriteltyjen toimintatapojen hegemonisena ja hiljaisena hyväksyntänä. Vaikka elämme ”demokraattisessa” kansalaisyhteiskunnassa, hyväksymme palkkatyöjärjestelmän, jonka toiminta ei perustu demokratiaan vaan hierarkiaan; uskomme liikoja kyselemättä kaikenlaisten johtajien olemassaolon välttämättömyyteen ja luovutamme heille mielellämme vallan määritellä ruumiin- ja ajankäyttöämme.
 
Emme kyseenalaista jatkuvaa biopoliittisen kontrollin puuttumista nautintotalouteemme, vaan osallistumme tottelevaisesti lääkäriemme määräämiin kuntotesteihin, veri-, maksa- ja kolesteroliarvojen mittauksiin sekä luemme ja peukutamme valtakunnanmedian välittämiä uusimpia tutkimustuloksia, joissa osoitetaan hyväksyttävät annos- ja määrärajat alkoholille ja herkuttelulle, emmekä liiemmin protestoi, mikäli terveydenhoitaja määrää meidät elintapavalmennukseen huonojen maksa-arvojen ja ylipainon vuoksi. Hyväksymme ylikansallisten lääkefirmojen harjoittaman lobbauksen ja terveysbisneksen, koska toimintamme tasolla uskomme kaiken jotenkin hämärästi olevan ”omaksi parhaaksemme”. Ennen kaikkea hyväksymme sen hyvin perustavanlaatuisen ajatuksen, että yhteiskunnallinen ja kulttuurinen iso Toinen (jonka symbolista arvovaltaa käyttävät nykyään erityisesti lääkärit ja psykiatriset asiantuntijat) tietää meitä itseämme paremmin, mitä tarvitsemme ja mitä meidän todella kannattaa haluta.
 
Luotamme valtaapitävien teknokraattien ja anonyymien virkamiesleegioiden määritelmiin, joissa talous ja politiikka erotetaan toisistaan, vaikka tietäisimmekin, ettei taloutta ole olemassa minään itsenäisenä ja politiikasta irrallisena mekanismina. Vastustamme rasismia ja puolustamme tasa-arvoa abstraktisti, historiasta riisutussa liberaalissa tyhjiössä, jota luulemme sivistyksen voimakentäksi.
 
Uskomme poliisin ja virkavallan toimivan ”kaikkien kansalaisten eduksi” silloinkin, kun kodittomat asunnonvaltaajat ajetaan kadulle yksityisen omaisuuden eli asuntosijoittajien tyhjien luksuskämppien tyhjänä säilymisen suojelemiseksi tai kun ilmastomielenosoitus hajotetaan väkivalloin, koska hyvätuloisen middle managementin on tänäänkin päästävä tykittämään ja brainstormaamaan palavereissaan, joiden itsestään selvästi mielletään olevan ”tuottavaa ajankäyttöä” ja ainakin monin verroin ”hyödyllisempää” kuin nuorten ilmastopoliittisten mielenosoittajien harjoittama kansalaistottelemattomuus.
 
Hyväksymme mukisematta yksilöpsykologiset ja aivokemialliset selitykset masennuksellemme ja henkiselle pahoinvoinnillemme, emmekä käsittele niitä ensisijaisesti sosiaalisina ja yhteiskunnallisina ilmiöinä; emme kysy, kuka tai ketkä hyötyvät siitä, että masennus ja ahdistus palautetaan yksilön neurologisiin ominaisuuksiin, joita ostovoimainen kuluttaja voi manipuloida saatuaan asianmukaisen diagnoosin lääkärin rippituolissa. Stressi ja masennus on yksityistetty, joten päättelemme niiden olevan etupäässä yksilöllisiä ongelmia, joiden ”yhteiskunnallistaminen” tarkoittaa lähinnä talousasiantuntijoiden toistuvia arvioita masennuksen aiheuttaman työkyvyn alenemisen tuottamista rahallisista tappioista.
 
Kapitalistisen realismin sisäistänyt nykyaikainen yksilö hyväksyy omaisuuden epätasaisen jakautumisen, eikä toisaalta kuvittele itsekään rikastuvansa työllään. Realismi vaatii alistumaan systeemin sääntöihin, eikä alati kaventuva ja aina jo liberaalin vallan etukäteen määrittelemä julkisen keskustelun näyttämö tarjoa mahdollisuuksia utopioille tai poikkeamille. Kehnossakin palkkatyössä oleva voi pitää itseään etuoikeutettuna. Kapseloituneen ja privatisoituneen elämän ikävyyttä kompensoidaan kännäämällä viikonloppuisin, hallinnan ja kontrolloidun riskin tunnetta tuotetaan piensijoittamalla, poliittisen osallistumisen vaade täytetään äänestämällä kunta- ­ja eduskuntavaaleissa, aktiivisuutta ja tuottavuutta pidetään yllä kuntoilemalla ja ruokavaliolla, mielekkyyttä tuovat monenlaiset vapaa-ajan projektit ja harrastukset. (Jos on työtön, voi ryypätä, käydä ulkoilemassa ja äänestää.)
 
Niin sanottua valveutunutta ja kriittistä yksilöä tämä kaikki tietenkin ahdistaa aivan helvetisti. Pieni sosialisti hänen sisällään ihmettelee: kuinka vastustaa tätä kaikkea yksilötasolla – siitäkin huolimatta, etten usko porvarilliseen individualismiin ja yksilöön yhteiskunnallisen muutoksen lähtökohtana? Tällaisessa kyselemisessä vastarinnan idea ei tietenkään olekaan liberaalissa fantasiassa yksilöstä, joka kierrättämällä ja kansalaisaloitteita allekirjoittamalla ”vaikuttaa” jonkinlaiseen itseään laajempaan muutokseen. Tämähän ei mitään vastarintaa olisikaan, vaan kuuluu sellaisena kapitalistiseen realismiin hienosäätäessään mielikuvaa kuluttajuudesta itse kuluttamiseen vaikuttamatta ja sitä problematisoimatta. Yksilölliset vastarinnan muodot eivät riitä systeemin muuttamiseksi, mutta tämä ei tarkoita, ettei yksilöllisillä vastarinnan muodoilla – olivatpa ne ulkonaisesti kuinka vähäpätöisiä tahansa – olisi merkitystä mielekkyyden kokemuksen tuottamisessa ja ylläpitämisessä. Mielekkyyttä tarvitaan, jotta tieto vaihtoehdon todellisuudesta säilyttää poliittisen voimansa.
 
Esittelen lopuksi muutaman käytännönläheisen vastavirtaan uimisen muodon. En väitä niiden sopivan kaikille, mutta ainakaan ne eivät edellytä suuria rahallisia resursseja, ja lisäksi ne hyvin merkittävässä massamitassa sovellettuna häiritsisivät nykysysteemin kitkattomana rullaavaa fantasiaa enemmän kuin äkkiseltään tulee ajatelleeksikaan.
 
1) Säännöllisen ja usein toistuvan työnhaun ja etenkin kokopäiväisten palkkatöiden vältteleminen (sekä kieltäytyminen työttömän identiteetistä). Tämän soveltamiseen ja työttömään kohdistuvaan kontrollin kaikinpuoliseen välttelyyn saa tarkempia ohjeita Työstäkieltäytyjäliiton ilmaisesta käsikirjasta (pdf-tiedosto linkin takana).
 
2) Tietoinen antautuminen lisäarvoa tuottamattomiin käytäntöihin sekä pidättäytyminen joistakin yhteiskunnallisen kontrollin muodoista. Voi haahuilla, zonettaa ja dronettaa eli harhailla lähiympäristössä musiikkia kuunnellen (tai kuuntelematta) vailla mitään selvää päämäärää, antautua tylsistymiselle ja tuottamattomuudelle, ottaa sairaslomaa ja vetää päiväkännit, kieltäytyä verikokeista ja kuntotesteistä, lukea filosofiaa ja käydä laajoja keskusteluja epäkäytännöllisistä ja vieraannuttavista aiheista.
 
3) Juoruaminen ja paskanjauhaminen ystävien, tuttujen ja puolituttujen kanssa. Kiinnostavan ihmisen tavatessaan voi unohtua juttelemaan hänen kanssaan vaikka pimeän tuloon saakka. Ystävien kanssa on suositeltavaa istua pitkiä iltoja vain keskustellen ja siellä täällä käveleskellen.
 
4) Aikataulun pitäminen mahdollisimman väljänä yllä mainittuja käytäntöjä ajatellen. Työttömälle tämä käy helposti, mutta myös keskiluokkainen yksityisen sektorin toimihenkilö voi harjoittaa vastarintaa vaikkapa katselemalla suoratoistoelokuvia, lukemalla filosofiaa tai pelaamalla tietokoneshakkia työajallaan.
 
5) Kaiken läpäisevä pyrkimys yhteiskunnalliseen tuottavuuteen kohdistuvaan laiskuuteen, yleiseen velttoiluun ja hyöty- ja tehokkuusnäkökohdista piittaamattomaan haahuiluun. Monet työt voi tehdä paskasti tai vähän sinnepäin, eivätkä asiat ole niin justiinsa. ”Uralla” ei tarvitse ”edetä” eikä omaisuutta kerätä. Tässä on kyse tietoisesti omaksuttavasta asenteesta, jonka ylläpitäminen vaatii toisinaan henkistä vaivannäköä, sillä mitä tuottavuuteen tulee, sen vaalima ja edellyttämä konformismi ulottuu pelkkää keskiluokkaista (ja sinänsä helposti torjuttavaa) mentaliteettia syvemmälle ja pidemmälle. Tuottavuuden laajasti sisäistetty vaatimus muodostaakin yhden kapitalistisen realismin keskeisistä psykologisista kulmakivistä. Jatkon kannalta suositeltavaa on myös alkaa pohtia käytäntöjä, joissa toteutuu kapitalismille kriittinen aikakäsitys eli idea ajasta jonakin ei-omistettavana. Kyse on sellaisesta ajan konseptista, jossa jako ”työntekijän omaan aikaan” ja ”työnantajalle kuuluvaan aikaan” näyttäytyvät jälkiteollista valtaa palvelevina abstraktioina, eivät ajan varsinaisina ominaisuuksina. Aikaa ei siis ole mahdollista myydä tai ostaa, eikä työntekijän tai työnantajan aikaa ole olemassakaan, sillä aika ei kuulu kenellekään, vaan se ainoastaan kuluu, pyörii ja etenee; olennaista on, ettei aika ole haltuunoton objekti tai objekti ylipäätään.

6) Äänestämättä jättäminen eduskuntavaaleissa. Näin voi rikkoa kansalaisvelvollisuuttaan (jota liberaalit nimittävät kansalaisoikeudeksi) ja provosoida yllättävän tehokkaasti liberaalisti ajattelevaa lähipiiriään, mikä voi johtaa kiinnostaviin keskusteluihin. Massamitassa äänestysaktiivisuuden romahtaminen alle 10 prosentin olisi hätkähdyttävä protesti nykysysteemille ja johtaisi todelliseen kriisiin vallan huipulla. Yksilötasolla äänestämättä jättämisessä on antagonistista voimaa, minkä huomaa jo liberaalien tyypillisestä ja täysin epäloogisesta vastaheitosta: ”Jos et äänestä, niin turha sitten valittaakaan.” [EDIT 28.10.2024: Tässä kohtaa kärjistän mielestäni tarpeettomasti ja menen suorastaan pointtini ohi. Äänestämättä jättäminen kyllä voi ilmaista jonkinlaista poliittisesti relevanttia passiivisuutta (kuten José Saramagon romaanissa Kertomus näkevistä) etenkin suurimittaisena demonstraationa, mutta olen sittemmin päätynyt varauksellisempaan näkökantaan, enkä ole lainkaan varma, onko äänestämättä jättäminen lähimainkaan radikaali tai edes poliittisesti relevantti teko.]