Jälkiviisautta maltillisesti annosteltuna

Tapoihini ei kovin usein ole kuulunut kirjoittaa juttua, joka perustuu jonkin aiemmin julkaisemani blogitekstin reflektoimiseen, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Asia on ollut mielessäni kauan; lisäksi teksti, jota aion nyt jälkiviisaasti pohdiskella on Kuolleen kirjaimen apostolin ainoa varsinainen ”viraalihitti”. Julkaisin sen blogin perustamisvuonna 2019. Sitä luetaan edelleen, paljon. Tavallaan tämä juttu on myös ”ennakkovastaus” jollekulle, joka toistaiseksi on olemassa vain sisäisenä Toisena ja itsepintaisena dialogikumppanina omassa mielenmaisemassani. Tuo Toinen on jo jonkin aikaa kysellyt: ”Mitä ajattelet tästä nykyään?”

Raflaavasti ja poleemisesti otsikoitu ”Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?” onkin omaan nykyiseen makuuni melko reaktiivinen puheenvuoro vuoden 2018 kirjamessukohulle, joskin reaktiivisuutta vaimentaa kirjoitukseni myöhäisyys itse analysoitavaan asiaan nähden. Kohu satoi tietenkin lopulta juuri siihen laariin, johon kohun aikaansaaneet eivät taatusti sen olisi suoneet satavan; tunnetusti se toi valtavasti ilmaista mainosta Timo Hännikäiselle ja Kiuas-kustantamolle.

Miksi koen tarpeelliseksi reflektoida juttua nyt, noin seitsemän vuoden jälkeen? Ehkä minua vaivaa se, että Apostolin suosituin yksittäinen juttu edustaa tyyliä, jolle en ole lämmennyt sanottavasti enää pariin vuoteen. Tai sitten ei. Joskus tiukalle poleemisuudelle ja provokaatiolle on epäämätön tarve. Todistiko jutun menestys tällaisen tarpeen olemassaolon? En tiedä. Hitti siitä kuitenkin tuli, etupäässä kai siksi, että kirjailija Hännikäinen jakoi sen tuoreeltaan somepostauksessaan. (Terveiset Timolle, jos satut tämänkin tekstin lukaisemaan.)

Tekstini pyrkii kritisoimaan liberaalia vasemmistoa ja sen piirissä toisinaan esiintyvää ulossulkevaa mentaliteettia, josta Mark Fisher on kirjoittanut minua paremmin ja kattavammin. Vaikka laitaoikeisto diagnosoi ongelman paisutellen ja paikantaa sen virheellisesti, olisi väärin väittää, ettei sellaista ole lainkaan olemassa. Kriittisenä vasemmistolaisena olen kuitenkin jälkikäteen jäänyt miettimään, oliko ”Munattomien pelkureiden” kaltaisen jutun julkaiseminen poliittisesti viisasta. En tarkoita, että pelkäisin lynkatuksi tulemista tai mitään sellaista. Kyse on pikemminkin siitä, keitä tällaiset tekstit lopulta hyödyttävät.

Lähtökohta on toki selvä. En voi enkä edes yritä hallinnoida tekstieni tulkintaa tai käyttöä. ”Munattomat pelkurit” puhuu jostain, mikä on olemassaolevaa ja todellista, mutta tuskin on aiheetonta kysyä, olenko tekstin julkaistessani pohtinut riittävästi omaa kriittistä vastuutani ja puhunut ongelmasta sen vaatimalla tasolla ja hienovaraisuudella. Voi siis kysyä, onko ”Munattomat pelkurit” puheenvuoro, jossa toteutuu sellainen keskusteluetiikka, jota itse puolustan.

Kirjoittamisajankohtana keskustelueettinen näkemykseni joka tapauksessa mahdollisti tämänkaltaisen poleemisen tykittelyn, mutta tämä ei käy selitykseksi, jos tarkoitus on reflektoida kriittisen rehellisesti kirjoittamistekoani nykyisen ymmärryksen valossa. Yhtä hedelmätöntä olisi kuitenkin ryhtyä itsesyytöksiin saati anteeksipyyntöihin, varsinkaan kun kukaan ei ole minulta sellaisia vaatinut.

Lisäksi olen yhä itseni kanssa samaa mieltä tästä: ”[a]ito vasemmistolainen suhtautumistapa Sarastuksen ja Alt-rightin piirissä sikiävään yhteiskuntadiagnostiikkaan ei ole hysteerinen vetoaminen ’demokratian’ ja ’ihmisoikeuksien’ kaltaisiin huijarimestareihin”, jotka ”kiinnostavat liberaalejakin pelkkinä fetisseinä”. Tekstissä en juuri vaivaudu pointtiani tarkentamaan muuten kuin toteamalla oikean suhtautumistavan tarkoittavan ”vastapuolen parhaimmistoon tutustumista”. Tässä on kyse vanhasta kunnon kritiikin kohteeseen perehtymisestä. On hyvä tietää, mitä vastapuoli ajattelee ja miksi. Yleensä sillä on siihen syyt.

Kritisoimani liberaali ajattelu taas on taipuvainen julistamaan demokratiaa ja ihmisoikeuksia samaan tapaan kuin sen piirissä syntynyt valkoinen feminismikin: riistämällä vähemmistöjen todelliselta potentiaalilta toimintakyvyn sulauttamalla ne osaksi kapitalistista systeemiä. Tästäkin on kirjoitettu paljon, erityisesti Alison Phippsin Me too -liikkeen valkoista kolonisaatiota kriittisesti ruotiva Minä, et sinä (2022) on antoisa. Phipps muun muassa analysoi, kuinka valtavirtaiseen liberalismiin liittyvä poliittinen ja porvarillinen valkoisuus luo oman kielioppinsa, jota piiloisesti määrittää alkuperäisen mustan feminismin ja postkolonialistisen ajattelun kritisoima vallan diskurssi, vaikka se onkin näennäisesti systeemikriittistä ja edistyksellistä.

Laitaoikeiston kritiikki kohdistuu usein juuri poliittisen valkoisuuden tuottamiin ilmiöihin, jotka se kuitenkin diagnosoi virheellisesti esimerkiksi ”kulttuurimarxismiksi” tai ”vihervasemmistolaisuudeksi”. Tästä päästään takaisin ”Munattomiin pelkureihin” ja siihen, minkä nykyään miellän kirjoitukseni ratkaisevaksi puutteeksi: jättäessäni eksplikoimatta ja jäsentämättä poliittisen valkoisuuden kentän ja toimintalogiikan jäävät purkamatta myös ”kulttuurimarxismi” ja ”vihervasemmistolaisuus” sekä näiden mukana ankea Kulturkampfin retoriikka. ”Munattomat pelkurit” tulee ikään kuin ottaneeksi osaa kulttuurisotaan, jonka konsepti on kuitenkin ideologiakriittisesti kestämätön. Tykittämisen halu teki kuitenkin ehkä hiukan laiskaksi.

Apostolin alkuaikoja leimaa toki kaikin tavoin jonkinasteinen provokaatio ja poleemisuus. Tyyli oli silloin sellainen, tekee mieli sanoa. Mikäli jokin arvovaltainen taho yhtäkkiä vaatisi minut tilille ”Munattomista pelkureista” ja sanoutumaan tekstistä irti, tuskin suostuisin. Keskusteluun olisin kyllä valmis. Sellaiseen, jossa argumentit ja perustelut ratkaisevat. Sen verran vanhanaikainen sopii kyllä olla.

Kirjailijakuulumisia vuonna 2025

 
Julkaisin vuonna 2019 runokokoelman Kainin laulut. Pidän sitä yhä yhtenä taiteellisesti onnistuneimmista teoksistani. Silti olen edennyt kauas sen ahdistuneista näkymistä.
 
Suurin osa kokoelman runoista syntyi vuonna 2018, jolloin sairastin vielä masennusta. Elämä oli jatkuvaa rämpimistä. Tuntui kuin menneisyys olisi jotenkin kelattu pois, ikään kuin kelanauha olisi katkennut ja piiskannut tyhjää ilmaa. Soitin pyöritti kasettia, mutta mitään soitettavaa ei ollut.
 
Purin kokoelman runoihin silloiset tuntoni elämästä, jonka koin pettäneen minut. Ei ehkä ole liioiteltua sanoa, että oksensin teksteihin kaikki ne vihan, katkeruuden ja kroonisen ulkopuolisuuden tunteet, jotka masennuksessa pääsivät valloilleen ja myös usein nielaisivat minut toistuviin ahdistuskohtauksiin, joiden tulemisen pystyin aistimaan jopa tunteja ennen niiden huipentumista. Tällaisina päivinä tunsin jo aamulla, että kurkulleni oli asetettu suuri tylppä veitsi, enkä voinut tehdä mitään väistelläkseni sen sahausta. Ja sahaus myös alkoi, se oli tasaista ja tappavaa varmuutta, jatkumo katkokseksi muuttuneessa elämässä.
 
Kainin laulujen ylistävä arvio maakuntalehdessä seuraavana vuonna piristi, mutta tuossa vaiheessa ”kirjailijanuraani” tiesin jo, etteivät tällaiset kehut valtakunnallisessa mittakaavassa merkitse paljonkaan. Jälkeenpäin olen kuitenkin hyvilläni, että ylipäätään sain kokoelman julkaistua. Myöhemmin kustantajani näet ilmoitti lopettavansa runojen kustantamisen kokonaan toiminnan totaalisen kannattamattomuuden vuoksi. Ratkaisu on valitettava, mutta ymmärrettävä: runojen julkaiseminen on ylellisyyttä, jota rahoitetaan ylijäämällä.
 
Julkaisin Kirjokannelta vielä toisen kokoelman (Laula herrasi doxaa, 2021), mutta siitä ei ilmestynyt ainoatakaan arvostelua. Nyt olen muutaman vuoden tauon jälkeen kirjoittanut muutamia uusia runoja, mutten jaksa edes haaveilla niiden julkaisemisesta. Moni kaltaiseni pienilevikkinen kirjailija on epäilemättä samassa tilanteessa. Miten ihmeessä saisin läpi runokokoelman, kun julkaisemattomia romaanejakin on kertynyt hyllyyn jo kaksi? Pienkustantajat kituvat, eikä tilanne todellakaan ole heidän vikansa.
 
Kainin laulut merkitsee minulle nykyään esimerkkiä siitä, että viha ja katkeruus voivat jonkin aikaa toimia todellisen taiteen hyvänä polttoaineena. Tiesin kuitenkin jo noita runoja kirjoittaessani, että nämä tunteet on päästettävä virtaamaan läpi, eikä niiden ole hyvä jäädä asumaan. Toisen kokoelman runot eivät mitenkään sattumalta ole aivan toisen sävyisiä. Jos Kainin laulujen cantus firmus on kosto, vieraus ja epätoivo, etenin Laula herrasi doxassa apokalypsiin ja itseironiseen karnevaaliin.
 
Uudemmista runoista on vielä paha sanoa paljonkaan, mutta jonkinlaiset varovaiset elämän juhlinnan, eksymisen ja pakenemisen nuotit niissä taitavat soida.
 
Vaikka olen yleisillä menestyksen mittapuilla aika epäonnistunut kirjailija, en voi sanoa tämän vaikuttaneen tippaakaan kirjoitushaluihini tai edes siihen, millaisista aiheista tahdon kirjoittaa. Ikävä kyllä minulla ei ole megalomaanista traumaa, enkä siksi liene lähiaikoina kirjoittamassa autofiktiivistä selviytymistarinaa, jollaisia valtavirran kustantajat himoitsevat. Olen kyllä työstämässä helluntailaismenneisyyttäni käsittelevää esseekokoelmaa, mutta vältän tietoisesti traumakertomuksen asetelmia. Kyllä, koin jonkin verran hengellistä väkivaltaa ja ulossulkemista, mutta näiden asettaminen kirjoittamiseni keskiöön tuntuisi epärehelliseltä. On pakko tunnustaa, etten ole traumatisoitunut, enkä enää edes katkera menneisyydelleni. Otteeni on pohdiskeleva, ristiriitoja tunnusteleva. Haluan kirjoittaa monimielisesti ja hämmentävästi.
 
Oudolla tavalla olen myös sinut sen ajatuksen kanssa, ettei kirjailijantyölläni ole minkäänlaista odotettavaa tulevaisuutta. Kirjoitan vain muutamille lukijoille. Toivon lähinnä saavani käsikirjoituksiani jatkossa läpi joillekin pienkustantamoille, joilla on resursseja sellaisille välttämättömyyksille kuin editointi ja ehkä aivan minimaalinen markkinointi. Jos näin tapahtuu, olen varsin tyytyväinen.
 
Kirjallisuus on somen algoritmien ja näkyvyyteen perustuvan ekonomian vuoksi menettämässä jo alun pitäenkin epätäydellistä autonomiaansa. ”Alustojen äänen” miellyttäminen edellyttää tekstiltä selkeitä moraalisia asetelmia, samaistuttavuutta ja ennen kaikkea kirjailijan tuotteistamista teoksensa yli. Siksi traumaattinen autofiktio trendaa, siksi somealustojen influensserit paketoidaan kirjailijoiksi. Kaltaiseni ”modernistit” – kirjailijatyypit, joille taideteoksen arvo on sen kyvyssä hämmentää tavalla, joka on moraalisesti monimielistä ja rikkonaista – jäänevät tämän kehityksen jalkoihin. Hämmentävät ja ”vaikeat” kirjat eivät saa tykkäyksiä ja jakoja, sillä niillä on taipumus vieraannuttaa pikemmin kuin samaistuttaa.
 
Kuinka sitten säilyttää ammatillinen omanarvontunto sortumatta hyödyttömään poteroonsa? Alustojen anonyymi massa määrittelee sen, mikä kirjallisuudessa on merkittävää. Nimekäs korkean profiilin kirjailija voi tosin menestyä myös alustalähtöistä arvotusmekanismia kritisoimalla, mutta tämä on vain ulkopuolettoman ja kaiken nielevän systeemin oire. Kapitalismi tunnetusti tekee lisäarvoa myös itseensä kohdistuvalla kritiikillä.
 
Olen toistuvasti huomannut, että paras tapa välttää poteroituminen ja hyödytön vastarinta on keskittyä olennaiseen eli kirjoittamiseen. Menestyminen ja näkyvyys eivät oikeastaan liity varsinaiseen työhön ja siitä saamaani iloon. Tunnustuksen saaminen on upeaa, mutta katveeseen jääminen ei – toisin kuin uusliberaali markkinafundamentalismi haluaa väittää – merkitse sen enempää lahjattomuutta kuin vähäisempääkään osaamattomuutta.
 
Vastaavassa tilanteessa oleville kollegoilleni haluankin sanoa saman kuin itsellenikin: ehkä emme kirjoita nykyhetken, vaan tulevaisuuden lukijoille. Ja toisaalta: kirjailijallehan riittää jo muutama lukija. Paras mahdollinen palaute tulee jatkossakin yksittäisiltä ihmisiltä, joille kirjasi on riittänyt avaamaan maailman. Niitäkin ihmisiä on.
 
 

1. Vieraantuminen, 2. vitunmoinen tykittely, 3. haahuilu

 
Olen altistanut itseni epämukavuudelle silmäilemällä muuatta vanhaa, eräällä kristillisellä verkkosivustolla julkaisemaani tekstiä. Essee käsittelee kriittisesti erityisesti helluntailaispiireissä tuolloin vallinnutta ylistysmusiikkikulttuuria. Sen lukemisesta tulee epämukava olo, jota määrittelee outo samanaikaisuus: yhtäältä tunnen kirjoittajan ajatusmaailman liiankin hyvin, toisaalta en tunne sitä enää lainkaan.
 
Teksti kuuluu aikaan, jolle on piirteellistä voimakas rajankäynti helluntailaisen kristillisyyden kanssa. Vieraantumiseni alkuvuodet olivat samalla ”luterilaisen heräämisen” aikaa. Essee tuntuu todella oudolta seokselta, ikään kuin yhtä aikaa älylliseltä ja kuitenkin kummallisen dogmaattiselta ilmiökritiikiltä, jossa metafyysinen uskontunnustus yhdistyy luontevasti (tai luonnottomasti) aiheen relevanssista piittaamattomaan yksityiskohtaiseen analyysiin. Se on myös peittelemättömän konservatiivinen.
 
Ei ole sattumaa, että siinä missä ensimmäinen taiteellisen tarkastelun kestävä novellini (Labyrintin profeettaan sisältyvä ”Todistus”, joka on muuten edelleen yksi henkilökohtaisia suosikkejani) on samalta ajalta kuin mainittu teksti, kypsyy varsinainen sisäinen ja julkaisukelpoinen esseistini vasta joitakin vuosia myöhemmin. Luterilainen kristinoppi auttoi etsiytymään taiteellisen vapauden pariin, mutta rajankäynnin tarve teki mahdottomaksi suoran loikkaamisen kunnon esseistiikkaan. Tästä johtuu, että 2010-luvun alussa syntyneet novellini sisältävät huomattavasti vapaampaa ja kypsempää pohdintaa kuin saman aikakauden analyyttiset esseetekstini. Fiktiossa en rajoittanut ajatteluani kristilliseen metafysiikkaan, dogmatiikkaan tai uskonyhteisöjen reunamaiden harhaoppien torjuvaan diagnoosiin.
 
Joistain tuon ajan helluntailaisuuden lieveilmiöitä kritisoivista teksteistäni olen saanut sähköpostiini henkilökohtaista palautetta vuosia senkin jälkeen, kun ”tunnustukselliset kuviot” ovat jo jääneet menneisyyteen. Tuntuukin kovin oudolta lukea onnitteluja ”raittiista opetuksesta” ja siitä, kuinka joku on tekstini kautta saanut ”voimaa vaellukseensa”. Tyypillisesti vastaan näihin palautteisiin kiittämällä ja kertomalla suppeasti, että tuntuupas jännältä, olenhan jo vuosikausia sitten jättänyt nämä kuviot taakseni, mutta kiva, jos tekstistä on jotain iloa ollut, ja niin edelleen.
 
Siirtymäajan esseetekstit ovat minulle epämukavaa luettavaa myös siksi, että niistä moni kuuluu vuosien 2013–2019 masennusjakson helvetillisimpiin, siis vuosiin 2014–2015. Niiden avaaminen heittää brutaalisti silmille noiden ahdistavien aikojen muistot – aikojen, jotka edelleen ovat hiukan liian lähellä, jotta niiden aktiivinen muisteleminen ei tuottaisi akuuttia melankoliaa.
 
Helluntailaisajoista olen kirjoittanut tässäkin blogissa paljon. Miksen olisi, onhan minusta edelleen jokseenkin hämmästyttävää ajatella, että olen yli 20 vuotta elämästäni kuulunut yhteisöön, jolle oli lähes elintärkeää saada säädellä suhdettani ruumiiseen, nautintoon ja kriittiseen ajatteluun niin kaikenkattavalla tavalla, että joka kerta, kun istahdamme kaljoittelemaan niistä piireistä irtautuneiden ystävien kesken, huomaamme jossain vaiheessa terapoivamme toisiamme sen aikaisen elämäntyylin tuottamista häpeän ja syyllisyyden tuntemuksista.
 
Luterilainen siirtymävaihe on syystäkin jäänyt vähemmälle huomiolle. Sehän kesti lopulta vain pari kolme vuotta. En löytänyt ”hengellistä kotia” sen enempää luterilaisesta paikallisseurakunnasta kuin Suomen evankeliumikoulunkaan piireistä, joissa isäni kanssa tulin muutaman kerran kierrelleeksi. Helluntailaisuuden kritiikkini sai kyllä huomiota ja hyvää palautetta, mutta älyllinen levottomuuteni teki lopulta mahdottomaksi sen, että olisin alkanut profiloitua näissäkään ympyröissä. ”Evankelisen uuspietismin” luterilainen armonoppi takasi helluntaipiireihin verrattuna monenlaista ajattelun- ja toiminnanvapautta, muttei lopulta – ymmärrettävästi hyvin konsensushakuisena yhteisöllisyytenä – kyennyt juurikaan tarjoamaan kaipaamaani stimulanssia.
 
Menneisyyteni vuoksi omaa olemistani on kauan taakoittanut jonkinlainen älyllisen yksinäisyyden melankolia ja eksistentiaalisuus – niinkin kauan, että minulla on taipumus ajatella se jotenkin ”olemukselliseksi” piirteekseni. Tämä on ollut paitsi selviytymisen, myös nautinnon säätelemisen keino. Helluntailaisaikoina se helpotti pärjäämistä yhteisön likistävässä sovinnaisuudessa: älykön ja taiteilijan rooli tarjosi tiettyjä kiistattomia statusetuja. Myöhemmin se tuntui luovan olemiseeni painoa ja vakavuutta, jota pinnalliselta ”ulkomaailmalta” vaikutti puuttuvan.
 
Vähitellen olen kuitenkin alkanut kokea tuon ”painon ja vakavuuden” melkoiseksi rasitteeksi, eräänlaiseksi eksistenssin jäykkyydeksi, joka masennusjaksolla tosin purkautui identiteettiä luovana ja vahvistavana tykittelynä – huikeana energiavirtana, joka muun muassa mahdollisti kahdeksan kirjan julkaisemisen vain kolmen vuoden sisällä –, mutta johon aina on kuulunut vaikutelma uhkaavasta taantumisesta ja tympeästä, itseensä kietoutuvasta melankolisesta raskaudesta.
 
Viime vuoden kevään koronapandemia katalysoikin sisäisen tilinteon prosessin, jossa juuri tuo jäykkyys, raskaus ja vakavuus alkoivat näyttäytyä tulilinjalle asettuvina janttereina. Jos vielä masennuksen vuosina olin kiihkeästi etsinyt ”kirjoittamisen magiaa” ja tykityksen kanavat avaavia voimallisia rituaaleja, huomasin nyt hakevani jotain aivan toisenlaista. Magian sijaan alkoi kiinnostaa haahuilu, tuottavan nerokkuuden sijaan tuottamaton ”zonettaminen” – epämääräinen harhaileminen reunamailla, jopa suoranainen eksyminen.
 
Vitunmoiselle tykittämiselle on ilman muuta paikkansa – näin ajattelen. Silti on aika kiistatonta, että tuotannon ja olemisen määrittyminen tykittämisen paradigmassa langettaa eksistenssiin raskautta ja vakavuutta, joka rennommassa sfäärissä tiukkuu soluista ei-toivottavana myrkyllisyytenä. Ongelmana on, että tämä myrkyllisyys tarjoaa kyllä paljon. Minultakin olisi jäänyt moni apokalyptiskarnevalistinen metafora jäsentämättä, ellen olisi näitä siemauksia nautiskellut.
 
Silti kirjoitan jo yhdessä vuoden 2019 joulukuun päiväkirjamerkinnässäni, että ”jo vuosikaudet olen hapuillut jonkinlaista ’tyyntä alistumista’, en niinkään sisäisen levottomuuteni hylkäämistä kuin sen ’sisäistämistä’ eräänlaisen hylkäämisen ja nielemisen kaksoisliikkeessä”. Kristinuskoon liitetyn ”tuonpuoleisuuden odotuksen” totean kohdaltani toimimattomaksi. ”Tyyni alistuminen” on lainausmerkeissä syystä. Samassa merkinnässä mainitsen ”Hessen lukemisen”, joka ”saa minut aavistelemaan sisäisen tyyneyden olemassaoloa, mahdollisuutta saavuttaa sellainen vailla älyllisen rehellisyyden katoamista”.
 
Toden totta: vuonna 2019 luin Lasihelmipelin, jota kuvailin ”ihanaksi kirjaksi”, vielä Arosuttakin fantastisemmaksi. Tavallaan tämä tuntuu oudolta, onhan Hessen älyllinen ja filosofinen tyyli kaukana kaikenlaisesta rennosta droneilusta. Mutta toisaalta ei sitten kuitenkaan. Jos olisi, miksi kokonainen beatnikkien sukupolvi olisi lopultakaan hänen kirjoistaan innostunut? Arosusi ja Lasihelmipeli artikuloivat samaa rentoa riemukkuutta, josta Kerouac intoilee Matkalla- ja Dharmapummit-teoksissaan.
 
En tiedä sisäisestä tyyneydestä helvettiäkään, olen ollut levoton melkein 30 vuotta. Levottomuuteni ei välttämättä ole mitenkään autenttista tai syvällistäkään, ei edes välttämätöntä. Mutta onko minua olemassa ilman sitä? Ja miksi yhä enemmän houkuttaa ajatus, ettei olisi?
 

"Takerrun hulluuteeni"

 Tilannekatsaus alkavana vuonna 2021
 
 
Vuosi on hyvä aloittaa rehellisyyteen pyrkivällä itsereflektiolla – ja tietenkin kritiikillä. Olenkin kirjoittanut jo useita kriittisiä tekstejä, jotka käsittelevät keskiluokkaisuutta ja keskiluokkaa. Tämäkin teksti on kriittinen; nyt kuitenkin pyrin jäsentämään aihetta toisesta näkökulmasta, ennen muuta henkilökohtaisen kokemukseni kautta. (Lopuksi valitan – aivan vähän vain – rahattomuudesta ja osattomuudesta, vaikka tietenkin olen monin tavoin etuoikeutettu, eikä siitä sen enempää…)
 
Lapsuuteni oli pitkä ja turvallinen. Vaikutelmien sulattelulle oli paljon aikaa ja tilaa; hoivaa ja ruokaa ei koskaan puuttunut, vaikka rahasta joskus tekikin tiukkaa. Tavallaan vanhempieni luokkanousu ja toivon näköalat tarttuivat minuunkin perusturvallisuutena, joka kantaa yhä tänäänkin. Esimerkiksi joidenkin esseideni raastavatkin purkaukset ja hylkäämisen ja väärinymmärretyksi tulemisen kokemusten rikas erittely ovat tämän turvallisuuden ja tasapainoisuuden kasvattaman luovuuden kukkaan puhkeamista ja kukoistamista.
 
Vaikka teini-ikäisenä ja nuorena aikuisena aloinkin kokea ulkopuolisuutta myös perhepiirissäni, en ilman ehjää ja turvallista lapsuutta olisi näinkään toimintakykyinen, vaan luultavasti nykyistä paljon alkoholisoituneempi ja katkerampi. Liiallinen herkkyyteni saisi viettitalouteni pyörimään ylikierroksilla ja neuroottisuuteni puhkeaisi pahanlaatuisiksi addiktioiksi.
 
Vaikka yhtäältä on tietenkin totta, että keskiluokkaisuuteen liittyy konformismia, latteutta, tylsää privatisoitumista ja luokkatiedotonta eskapismia, on toisaalta niinkin, että keskiluokkaisuus muistuttaa minua kivuliaasti aikuiselämääni määrittävästä epäreiluuden kokemuksesta: kaikesta opiskelusta, työteliäisyydestä ja lahjakkuudesta riippumatta en ole saavuttanut – enkä ole saavuttamassa – sellaista elintasoa, jonka katson meriittieni ja työni pohjalta ansainneeni. Vanhempieni hoivan mukana peruselämänasenteeseeni siirtynyt toivon ja nousun näköala on kohdallani osoittautunut petokseksi ja silmänlumeeksi, johon uusliberaali post-hyvinvointiyhteiskunta tarjoaa vain yhtä ja samaa lohduttomuutta ja kuvitelmaa. Tässä kuvitelmassa kaikki on kiinni ”vapaasta” yksilöstä: mitäs menit valitsemaan väärin, olisit yrittänyt enemmän.
 
Keskiluokkainen työllään vaurastujakin unohtaa usein, ettei koskaan olisi saavuttanut nykyisyyttään ilman valtion laajasti subventoimaa julkista koulutusjärjestelmää. Uusliberalismi opettaa niin köyhät kuin rikkaat yliarvioimaan valintojensa vaikutusalan. Taloudellisessa ahdingossa kärvistelevä prekaari freelancer, joka syyttää itseään huonoista valinnoistaan ja virhearvioistaan, on käänteisesti yhtä suuruudenhullu ja väärässä kuin kokoomusta äänestävä munkkiniemeläinen lääkäripariskunta, jolle elämässä onnistuminen on oman uurastuksen ja oikean asenteen ansaittua tulosta.
 
Lapsuudessa saadun hoivan ansiota on, että kykenen jäsentämään nuoruuteni ja aikuisuuteni osattomuuden ja ulkopuolisuuden kokemukset proosaksi, kirjoittamaan esseitä, ilmaisemaan runokokoelmallisen verran tuntemuksia siitä, ettei minua ole kyetty ymmärtämään ja haluamaan ”sellaisena kuin olen”. Vihan, kunnianhimon ja koston fantasiat eivät ilmene vakavana alkoholismina tai reaktiivisena väkivaltana, vaan jalostuvat taiteeksi ja kriittiseksi kirjoitteluksi.
 
Paradoksi on siinä, että juuri keskiluokkaisuus – alun perin proletaaristen vanhempieni toivontäyteisenä näköalana, sittemmin aineellisena vaurastumisena ja sosiaalista luottavaisuutta rakentavana arvomaailmana – luo puitteet ja toimintakyvyn, jotka mahdollistavat taiteellis-kriittisen työteliäisyyteni ja mielenterveyteni säilymisen.
 
Nykyinen elämisen taidon harjoitteluni ja itsereflektioni on kuitenkin samalla laajan pettymyksen ja osattomuuden työstämistä, pyrkimystä sen luonteen ymmärtämiseen. Keskiluokkainen elintaso näyttäytyy minulle ennen muuta saavuttamattomana haaveena taloudellisesta vakaudesta, joka toisi helpotusta myös taiteelliseen työhön. (Kirjastoissa kirjoittamisen sijasta voisin remontoida itselleni rauhallisen työhuoneen; keskittyä taiteen tekemiseen ilman pelkoa työttömyysturvan menettämisestä; tuntea oloni ihmiseksi, hankkia vinyylilevysoittimen.)
 
Turvallisesta lapsuudesta käsin minua kantaa yhä kyky vetäytyä rauhaan ja tylsyyteen, jossa vaikutelmat ja tunteet vain ajan kanssa sulavat sopivan kokoisiksi ja muotoisiksi. Ahdistavasta taloudellisesta epävarmuudesta huolimatta kykenen useimmiten vakauttamaan kokemukseni jonkinlaisesta perusturvallisuudesta ja optimismista. Nämä suojaavat minua stressiltä, joka puolestaan johtaisi lyhytnäköiseen reaktiivisuuteen ja itse-erittelyn katoamiseen. Käydessäni pohdiskelukävelyillä, kirjoittaessani päiväkirjaa ja asettuessani vuoteeseen lueskelemaan luon vaikutelmille viivettä, tilaa ja aikaa elää kokonaisen ja rikkaan elämänkaaren.
 
Lapsuudessa saadun hoivan ansiosta minulla on myös kykyjä ja valmiuksia pyrkiä sellaisiin sisäisiin tiloihin ja oloihin, joiden kautta luon välimatkaa rahattomuuden tuottamaan stressiin ja näköalattomuuteen. Toisinaan luon tätä etäisyyttä ryyppäämällä – joskus mikään muu ei auta – mutta niin sanotun arjen tasolla hallitsen muitakin strategioita, juopottelemista vähemmän tuhoisia ja eskapistisia. Juuri ne, melko normaalin perhe-elämän ohella, estävät minua suistumasta tätä kummempaan itsetuhoisuuteen.
 
(Jos tuloni kohoaisivat ja vakiintuisivat jonnekin keskiluokkaisen alkupään tuntumaan, alkoholin kulutuksenikin epäilemättä nykyisestä jossain määrin vähenisi, kun rahaa riittäisi monenlaisiin mielekkyyttä tuoviin harrastuksiin ja satunnaisiin irtiottoihin. Tämä on yksi syy, miksi vihaan keskiluokkaisten tyypillistä hurskastelua työttömien alkoholisoitumisesta puhuttaessa. Ikään kuin juuri viina ei auttaisi edes hetkeksi saamaan maailmaa järjestykseen; ikään kuin köyhä ei jo evolutiivisista syistä valitsisi mieluummin lyhyen tähtäimen varmaa, mutta vähäistä nautintoa kuin panostaisi pitkän tähtäimen epävarmoihin tai olemattomiin lupauksiin.)
 
Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen vuoden alku, jonka olen avannut toivomalla jälleen kerran – turhaan – taloudellisten olojeni kohenemista edes pienen apurahan verran. Jatkan toivomista ja hakemusten täyttelemistä. Kuljen kohti arvaamatonta pimeyttä (sitä samaa, jota kohti me kaikki kuljemme enemmän tai vähemmän suljetuin silmin), takerrun hulluuteeni ja tähän viheliäiseen, verkkaiseen elämään.
 

Onnellisuudesta, armosta ja Pyhästä

Mietteitä pitkäksiperjantaiksi

Pitkänperjantain blogitekstin henkeen sopii, kuten viimeksikin, jonkinlainen itsereflektio.

Kidutan itseäni silloin tällöin vanhojen päiväkirjamerkintöjen lukemisella. Katselen outoa ihmistä, jonka tunnen liian hyvin, mutta jonka tuttuudessa mikään ei puhuttele.

Yli vuosikymmenen takaisten tekstien lueskeleminen pakottaa minut perääntymään väitteestä, jota olen parina viime vuotena ilmeisen harkitsemattomasti viljellyt: ”Olin silloin onnellisempi kuin nykyään.” Tekee nimittäin mieli sanoa, ettei onnellinen ihminen kirjoita noin: ei tuota kaikkea, levottomuutta ja kiistaa tihkuvaa hysteeristä reflektiota, josta kokonaan puuttuu onnellisuuteen kuuluva ”tilanteeseen uponneisuus” ja ”hetkessä eläminen”. Ja missään vaiheessa tämä levottomuus ei poistu päiväkirjojeni sivuilta, se tuntuu olevan läsnä banaaleimmissakin merkinnöissä.

Ahdistava ja levoton vuosi tuntuu seuraavan toistaan. 2007–2009: yliopisto, psykootikon sisäisen maailman kuvaukselta tuntuva tiiliskivimäinen romaanikäsikirjoitus, jota on mahdoton lukea. 2010–2011: viimeinen yritys ”ottaa hengelliset asiat vakavasti” ja ”tehdä parannusta”. Näiden aikojen merkinnät kertovat jälkikätisessä katsannossa ennen muuta hysteerisestä tenttaamisesta, tyhjentävän vastauksen ja varmuuden hakemisesta kysymykseen siitä, miksi olen sellainen kuin Jumala sanoo minun olevan. Kunnon hysteerikon tavoin haeskelin lopullista tietoa olemisestani, tyyntä ja suvereenia mestaria; samoihin aikoihin kävin kiihkeää sähköpostidebattia toisin ajattelevan kristityn ystäväni kanssa. Hänen hahmostaan tuli minussa olevan Toisen hahmo, puute, joka Jumalan tuli ”ratkaista” ja poistaa todistaakseen minulle todellisen mestarina-olemisensa. Tuolloinen, ystäväni asenteeseen kohdistuva syyttelyni kätkikin tosiasiallisesti hellittämättömän mestarille suunnatun kysymyksen, jota mestari ei rakenteensa ehtojen mukaisesti kykene käsittelemään funktionsa romahtamatta.

Näin Jumala epäonnistui, lopulta – olihan hänen epäonnistumisensa kirjattu minun olemiseni rakenteeseen.

On tietenkin totta, että ajatteluni oli tuohon aikaan fundamentalistista ja typerää, eikä mitenkään kestänyt ystäväni argumenttien ja diskurssin kriittisen vaikutuksen edessä. Tämä on asetelman väistämätön kääntöpuoli: hysteerikko on aina perustavanlaatuisella tavalla idiootti, mutta juuri hysteerinen idiotismi on ainoa tie (analyytikon diskurssin) totuuspositioon, jonka tulkitsen eräänlaiseksi ”olemisen liikkeen” dialektiseksi sisäistämiseksi (en haltuunotoksi), toisin sanoen epävarmuuden seuraamiseksi.

Päiväkirjassani perkasin väittelyjämme loputtomasti. Samalla tulin performoineeksi – asiaa toki tuolloin tiedostamatta – täydellisen mestarin kaipuuni fundamentalistis-uskonnolliseen ”filosofian kritiikkiin” verhottuna. En vaatinut vastaansanomattomuutta filosofialta, vaan kaiken filosofian Jumalalta, ja tässä oli kyse vastaansanomattomuudesta, joka ei ollut argumenttien kiistattomuutta, vaan psykoottista vakuuttuneisuutta.

2013 alkavat päiväkirjamerkinnät täyttyä masennusoireiden kirjaamisista. Syiden pohdinta johtaa (jälleen) laajoihin itse-erittelyihin, joita eivät ”fundamentalismit” enää rasita. Päinvastoin. Nykyinen ateismini onkin tiivistettävissä ennen kaikkea ajatukseksi omien valintojen merkityksellisyyden ja identiteetin takaajan eli ison Toisen puuttumisesta. Noin kolmen vuoden mittaiseksi jäänyt ”luterilainen vaihe” tuntuu nykyään siirtymältä, vähittäiseltä poissaolon diskurssin radikalisoitumiselta. Ensin katosi Jumala, joka lupaa, ettei kestettävää tule enempää kuin voi kestää; sitten katosi Jumala, joka tietää täydellisesti, kuka ja mikä olen. Näin olen jäänyt valintojeni (ja, kenties voi sanoa, uskoni) kanssa yksin; ja tätä arvelen lacanilaisen toteamuksen ateismista uskon autenttisimpana muotona tarkoittavan.

Tämänhetkinen olemiseni on jossain mielessä yritystä ymmärtää sisäinen antagonismini: en pidä itseäni uskovaisena – isoa Toista tai majesteettia ei ole, mestari on aina huijari –, mutta katson kuitenkin löytäneeni juuri kristinuskon helmoista vertaansa vailla olevan armon – tai armon armona ylipäätään, armon, joka ei totisesti vaadi mitään, sillä kaikki annetaan lahjaksi. En kuitenkaan tiedä, voiko tätä sanoa edes ”armoon uskomiseksi”. Agnostismia pidän epäilyttävänä, ehkä samaan tapaan naiivina kuin kyynisyyttä, joka ei illuusion voimaa vähätellessään tunnista omaa illuusioon kohdistuvaa naiiviuttaan. Tietoteoreettisena positiona agnostismi tuntuu edellyttävän ja vahvistavan naiivin metafyysisen dogmaattisuuden alleviivaamalla sitä evidentiaalista leikkiä, jonka sofistikoitunein muoto on filosofis-apologeettinen debatti.

Ateismin määrittelen näin kohdallani asenteeksi, joka voi kiteyttää väitelauseeksi: Ei ole Toista, joka tietää täydellisesti, kuka ja mikä olen. Tästä seuraa, ettei ainoakaan moraalinen valintani tai sen merkitys ole taattu tai kiinnitetty; ettei ole ”Jumalan tahtoa”, joka turvaisi pieniä tai suuria päätöksiäni, tietoisia tai tiedostamattomia. Epävarmuuteni kanssa olen yksin, vastuu valinnoistani on ääretöntä ja sietämätöntä, eikä mikään ole kaameampaa kuin vapaus.

Mitään hämmästeltävää ei olekaan siinä, että kristinusko merkitsee monelle pakoa vapauden traumaattisuudesta, kääntymistä poispäin horisontista, jonka Kristus-tapahtuma Jumalan kuolemana, väkivaltaisen Pyhän ja Majesteetin tyhjyytenä, avaa. Usko uhria vaativaan majesteettiin on syvällä yhteisöllisessä perimässämme. Sijaisuhrissa tiivistyvä pyhitetty väkivalta on vuosituhansien ajan ollut yhteisön pysyvyyden ja yhtenäisyyden varjeltu ja julkinen salaisuus; jos uhria vaativaa majesteettia ei ole, paljastuu uhritoimitus pelkkänä väkivallan mekanismina, jonka oikeuttaminen Pyhään vetoamalla käy mahdottomaksi.

Niinpä kristinuskoakin tulkitaan usein uhrauksellisesti. Ajatellaan Kristuksen kuoleman tapahtuneen Pyhän vaatiman majesteetillisen välttämättömyyden säätämän talouden mukaisesti. Rististä tulee paikka, jossa suuren Taloudenhoitajan laatima ”pelastussuunnitelma” huipentuu Pyhän lopullisena ja totaalisena asettamisena, lepytysuhrina, joka ainoana voi tyydyttää majesteetin vuosituhantisen nälän. Samalla tämä kylläinen majesteetti uhkaa kuitenkin kadota impotenssiin ja poissaoloon, eikä tyhjiön täyttäjistä ole pulaa. Jo evankeliumien kertomuksista luemme, kuinka uhrikultti pyrki legitimoimaan jatkuvuutensa uusintamalla itseään ritualisoituneina yhteisöllisen kontrollin muotoina (ympärileikkaus, ateriasäädökset). Vastaavanlaista kontrollia harjoitetaan moniaalla nykyäänkin, ja sen outo velvoittavuus saa voimansa Pyhästä, joka ei ole lakannut vaatimasta uhreja, vaan on ainoastaan rationalisoinut ne ”uskovaisen elämään” kuuluviksi kuuliaisuudenosoituksiksi.

Kristinuskon perustavin sisältö on kuitenkin juuri tällaisen Pyhän viraltapanossa. Sen kutsumatta jättäminen ateismiksi on siksi turhaa ja pakanallista arastelua.

"Kieltäydyn olemasta oman elämäni sankari"

Myytti rohkeasta ex-helluntailaisesta

Viime viikolla sain yllättävän puhelinsoiton, kun ”menneisyyden elämän” piiriin kuuluva tuttava soitti ja kertoi uskovaisuuden ja kristinuskon suhdetta pohdiskelevan tekstini ”osuneen ja uponneen”. Puhelu taisi venyä jonnekin kahden tunnin paikkeille. Menneiden aikojen muistelu ja kaikenlainen teologinen pohdiskelu veivät mukanaan.

Puhelun jälkeen mietiskelin, millaista elämäni mahtaisi olla, jos olisin jäänyt helluntailiikkeen piiriin ja koettanut sopeutua yhteisöön ajatteluni vapaudesta tinkimättä. Olinhan aikoinaan jättänyt seurakuntaelämän taakseni paljolti siksi, että jos kohta koin yhteisön pettäneen minut, niin toisaalta katsoin myös itse pettäneeni yhteisön – jos en muuten niin omaksumieni näkemysten (ja kenties myös elämäntapojeni) kautta.

Turhuudessaan ajatusleikki on varsin houkutteleva. Suhteeni menneisyyteen ei ole sentimentaalinen, enkä kaipaa vanhaa ideologista lintukotoani ja kultaista häkkiäni. Kuitenkaan en voi olla ajattelematta, olisinko jossain mahdollisessa maailmassa voinut sopeutua yhteisööni tällaisena kuin olen. Tiedän intellektuelleja, jotka huolimatta läpeensä kriittisestä suhtautumisestaan helluntailaisuuden aivan keskeisiin opinkohtiin ja käytäntöihin ovat jääneet liikkeeseen ja kykenevät toteuttamaan subjektiviteettiaan sen piirissä – jopa ilmeisen menestyksekkäästi.

Miksei tämä ollut minun tieni? Epäilemättä toistuvat ja voimakkaat ulkopuolisuuden kokemukseni – joita minulla oli ollut liikkeen piirissä lapsesta saakka – ajoivat minut tavallaan helppoon ratkaisuun. Maineeni oli jo juoruilemalla ja jopa tietoisella valehtelulla pilattu; lisäksi oli vielä oma poleemisuuteni ja haluttomuuteni kunnioittaa traditionaalisia auktoriteetteja. Kun ulkopuolisuuteni oli jo sisältä käsin toteen näytetty, tuntui se tarvitsevan enää jonkinlaisen symbolisen eleen sinetin.

En ole koskaan ajatellut lähtöäni rohkeana tekona, enkä ajattele niin nytkään. Rajankäyntini ja tilintekoni menneen kanssa on paljossa ollut sekoitus kostonhimoa, vihaa ja vapautumisen tuomaa voitonriemua; lisäksi olen joutunut – ja varmaan joudun jatkossakin – työstämään paljon erilaisia viheliäisiä häpeän kokemuksia, joita yhteisöelämä aivan erityisellä tavalla onnistui ruokkimaan. Tässä ei ole mitään sankarillista. Kirjailijana olen kuitenkin oppinut suhtautumaan vihaan ja kostonhimoon kunnioittavasti.

Nykyinen haluni pohdiskella suhdettani menneeseen kertoo minulle, että masennuksen toipilasjaksokin alkaa olla selätetty. Kerron tarinaa ja tuotan ideologiaa, etsin jatkumoa jossa nähdä itseni, etsin epävarmuutta joka puhuu totuudesta, kierrän kehää joka ei ole kehä olematta samalla jotain aivan muuta. Tajuan etten kykene irtautumaan pyrkimyksestäni turvata minäni eheyttä; mutta yhtä turhaa on pyrkiä kieltämään tuon eheyden luulottelun mahdollistavan kiertoliikkeen totuutta. Se ei koskaan lakkaa vastustamasta ja hajottamasta olemisen tapaani, se on velka, jota minä ei koskaan kykene maksamaan ja joka ennen pitkää nävertää puhki jokaisen toimintakykyyn ja kunnon kansalaisuuteen tähtäävän ideologisen operaation.

Fiktiossa tämä totuus osuu vastaamme yllättävällä tavalla. Jobin kirjassa Jumalan vastaus on hätkähdyttävä, muttei suinkaan arvoituksellisuuttaan ja ylevyyttään (vaikka näin joskus uskotellaan), vaan silkkaa typeryyttään. ”Mitä kyselet? Minä olen herra. Asiat ovat niin kuin ovat, koska minä sanon niin.” Jumala ei vastaa Jobille viisaasti – sen tekevät Jobin ystävät –, vaan idioottimaisesti, paljastaen performatiivisesti herran rakenteellisen sokeuden inhimillisen todellisuuden satunnaisuuden edessä. Juuri Jumalaa syyttävässä hulluudessaan Job on vanhurskaimmillaan: auktoriteetin totuus on tyhjä, vailla sisältöä, eikä Jumalassa ole mitään ymmärrettävää, sillä ratkaisevaa ei ole hänen olemuksensa, vaan tämän tyhjyyden paikka ja vaikutus tiedon rakenteessa ja jäsentymisessä.

Juuri tästä syystä ”totuuden kertominen” on haastavaa ja ”totuudelliset kertomukset” usein selittämättömällä tavalla häiritseviä ja itsensä kumoavia. Tarinamuoto sinänsä on ideologinen, järjestäähän se narraation logiikkaa vastustavan historiallisen todellisuuden kronologiseksi jatkumoksi, jossa perustava jännite muuntautuu omaksi ratkaisukseen. Luen tarinaa menneisyydestäni ja tajuan kirjoittaneeni näyttämön, jossa ulkopuolisuus asettuu keinotekoiseksi ongelmaksi ja samalla tarinan jatkuvuuden turvaavaksi keskeistekijäksi ja -motiiviksi. En pääse tarinasta kieltämällä sen, väittämällä kaiken kirjoittamani olevan epätotuudellista – ikään kuin ei olisi tarinaa jota jatkuvasti olen kertomassa itselleni itsestäni… Oikea kysymys ei ole: ”Kuinka lopettaa tarinoiden kertominen?” vaan: ”Kuinka kertoa sellainen tarina, joka lävistää itsensä ja paljastaa rakenteellisen huijauksensa oman kertomisensa aktissa?”

Olen viimeisen kahden blogijutun verran kertonut tarinaa ulkopuolisuudesta: menneisyydestä, jossa osattomaksi jääminen tarkoittaa johdonmukaista kieltäytymistä sankarin roolista petturin eduksi. Kertomus epäonnistuu väistämättä, sillä juuri petoksesta tulee sen taloudessa salaa sankarillista. Kun kirjoitan, ettei lähdössäni ollut mitään rohkeaa, julistan haluani asettua konventionaalisten uhri- ja sankaritarinoiden ulkopuolelle; mutta tämä on tietysti vain hiukan julkeampi tapa korostaa riippumattomuuttaan ja pilkata yhteisöä, jolta voi näin evätä viimeisenkin kiitollisuudenvelan: edes oman elämäni sankaria ette minusta tehneet! Kieltäydyn kaikesta, mitä tarjoatte!

Näin havaitsemme vähitellen tarinassani piilevän oireen työn ja mekaniikan, ”ulkopuolisuuden” lähettämän koodatun viestin. Olemme astuneet alueelle, jossa tarinani alkaa vähitellen kysellä omaa totuuttaan. Mikään rakentava konkluusio ei enää ole mahdollinen; ajattelun tie huojuu edessämme vaateliaana kaikessa diktaattorin ankaruudessaan. Tästä meidän on hyvä aloittaa.