Yksilöllisen vastarinnan muotoja ja mahdollisuuksia kapitalistisen realismin liberaalissa hegemoniassa

 
Mark Fisherin lanseeraama kapitalistisen realismin käsite viittaa kokemukseen vallitsevan systeemin vaihtoehdottomuudesta. Samaa kokemusta kartoittaa Fredric Jamesonin tunnettu toteamus siitä, että meidän on helpompi kuvitella maailman loppuminen kuin kapitalismin loppuminen.
 
Kapitalismin paljaaksi riisuttu ydin ei, kuten Pontus Purokuru huomauttaa, piile niinkään (öljyn)tuotannossa kuin erityisellä tavalla järjestäytyneissä ihmisten tai olioiden välisissä suhteissa. Kapitalismin minimaaliseksi ehdoksi voi näin ajatella minkä tahansa lisäarvontuotantoon perustuvan suhteen: toisin sanoen suhteen, jossa tuotetun arvon jakautuminen on epätasaista siten, että osa arvontuotannosta kerryttää (yksityistä) pääomaa eli kasvattaa lisäarvoa, jolloin tuotettu arvo ei kokonaisuudessaan palaudu tuottajalleen, vaan tulee lisäarvona pääoman anastamaksi. Kaiken nykyaikaisen palkkatyön taustalla on käytännössä tämänkaltainen yksipuoliseen riistoon perustuva tuotantosuhde, vaikka tuotantoketjut (etenkin niin sanotuissa hyvinvointivaltioissa) ulottuvat usein niin kauas, ettei riiston havaitseminen ole mahdollista vain ketjun yläpäätä tarkastelemalla.
 
Kapitalismin kumoamiseksi ei siten riitä sen enempää fossiilisen tuotannon alasajo kuin mitenkään itsestään selvästi edes öljyvarojen väistämätön hupeneminen. Jonkin ihmisten välisissä suhteissa on muututtava. Tästä päästään takaisin kapitalistiseen realismiin eli ajattelutapaan, joka käytännössä kieltää lisäarvontuotantoon perustuvan yhteiskuntasuhteen vaihtoehdot.
 
Arkielämän kapitalistinen realismi ilmenee ennen muuta liberaalin systeemin ja sen puitteissa määriteltyjen toimintatapojen hegemonisena ja hiljaisena hyväksyntänä. Vaikka elämme ”demokraattisessa” kansalaisyhteiskunnassa, hyväksymme palkkatyöjärjestelmän, jonka toiminta ei perustu demokratiaan vaan hierarkiaan; uskomme liikoja kyselemättä kaikenlaisten johtajien olemassaolon välttämättömyyteen ja luovutamme heille mielellämme vallan määritellä ruumiin- ja ajankäyttöämme.
 
Emme kyseenalaista jatkuvaa biopoliittisen kontrollin puuttumista nautintotalouteemme, vaan osallistumme tottelevaisesti lääkäriemme määräämiin kuntotesteihin, veri-, maksa- ja kolesteroliarvojen mittauksiin sekä luemme ja peukutamme valtakunnanmedian välittämiä uusimpia tutkimustuloksia, joissa osoitetaan hyväksyttävät annos- ja määrärajat alkoholille ja herkuttelulle, emmekä liiemmin protestoi, mikäli terveydenhoitaja määrää meidät elintapavalmennukseen huonojen maksa-arvojen ja ylipainon vuoksi. Hyväksymme ylikansallisten lääkefirmojen harjoittaman lobbauksen ja terveysbisneksen, koska toimintamme tasolla uskomme kaiken jotenkin hämärästi olevan ”omaksi parhaaksemme”. Ennen kaikkea hyväksymme sen hyvin perustavanlaatuisen ajatuksen, että yhteiskunnallinen ja kulttuurinen iso Toinen (jonka symbolista arvovaltaa käyttävät nykyään erityisesti lääkärit ja psykiatriset asiantuntijat) tietää meitä itseämme paremmin, mitä tarvitsemme ja mitä meidän todella kannattaa haluta.
 
Luotamme valtaapitävien teknokraattien ja anonyymien virkamiesleegioiden määritelmiin, joissa talous ja politiikka erotetaan toisistaan, vaikka tietäisimmekin, ettei taloutta ole olemassa minään itsenäisenä ja politiikasta irrallisena mekanismina. Vastustamme rasismia ja puolustamme tasa-arvoa abstraktisti, historiasta riisutussa liberaalissa tyhjiössä, jota luulemme sivistyksen voimakentäksi.
 
Uskomme poliisin ja virkavallan toimivan ”kaikkien kansalaisten eduksi” silloinkin, kun kodittomat asunnonvaltaajat ajetaan kadulle yksityisen omaisuuden eli asuntosijoittajien tyhjien luksuskämppien tyhjänä säilymisen suojelemiseksi tai kun ilmastomielenosoitus hajotetaan väkivalloin, koska hyvätuloisen middle managementin on tänäänkin päästävä tykittämään ja brainstormaamaan palavereissaan, joiden itsestään selvästi mielletään olevan ”tuottavaa ajankäyttöä” ja ainakin monin verroin ”hyödyllisempää” kuin nuorten ilmastopoliittisten mielenosoittajien harjoittama kansalaistottelemattomuus.
 
Hyväksymme mukisematta yksilöpsykologiset ja aivokemialliset selitykset masennuksellemme ja henkiselle pahoinvoinnillemme, emmekä käsittele niitä ensisijaisesti sosiaalisina ja yhteiskunnallisina ilmiöinä; emme kysy, kuka tai ketkä hyötyvät siitä, että masennus ja ahdistus palautetaan yksilön neurologisiin ominaisuuksiin, joita ostovoimainen kuluttaja voi manipuloida saatuaan asianmukaisen diagnoosin lääkärin rippituolissa. Stressi ja masennus on yksityistetty, joten päättelemme niiden olevan etupäässä yksilöllisiä ongelmia, joiden ”yhteiskunnallistaminen” tarkoittaa lähinnä talousasiantuntijoiden toistuvia arvioita masennuksen aiheuttaman työkyvyn alenemisen tuottamista rahallisista tappioista.
 
Kapitalistisen realismin sisäistänyt nykyaikainen yksilö hyväksyy omaisuuden epätasaisen jakautumisen, eikä toisaalta kuvittele itsekään rikastuvansa työllään. Realismi vaatii alistumaan systeemin sääntöihin, eikä alati kaventuva ja aina jo liberaalin vallan etukäteen määrittelemä julkisen keskustelun näyttämö tarjoa mahdollisuuksia utopioille tai poikkeamille. Kehnossakin palkkatyössä oleva voi pitää itseään etuoikeutettuna. Kapseloituneen ja privatisoituneen elämän ikävyyttä kompensoidaan kännäämällä viikonloppuisin, hallinnan ja kontrolloidun riskin tunnetta tuotetaan piensijoittamalla, poliittisen osallistumisen vaade täytetään äänestämällä kunta- ­ja eduskuntavaaleissa, aktiivisuutta ja tuottavuutta pidetään yllä kuntoilemalla ja ruokavaliolla, mielekkyyttä tuovat monenlaiset vapaa-ajan projektit ja harrastukset. (Jos on työtön, voi ryypätä, käydä ulkoilemassa ja äänestää.)
 
Niin sanottua valveutunutta ja kriittistä yksilöä tämä kaikki tietenkin ahdistaa aivan helvetisti. Pieni sosialisti hänen sisällään ihmettelee: kuinka vastustaa tätä kaikkea yksilötasolla – siitäkin huolimatta, etten usko porvarilliseen individualismiin ja yksilöön yhteiskunnallisen muutoksen lähtökohtana? Tällaisessa kyselemisessä vastarinnan idea ei tietenkään olekaan liberaalissa fantasiassa yksilöstä, joka kierrättämällä ja kansalaisaloitteita allekirjoittamalla ”vaikuttaa” jonkinlaiseen itseään laajempaan muutokseen. Tämähän ei mitään vastarintaa olisikaan, vaan kuuluu sellaisena kapitalistiseen realismiin hienosäätäessään mielikuvaa kuluttajuudesta itse kuluttamiseen vaikuttamatta ja sitä problematisoimatta. Yksilölliset vastarinnan muodot eivät riitä systeemin muuttamiseksi, mutta tämä ei tarkoita, ettei yksilöllisillä vastarinnan muodoilla – olivatpa ne ulkonaisesti kuinka vähäpätöisiä tahansa – olisi merkitystä mielekkyyden kokemuksen tuottamisessa ja ylläpitämisessä. Mielekkyyttä tarvitaan, jotta tieto vaihtoehdon todellisuudesta säilyttää poliittisen voimansa.
 
Esittelen lopuksi muutaman käytännönläheisen vastavirtaan uimisen muodon. En väitä niiden sopivan kaikille, mutta ainakaan ne eivät edellytä suuria rahallisia resursseja, ja lisäksi ne hyvin merkittävässä massamitassa sovellettuna häiritsisivät nykysysteemin kitkattomana rullaavaa fantasiaa enemmän kuin äkkiseltään tulee ajatelleeksikaan.
 
1) Säännöllisen ja usein toistuvan työnhaun ja etenkin kokopäiväisten palkkatöiden vältteleminen (sekä kieltäytyminen työttömän identiteetistä). Tämän soveltamiseen ja työttömään kohdistuvaan kontrollin kaikinpuoliseen välttelyyn saa tarkempia ohjeita Työstäkieltäytyjäliiton ilmaisesta käsikirjasta (pdf-tiedosto linkin takana).
 
2) Tietoinen antautuminen lisäarvoa tuottamattomiin käytäntöihin sekä pidättäytyminen joistakin yhteiskunnallisen kontrollin muodoista. Voi haahuilla, zonettaa ja dronettaa eli harhailla lähiympäristössä musiikkia kuunnellen (tai kuuntelematta) vailla mitään selvää päämäärää, antautua tylsistymiselle ja tuottamattomuudelle, ottaa sairaslomaa ja vetää päiväkännit, kieltäytyä verikokeista ja kuntotesteistä, lukea filosofiaa ja käydä laajoja keskusteluja epäkäytännöllisistä ja vieraannuttavista aiheista.
 
3) Juoruaminen ja paskanjauhaminen ystävien, tuttujen ja puolituttujen kanssa. Kiinnostavan ihmisen tavatessaan voi unohtua juttelemaan hänen kanssaan vaikka pimeän tuloon saakka. Ystävien kanssa on suositeltavaa istua pitkiä iltoja vain keskustellen ja siellä täällä käveleskellen.
 
4) Aikataulun pitäminen mahdollisimman väljänä yllä mainittuja käytäntöjä ajatellen. Työttömälle tämä käy helposti, mutta myös keskiluokkainen yksityisen sektorin toimihenkilö voi harjoittaa vastarintaa vaikkapa katselemalla suoratoistoelokuvia, lukemalla filosofiaa tai pelaamalla tietokoneshakkia työajallaan.
 
5) Kaiken läpäisevä pyrkimys yhteiskunnalliseen tuottavuuteen kohdistuvaan laiskuuteen, yleiseen velttoiluun ja hyöty- ja tehokkuusnäkökohdista piittaamattomaan haahuiluun. Monet työt voi tehdä paskasti tai vähän sinnepäin, eivätkä asiat ole niin justiinsa. ”Uralla” ei tarvitse ”edetä” eikä omaisuutta kerätä. Tässä on kyse tietoisesti omaksuttavasta asenteesta, jonka ylläpitäminen vaatii toisinaan henkistä vaivannäköä, sillä mitä tuottavuuteen tulee, sen vaalima ja edellyttämä konformismi ulottuu pelkkää keskiluokkaista (ja sinänsä helposti torjuttavaa) mentaliteettia syvemmälle ja pidemmälle. Tuottavuuden laajasti sisäistetty vaatimus muodostaakin yhden kapitalistisen realismin keskeisistä psykologisista kulmakivistä. Jatkon kannalta suositeltavaa on myös alkaa pohtia käytäntöjä, joissa toteutuu kapitalismille kriittinen aikakäsitys eli idea ajasta jonakin ei-omistettavana. Kyse on sellaisesta ajan konseptista, jossa jako ”työntekijän omaan aikaan” ja ”työnantajalle kuuluvaan aikaan” näyttäytyvät jälkiteollista valtaa palvelevina abstraktioina, eivät ajan varsinaisina ominaisuuksina. Aikaa ei siis ole mahdollista myydä tai ostaa, eikä työntekijän tai työnantajan aikaa ole olemassakaan, sillä aika ei kuulu kenellekään, vaan se ainoastaan kuluu, pyörii ja etenee; olennaista on, ettei aika ole haltuunoton objekti tai objekti ylipäätään.

6) Äänestämättä jättäminen eduskuntavaaleissa. Näin voi rikkoa kansalaisvelvollisuuttaan (jota liberaalit nimittävät kansalaisoikeudeksi) ja provosoida yllättävän tehokkaasti liberaalisti ajattelevaa lähipiiriään, mikä voi johtaa kiinnostaviin keskusteluihin. Massamitassa äänestysaktiivisuuden romahtaminen alle 10 prosentin olisi hätkähdyttävä protesti nykysysteemille ja johtaisi todelliseen kriisiin vallan huipulla. Yksilötasolla äänestämättä jättämisessä on antagonistista voimaa, minkä huomaa jo liberaalien tyypillisestä ja täysin epäloogisesta vastaheitosta: ”Jos et äänestä, niin turha sitten valittaakaan.” [EDIT 28.10.2024: Tässä kohtaa kärjistän mielestäni tarpeettomasti ja menen suorastaan pointtini ohi. Äänestämättä jättäminen kyllä voi ilmaista jonkinlaista poliittisesti relevanttia passiivisuutta (kuten José Saramagon romaanissa Kertomus näkevistä) etenkin suurimittaisena demonstraationa, mutta olen sittemmin päätynyt varauksellisempaan näkökantaan, enkä ole lainkaan varma, onko äänestämättä jättäminen lähimainkaan radikaali tai edes poliittisesti relevantti teko.]

 

Vastikkeettoman rahan puolesta 3

Laaja loppuluku: Kamppailun todellisuudesta, merkityksestä ja vaikeudesta

(Ensimmäinen osa löytyy täältä ja toinen osa täältä.)

Oma enimmäkseen itäsuomalainen (ja siten melko perifeerisellä tavalla ”pikkuporvarillinen”) kasvuympäristöni on monessa mielessä ollut suhteellisen homogeeninen. (Tämä kenties vielä korostui helluntaiyhteisömme kohtalaisen porvarillisena arvomaailmana.) Lapsuudenperheeni edusti sukupolvea, joka nosti itsensä keskiluokkaan omalla työllään ja säästäväisyydellään. Kasvatuksessani korostuikin työn arvostus. Jo teini-iässä minuakin patisteltiin kesätöihin ja opetettiin, että ainakin ”periaatteen tasolla” on oltava valmis ”mihin tahansa työhön, mitä tarjotaan” – kuten vanhempanikin olivat aikoinaan olleet.

Melko varhaisessa vaiheessa aloin kapinoida tätä kuuliaista subjektiviteettia vastaan, ja 18-vuotiaana asenteeni oli jo toistuva riidanaihe. Ilmankos, halusinhan jo yläasteikäisenä kirjoittaa kirjoja kunnon työnteon sijaan! Selvää oli, että inhosin ja vihasin sitä nöyrän työläisen ideaalia, jota ympäristö – hyvinvointivaltio – minulle tyrkytti. En lainkaan ollut yhtä mieltä ajatuksesta, että yhteiskunnan tuki velvoittaisi minut ”kaikkien muiden tavoin” tulemaan kunnon kansalaiseksi, joka tekee oikeaa työtä elättääkseen sillä itsensä kuten kuuluu. Tällainen identiteetti on minua alusta saakka häirinnyt. Vakuuttelut siitä, etten ollut mikään poikkeustapaus vaan ”aivan kuten kaikki muutkin”, ainoastaan vahvistivat aikomuksiani ryhtyä toivottomaan kamppailuun ”koko järjestelmää” vastaan. Kokemus muukalaisuudesta kasvoi suoranaiseksi vakaumukseksi toisenlaisesta subjektiviteetista – yksilöllisyydestä, jota sopeutumattomuus ja konflikti määrittelisivät. Vähintään intuitiivisesti tajusin senkin, ettei sopusointu tuota hyvää taidetta.

Kuitenkin havaitsin kamppailun monella tavalla vaikeaksi tai mahdottomaksi. Moralisoivaa diskurssia vastaan on vielä kohtalaisen helppo nousta – riittää kun lukee jonkin verran oikeaa filosofiaa –, mutta kuinka asettua vastarintaan järjestelmää vastaan, kun rahaakin tarvitsee elääkseen? Ammattimaisesta kirjoittamisesta katosi hohto nopeasti: kirjailijalla työ ja toimeentulo ovat harvoin sama asia. Perheellisenä ihmisenä olen järjestelmän puolelta ”pakotettu” etsimään työni ulkopuolista toimeentuloa mistäpä muualta kuin palkkatyöstä.

Toisaalta kirjailijana kohtaan yhä eneneviä vaatimuksia itseni brändäämisestä ja markkinoimisesta. Esimerkiksi apurahahakemuksia kirjoittaessani koen joka kerta äärimmäisen vastenmielisenä sen, kun on yritettävä perustella jollekin saatanan lautakunnalle, miksi juuri minun työni tukematta jättäminen on valtava menetys koko typerälle kulttuurillemme. Tunnekokemuksenkin tasolla esiin nousee muutamia perustaa nakertavia kysymyksiä: Eihän kukaan edes lue kirjojani, miksi helvetissä niiden pitäisi saada porvareiden tuki? Mikä voisi olla vastenmielisempää kuin rakentaa yhteiskuntaa ”kulttuurityöllä”, jonka se pöhöttyneessä kuplassaan vieläpä tunnistaa sellaiseksi? Miksi yleensä hakea rahoitusta työlleen järjestelmältä, joka on kiinnostunut siitä vain lisäarvon lähteenä? Ja niin edelleen.

Päädyn joka tapauksessa hakemaan apurahoja yhä uudelleen ja jopa toivon niitä saavani, sillä nekin ovat parempia kuin aikansa tuhlaaminen toimeentuloon. Suoranaista palkkatyötähän kirjailijan ammatissa toimiminen ei ole silloinkaan, kun siinä menestyy. Isoilta kustantamoilta ennakkoja saava nimekäskin tekijä on vain eräänlainen alihankkija. Tässä mielessä anonyymi rivikirjailija on asemansa puolesta enemmän prekaari kuin työläinen. Juuri suhteessa palkkatyöhön hän kokee järjestelmän antagonismin nahoissaan, etenkin jos joutuu rahoittamaan sellaisella toimeentuloaan – voidakseen sitten työpäivän jälkeen eristäytyä muusta perheestään autotalliin kirjoittamaan ja takomaan vittuuntuneena nyrkkeilysäkkiä…

Kun pätkiksi pilkottu työsuhde katkeaa, joutuu establishmentin apurahaorgioista tietämätön rivikirjailija kitkuttelemaan työttömyystuella. Samalla hänen on varottava, ettei hän TE-toimiston silmissä ”paljastu” jonkin sortin ”yksityisyrittäjäksi”. Kirjojen julkaiseminenhan saatetaan tulkita aktiivisen työnhaun ja työmarkkinoilla kaupan olemisen esteeksi. Jos näin käy, seurauksena on parin kuukauden karenssi. (Kirjoita siinä sitten veret seisauttavaa taideproosaa.)

Omalla kohdallani ”kamppailu hallituksi tulemista vastaan” realisoituu ja on realisoitunut siten ainakin kahtaalla. Nuorempana torjuin ympäristöstä tarjotun kuuliaisen työntekijän ja kansalaisen identiteetin; nyt, 36-vuotiaana, viisi kirjaa julkaisseena, työlläni toimeen tulemattomana kirjailijana, joudun jatkuvasti pohtimaan, kuinka voisin osaltani parantaa perheemme taloudellisia näkymiä (joiden vakaus luo kaiken muun hyvän ohella turvallisen työilmapiirin ja auttaa keskittymään paremmin olennaiseen) – ja kuinka tämän voisi tehdä niin vähällä alistumisella kuin mahdollista.

Kuinka siis kamppailla ei-konkreettista vihollista (järjestelmää) vastaan? Eetu Virenin TKL-pamfletissaan tarjoama deleuzelais-guattarilainen paradigma tarjoaa vihjeen:

”ei riitä, että vastataan ’julkisen keskustelun’, hallitsevien julkisuuksien asettamiin kysymyksiin, että ratkaistaan kapitalismin ongelmia vaan ihmiset vaativat, että saavat itse asettaa omat ongelmansa. Aksioomia eli konkreettisia reformeja koskevien [eli julkisessa keskustelussa esiin nousevien] kamppailujen merkitys muodostuu siitä, että niiden kautta kyetään luomaan uusien subjektiivisuuksien tuottamisen kannalta edullisia materiaalisia ehtoja.”

Omassa tapauksessani kamppailu merkitsee näin yhtäältä julkisen tasolla esimerkiksi Vasemmistoliiton (ja jopa SDP:n) joidenkin poliittisten tavoitteiden strategista tukemista (esimerkiksi rahan lahjoittamista vaalityöhön) tai kuulumista sosiaalisen median oikeistopolitiikan vastaiseen Joukkovoima­-yhteisöön. Toisaalta se subjektiivisuuteni tasolla merkitsee esimerkiksi ideologiakriittisen blogin päivittämistä sekä kriittisen ja elävän keskustelukulttuurin edistämistä.

Viren esittelee artikkelissaan (viitattu edellä) Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin tulkinnan uusista vastarinnan muodoista, joista ”vähemmistöksi-tulemisen” käsite Virenin mukaan ”hahmottaa olennaisen”, sillä Deleuzelle ja Guattarille ”vähemmistö on nimenomaan ei-laskettavissa oleva”. Lukumäärä ei vähemmistöä määritä, ”määrällisesti vähemmistö on enemmistössä” ja

”[l]opulta kaikki ovat vähemmistöä ja enemmistössä ei ole ketään, vain tyhjä paikka. Yhteiskunnallisten liikkeiden slogan 99 prosentista ei nähdäkseni tarkoita mitään muuta kuin sitä, että 99 % Yhdysvaltojen, Euroopan, Kiinan tai minkä tahansa maailman osan asukkaista on muuttunut vähemmistöksi ja huomannut sen.”

Vähemmistö ei ole kokonaisuus tai elementtien joukko, vaan ei-laskettavissa oleva kytkös, elementtien välissä tuottuva ”ja”, joka ei kuulu niistä millekään. Badioulaisesti sitä voisi kuvailla kokonaisuuteen kuulumattomaksi joukon ylimääräksi. Se ei kuulu joukkoon, mutta ilman sitä joukko ei ole mahdollinen. Esimerkkinä voi esittää maalauksen, jonka joukkoon tai kokonaisuuteen yksittäiset siveltimenvedot vielä kuuluvat; sen sijaan olisi aiheetonta väittää yksittäisten maalimolekyylien kuuluvan teokseen. Kuitenkaan teos ei olisi mahdollinen ilman niitä. Sama pätee kansaan, jonka kokonaisuuden määrittelee siihen kuulumaton osa, vähemmistö.

Joensuu-trilogiani toiseen osaan Lauttaan kirjoitin kohtauksen, jossa Esaias-niminen nuorukainen kokee ”ideologisen heräämisen” katsellessaan televisiosta uutiskuvaa Pariisin vuoden 2005 mellakoista. Tähän yhteyteen lisäsin luonnehdinnan ”kansasta, joka ei ole kansa” ja joka juuri siksi on ainoa todellinen kansuuden mahdollisuus. Esaias huutaa porvarillista järkeä edustavalle veljelleen (ja isälleen):

” – niillä ei ole vaihtoehtoa koska Systeemi ei anna sitä niille! Niillä ei ole kykyä protestoida USKOTTAVASTI koska niiltä on viety minuus, tajuatko, niiltä on viety paikka, ne on pelkkää Systeemin ylijäämää, ne on ei-ketään, ne on tuhat kertaa TOISIA – ja ehkä niitä tulee aina vaan enemmän ja ne tulee ja tulee ja sanoo MEILLE ettei me olla enää kansa vaan kansa on NE joita ei kansaksi tunnusteta, ne joita ei tunnusteta KENEKSIKÄÄN, ne jotka on todellinen kansa, ei siis ME – me vitun helvetin etuoikeutetut. Tajuatko – tajuatko – tämä on ehkä sinun viimeinen mahdollisuus tajuta MINUA.” (Lautta, 64)

Kapitalistinen aksiomatiikka kykenee Deleuzen ja Guattarin mukaan tajuamaan vain laskettavissa olevat joukot: ”vain jos työläiset järjestäytyvät marssimaan selkeässä rivistössä tai liittyvät ammattiyhdistyksen jäseniksi, heidän kanssaan voidaan tehdä sopimus”. Juuri vähemmistöt ei-laskettavana ja aksiomatisoimattomana joukkona ”asettavat ongelmia, joita kapitalismi ei kykene ratkaisemaan”. Esaias tunnistaa uutiskuvasta tällaisen joukon: sen olemassaoloon ruumiillistunut vaatimus ei artikuloidu tunnistettavana ja laskettavana objektien moneutena, vaan pelkkänä tuhoavana raivona, johon varakasta keskiluokkaa edustava Esaias kokee jonkinlaisen hysteerisen samastumisen. Tämä johtaa hänet hylkäämään koko siihenastisen elämäntyylinsä radikaalilla tavalla.

”– ikään kuin juuri ONNELLISUUS ei jatkuvasti ajaisi teitä uhraamaan kaikkea mahdollista, mukaan lukien typerät halunne – katso nyt, Isä Hyvä: se mitä te nimitätte ’hyväksi elämäksi’, no, kohtuullisuus, minimoidut riskit, säntillisyys, henkinen ja ruumiillinen jaksaminen ja kaikki muu paska, tiedät kyllä, säännöllinen työ ja ’elätetty perhe’, tulessa koeteltu usko Hyvyyden keskiluokkaisuuteen – ja ah, nimenomaan ’elättäminen’, missä vaiheessa te tämänkin termin omitte? – sitäkö on ’elättäminen’, jonkin elossa pitäminen, sitäkö että vittu TIENAA saatana, niin niin, tienaaminen, tuo kaikille yhteinen verkostoitunut helvetti. Teidän etiikka jota saarnaatte pummeille (…) .” (Lautta, 66)

Virenin (Deleuzen ja Guattarin) mukaan ”vähemmistö ei koskaan ole, koska ei ole vähemmistöä vaan ainoastaan vähemmistöksi-tulemista”, ja niinpä ”vähemmistöille ei voida tarjota minkäänlaista ’diiliä’”. Tätä heijastellen kieltäytyy Esaiaskin vanhempiensa (erityisesti isänsä) ehdottamasta ”sovinnosta”; samassa yhteydessä isä ihmettelee, ”mitä vittua yhteiskuntaa tai KETÄÄN (…) hyödyttää se jos sinä menet spurguksi tai elämäntaiteilijaksi mihin lie persläpeen”. Kuopuksen vastaus kertoo olennaisen: häntä ei ”juuri nyt liikuta se kuinka hyödyllinen olen KENELLEKÄÄN”.

Lauttaa olenkin usein ajatellut pienoisromaanina, jossa henkilökohtaisen kamppailuni antagonismit ilmenevät proosan konstellaatiossa. Esaiaksen ”kapina” epäonnistuu totaalisesti: hän muuttaa autiotaloon, tulee salaperäisen Akatemiaksi itseään kutsuvan yhteisön johtajaksi ja kuolee lopulta yhtä salaperäiseen ja perin kammottavaan ”lahotustautiin”. Opetuslapset, yhtenä heistä Lautan kertojapäähenkilö (ja alter egoni) Daniel, hajaantuvat maailmalle.

Danielin henkilökohtainen kamppailu porvarillisia arvoja vastaan kokee vastaavanlaisen lopun, joka ei kuitenkaan tavoittele Esaiaksen kuoleman traagisuutta vaan on pelkästään nolo häviö väittelyssä kusipäisen ja läpeensä kapitalistisen yhteiskunnan arvot sisäistäneen Leon kanssa. Toisaalta kenties Danielista juuri tämän negaation kautta tulee ”vähemmistöksi-tuleva” kirjan lopun ikään kuin (jos siis esittämäni tulkinta hyväksytään) alleviivatessa tätä: ”oi Daniel Daniel DANIEL Daniel, ja niin tulee yö, koko ajan vähän pimeämpi, ja aurinko kumottaa alialhaalla näkymättömissä punaisena ja syyhyävänä kuin palavat jätteet mutta kukaan ei usko, ei kukaan usko ettei sinua ole”.

Mikä siis mittaa vähemmistöjen menestystä kamppailuissaan? Deleuzen ja Guattarin mukaan ei ”se, missä määrin ne kykenevät pääsemään sisään enemmistön valtajärjestykseen vaan se, missä määrin ne kykenevät kasvattamaan ei-laskettavien joukkojen voimaa”. Näin ensisijaista vähemmistöksi-tulemisen prosessissa on ”olevan työvoiman autonomia”, sen itsenäisen arvonlisäyksen kyky, kyky luoda omat arvonsa ja uudelleenarvioida kaikki arvot. Merkitsevää ei olekaan ”konkreettinen vihollinen ja sen voittaminen”, sillä autonomia ja taisteleminen konkreettista vihollista vastaan ”ovat pikemminkin käänteisessä suhteessa toisiinsa”:

”Konkreettisia vihollisia ajatellaan silloin, kun tehdään porvarillista politiikkaa tai järjestäydytään politikoimisen vuoksi. Autonomiaa ja omaa kykyä yhteiseen kamppailuun saavutetaan silloin, kun kyetään irtautumaan konkreettisesta vihollisesta. Vaikka vihollinen ilmestyisi poliisin muodossa, ja vaikka poliisia vastaan olisi puolustauduttava, ei kuvitella, että todellinen vihollinen olisi poliisi…”

Virenin (ja samalla koko TKL:n marxilais-foucaultlaisen projektin) mukaan olennaisimmat kamppailut nykykapitalismissa ovat paikallisia ja liittyvät vallan mikrotason strategioihin, joilla pyritään hallinnoimaan jokapäiväisen elämän ja subjektiviteetin alueita. Viren intoutuu jopa poeettiseksi kuvaillessaan arkisen kamppailun todellisuutta: ”Jokainen äärettömän pienikin kapina on suunnattoman kaunis, loputtomasti kauniimpi kuin tähtitaivas yllämme ja loputtomasti arvokkaampi kuin moraalilaki sisällämme.”

Toisaalta korostaessaan autonomiaa TKL:n kamppailun teoria vaikuttaa välttävän kapinan varsinaisen sudenkuopan, jonka rakenteellisen ongelman Lacan palauttaa vaateen rakenteeseen: järjestelmään kohdistuvana tunnustuksen vaatimuksena kapina on edelleen kiinni rakenteessa, jota se nimellisesti vastustaa. Viren liikkuu kuitenkin tässä badioulaisen autonomian suuntaan, suuntaan jossa ei niinkään pyritä muuttamaan suoraan vallitsevaa järjestystä pyrkimällä tunkeutumaan sen rakenteisiin vaan jossa itsepintaisella taistelulla (jokapäiväisen subjektiviteetin tasolla) pyritään luomaan omat arvot – tai kuten Badiou sanoo: osallistumaan totuusprosessiin.

Kapitalistisen tuotannon analyysin rooli ei tässä liity suoraan näihin arkisiin kamppailuihin – minäkään en tarvinnut kapitalismin analyysia taistellessani kutsumukseni puolesta kuuliaisen työläisen moraliteettia vastaan. Viren kuitenkin huomauttaa, että lisäarvon tuottamisen historiallisten muotojen analyysi, joka tässä tarkoittaa ”kapitalistisen mikrovallan verkostojen rakentumisen logiikkaa”, mahdollistaa etsimään ja ehdottamaan sellaisia kamppailemisen tapoja ja eri ryhmien välisiä liittoja, jotka voimien tuhlaamisen sijaan kasvattavat niitä.

Nyt kun palkkatyö on lakannut olemasta yhteiskuntaa jäsentävä ja vakauttava keskeissuhde ja työn murros on arkipäivää, ainoa työvoiman näkökulmasta järkevä ratkaisu – toisin sanoen ainoa tapa, jolla ”luodun likviditeetin valuminen finanssimarkkinoille” on estettävissä – on perustulo, vastikkeettoman rahan antaminen työvoimalle ilman teollisuusyritysten välikäsiä. Kuten Viren toteaa, finanssimarkkinat eivät ole reaalitalouden loinen, vaan kuuluvat sen rakenteeseen ja ovat siten ”kiinteä osa lisäarvon tuotannon organisointia”; niiden valtaa eivät horjuta yritystuet tai muukaan työllistämiseen ohjattu raha. Riittävän suuri perustulo ilman palkkatyösuoritusta myönnettävänä luottorahana Virenin mukaan ”kasvattaa työvoiman autonomiaa” ja ”avaa mahdollisuuksia vapautua ’finanssimarkkinoiden diktatuurista’”.

Elämän ilman palkkatyötä mahdollistava perustulo loisi näin olosuhteita, jotka laajentaisivat mahdollisuuksia työvoiman autonomiaan ja riistottoman työ-todellisuuden syntymiseen. Oikeistolle tällainen ajatus on utooppinen ja mahdoton: ”väärä ihmiskäsitys”, sanotaan. Kuten aiemmassa on kuitenkin osoitettu, juuri asetelman palauttaminen yksilölliseen (tai kollektiiviseen) ahneuteen ja yritys torjua sen vaikutuksia johtaa umpikujaan, jota järjestelmä ei itse kykene ratkaisemaan. Pahuudella ja ahneudella on ilman muuta osansa kapitalismin historiassa ja nykytodellisuudessa siinä kuin elämässä ja sen kärsimyksessä yleensäkin – tämä on latteus jota kukaan ei kiistä –, mutta yhtäläisesti on syytä korostaa kulttuurin ja yhteiskuntajärjestyksen rakenteistavaa vaikutusta (jota voidaan kutsua ”vietinsäätelyksikin”), toisin sanoen yhteiskunnallista paradigmaa tai Charles Tayloria soveltaen sosiaalista kuvastoa, joka käytännössä määrittelee ajateltavissa olevan ja ei-ajateltavissa olevan etiikat, moraliteetit, toden ja epätoden.

Tämän paradigman muuttaminen vaikuttaa vallitsevassa mahdollisen horisontissa epätodelliselta ja mahdottomalta, mikä on samalla yksi syy sille, että sitä vastustaa aluksi niin enemmistö kuin eliittikin. Konkreettista menestystä vaatimus paradigman muutoksesta alkaa saavuttaa siinä vaiheessa, kun jokapäiväisten kamppailujen ”kriittinen massa” ja vallitsevan järjestelmän ristiriidansietokyky ylittyvät. Hallitsevalle väestönosalle tämä tulee lopulta lähes aina yllätyksenä.

Vastikkeettoman rahan puolesta 2

TKL:n yhteiskuntakritiikin teoreettinen ja poliittinen konteksti

Viimeksi esittelin hiukan Työstäkieltäytyjäliiton (TKL) yhteiskuntakriittistä projektia, jonka eniten moraalista tuohtumusta herättäviä piirteitä lienevät vaatimus 1 400 euron vastikkeettomasta perustulosta sekä avoimet ja julkiset kehotukset työstä kieltäytymiseen (minkä ohella liitto jakaa anteliaasti muun muassa vinkkejä konkreettiseen työllistymisen välttelyyn). Yhtäältä kyse on moraalisen konsensuksen taitavasta provosoimisesta ja performanssista, toisaalta olemisesta ”tosissaan muttei vakavissaan”. Mistään vitsistä ei kuitenkaan ole kysymys. TKL:n pamfletissa todetaan:

”Jokainen Suomen hallitus on vuosikymmenien ajan luvannut aina satojatuhansia työpaikkoja lisää, ilman että niitä olisi syntynyt. Eikö se ole vitsi? Pidetäänkö vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä yllä tosissaan, vai onko se pelkkä (huono) vitsi? Se tuottaa ja tarvitsee työttömiä, samanaikaisesti se syyllistää ja kepittää luomaansa ihmisryhmää. Tämä on absurdia, barbaarista väkivaltaa, emmekä voi hyväksyä tätä normaaliksi arjeksemme, meitä ympäröivän yhteiskunnan perusominaisuudeksi. Tulevien ihmisten näkökulmasta yhteiskuntamme näyttäisi luultavasti traagisen sävyiseltä slapstick-komedialta.”

Pamfletin loppupuolella on Eetu Virenin (aiemmin toisaalla julkaistu) projektin ideologiakriittistä taustaa esittelevä artikkeli, joka yhdistää kapitalismin analyysin ja foucaultlaisen kamppailun alistamista vastaan marxilaiseen luokkataisteluun. Virenin – varsin paljon Žižekin mieleen tuovan näkemyksen – mukaan nimittäin ”[a]inoastaan lisäarvon* tuotannon nykyisten muotojen löytäminen – moraalisten tulonjakoa koskevien kysymysten sijaan – tekee mahdolliseksi luoda sellaisia käsitteitä, jotka saavat meidät itsemme toimimaan sen sijaan, että luotettaisiin esimerkiksi valtion kykyyn ratkoa kapitalismin ristiriitoja”. Žižekiläisesti ajatellen onkin kyse paikallisten kamppailujen yhdistämisestä laajaksi yhteiskuntakriittiseksi projektiksi, toisin sanoen tietynlaisesta kamppailun universalisoimisesta.

Ja Viren on, ilman muuta, oikeassa. Tekipä näet Rinteen tuleva hallitus millaisia työllisyyspoliittisia reformeja tahansa se ei varmasti ratkaise ainuttakaan olennaista umpikujaa, ja neljän vuoden kuluttua saatamme vielä joutua todistamaan oppositiossa lihoneen oikeistopopulistihallituksen syntyä, jonka vanavedessä kiiluu lupaus noidenkin vähäisten uudistusten romuttamisesta.

Olennaista onkin Virenin mukaan tarkastella ”kapitalismissa keskeisiä kamppailuja, joissa voimasuhde työn ja pääoman välillä määrittyy”. Kehykset kamppailuissa tapahtuvalle ”työvoiman ja pääoman välisen voimasuhteen uudelleenmuotoilulle” asettuvat tuotantomuodon kautta ja tuotantomuodossa. Viren kirjoittaa:

”Myös arvojen muuttuminen tuotantohinnoiksi on viime kädessä poliittinen kysymys siinä mielessä että se koskee luokkataisteluiden kehityksen tasoa tietyn lisäarvon tuotannon muodon sisällä. ’Transformaatiokysymys’ on siis viime kädessä kysymys työvoiman muuttamisesta pääoman komentamaksi työksi. Umpikujat, joihin yritykset ratkaista kysymystä loogisesti tai käsitteellisesti ovat ajautuneet, kertovat juuri siitä, että kyse on viime kädessä kapitalistisen tuotannon sisäisestä ristiriidasta.”

Rajaamalla tarkastelunsa usein vain kapitalismin empiiriselle tasolle porvarillinen taloustiede on pyrkinyt sivuuttamaan kysymyksen arvojen muuntumisesta tuotantohinnoiksi poliittisen ulottuvuuden: arvon transformaatio tuotantohinnaksi ”sivuutetaan ja siirrytään pelkästään tuotantohintojen määräytymiseen markkinoilla”. Arvo lakkaa näin olemasta teoreettinen, luokkataistelun tason määrittämä kategoria. Viren viittaa 1900-luvun alun talousteoreetikkoon Hilferdingiin ja hänen nykyaikaiselle finanssikapitalismin analyysille usein tärkeään teokseensa Finanzkapital (1910). Virenin mukaan Hilferding, rajatessaan tarkastelun pelkkään kapitalismin empiriaan, ”ohittaa kokonaan kysymyksen lisäarvon tuotannosta” koko pääoman arvonlisäyksen palautuessa ”pelkkään monopolituloon eli koronkiskontaan”.

Yksi nykyvasemmiston poliittisen epäonnistumisen salaisuuksia onkin ”hilferdingiläisen” paradigman (tiedostamattomassa) omaksumisessa, jonka kautta konkreettiseksi viholliseksi paljastuvat ”ahneet pankkiirit”. Toiminnan strategiaksi valikoituu siten hallitukseen meneminen pyrkimyksinä hajottaa ”pankkiirien monopoliasema konkreettisilla reformeilla” kuten yhteisöveron alentamisella, jossa rahaa annetaan ennemmin ”hyville teollisuuskapitalisteille” kuin ”pahoille pankkiireille”. Epäonnistuminen on kuitenkin taattu, sillä ”teollisuusyritykset toimivat jo finanssimarkkinoilla siinä missä pankit” ja niinpä veronalennuksista kertyneet tuotot päätyvät lopulta ”markkinoita hallitsevien pankkiirien taskuihin”.

Pelkkien tuotantohintojen määräytymisen markkinoilla tarkastelu tuottaa helposti perinteisen porvarillisen ja liberaalin asetelman, jossa kapitalismi näyttäytyy ”luonnollisena” vaihtona ”vapaiden yksilöiden” välillä. Marxin keskeinen oivallus oli kuitenkin tarkastella lisäarvoa yleisesti, sen erityisistä ilmenemisen muodoista (voitosta ja korosta) irrallisena tekijänä, sillä ”[y]leisessä muodossaan lisäarvo (…) ei määrity markkinoilla (…) vaan tuotannon todellisuudessa”. Lähtökohdaksi on näin otettava tuotantosuhde, joka on rakenteellisesti riistosuhde, sillä tuotannon todellisuudessa ”lisäarvoa ei määritä eikä voi määrittää minkäänlainen oikeudenmukaisuus vaan kollektiivinen voimasuhde pääoman ja työvoiman välillä”. Viren toteaakin Marxia seuraten lisäarvossa olevan ”kyse vallasta” siinä missä voitto jää vain lisäarvon mystifioituneeksi, sen alkuperän kätkeväksi muodoksi. Tuotantoprosessi on Marxille ”luokkataistelun momentti”.

Uudempi marxilaisen teorian kenttä mieltää arvon kategorian poliittiseksi, työn alistamisen tapoja koskevaksi kategoriaksi, johon ”kristallisoituva konflikti ei myöskään palaudu pelkästään tehtaan sisälle, pelkkään taloudelliseen riistoon”. Arvo ei näyttäydy kvantitatiivisena, vaan kvalitatiivisena kategoriana, joka ”ilmaisee työn alistamista pääoman abstraktin rahavirran palvelukseen”:

”Työstä ei tule yhteiskunnallista vasta kun työn tuote tuodaan markkinoille vaan työ on alistettava pääomalle kapitalistisessa tuotantoprosessissa tai oikeastaan jo ennen sen alkua. Luokkasuhteen tai pääomasuhdetta konstituoivien mikrovaltasuhteiden täytyy olla olemassa ennen tuotannon aloittamista. Keskeistä kapitalismissa eivät siis ole markkinat, eikä kapitalismi ole ensisijaisesti itsenäisiä tuottajia markkinoiden kautta suhteeseen asettava järjestelmä (…).”

Työvoimaa ei näin alista ainoastaan ”markkinoiden näkymätön käsi”, vaan valtio ja kapitalistiset suuryritykset, joiden vaikutus on paljon kauaskantoisempi kuin työläisen yksinomainen materiaalinen alistaminen palkkatyöhön. Viren viittaa Hans-Jürgen Krahliin, jonka mukaan ”arvon tuottaminen” edellyttää joukon ”erilaisia konkreettisia vallan tekniikoita”, joilla yhteiskuntaruumiiseen kuuluvan jäsenen subjektiivisuus ”muokataan sopivaksi tiettyä konkreettista tuotannon muotoa varten”.

Virenin mukaan nykykapitalismissa velkavetoiset ja siksi äärimmäisen epävakaat finanssimarkkinat muodostavat välttämättömän instituution, sillä ”ainoastaan ne tekevät mahdolliseksi mitata (…) metropolien elämänmuodoissa syntyvää ei-homogeenista arvoa”. Viren nostaa tässä yhteydessä esiin Žižekin usein korostaman seikan: nykymuotoinen kapitalismi ”on käytännössä kaapannut valtion ryöstötoimiensa turvaajaksi”. Paradoksaalinen seuraus on, että jälkiteollisessa muodossaan kapitalismi alkaa edellyttää (historiallisen edeltäjänsä vastaisesti) valtion yhä kasvavaa valtaa yksilön elämään, sillä esimerkiksi immateriaalisten varantojen yksityisomistus on periaatteessa mahdotonta ilman valtiokoneiston legitimoivaa väkivaltaa.

Koska nykyään niillä tuotannon aloilla, jotka ovat keskeisiä kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen säilymisen kannalta, ei ole yhteistä ja jaettua (kvantitatiivista) arvon mittaa, ei myöskään ole mahdollista luoda matriisia tuottavuushyötyjen arvioimiseksi ja jakamiseksi. Viren huomauttaa, että homogeenisen mitan puuttuessa ”taistelu ’tulonjaosta’ kääntyy suoraan taisteluksi elämästä, ei siis pelkästään palkkatulojen ja pääomatulojen suhteesta, vaan jokaisen elämän hetken käytöstä ja tavasta elää elämää, elämänmuodosta, suhteesta aikaan, itseen ja toisiin”. Žižek toteaa Uudessa luokkataistelussa esimerkiksi nykyään kaikkialle heijastuvan ”kulttuurien välisen konfliktin” olevan luokkataistelun transformaatiota ja korostaa toistuvasti, ettei sitä (kuten ei muitakaan aikamme merkittäviä kamppailuja) ole mahdollista tulkita oikein ilman tietynlaisen teorian antamaa horisonttia, jossa näkyviin nousevat kamppailun perustason olennaiset elementit.

Virenin deleuzelais-guattarilainen ja foucaultlainen ”olennaisen kamppailun” tulkinta on, että ”[n]ykykapitalismissa kaikkein olennaisimpia (…) ovat juuri kamppailut hallituksi tulemista vastaan jokapäiväisessä elämässä”. Kyse ei ole vain yksinkertaisesta auktoriteetin vastustamisesta, vaan kokonaisesta subjektiviteetin muuttamisen pyrkimyksestä. Tämä edellyttää ”kaiken armotonta kritiikkiä” juuri sikäli kuin elämänarjessamme on kysymys ”mikrotasolla” ilmenevistä konkreettisista vallan tekniikoista ja niiden tunnistamisesta.

*) Lisäarvolla tarkoitetaan työläisen suorittamassa lisätyössä tuottamaa arvoa, joka sisältyy palkkatyön sellaisenaan rakenteeseen, sillä kapitalismissa työläisen kokonaistyösuoritus sisältää sekä välttämättömän työvoiman uusintamiseen vaadittavan työn että varsinaisen arvoa tuottavan lisätyön. Työläinen ei hyödy tekemästään lisätyöstä, vaan lisäarvon vie kapitalisti. Koska vaihdon tasolla työvoima kuitenkin ostetaan ”oikeasta arvostaan”, kätkee palkkatyösuhteen empiirinen todellisuus riiston realiteetin. Työvoimassa vaihdettavana tavarana ei keskeistä ole sen vaihtoarvo, vaan käyttöarvo, joka ei liity vaihtoarvoon mitenkään ja joka itsessään on vaihtoarvoa luovaa energiaa. Kuten Viren Marxia seuraten kirjoittaa: ”Kysymys on viime kädessä työvoiman vaihtoarvon ja käyttöarvon, pääomalle alistetun työn ja elävän työn itsenäisen subjektiivisuuden välisestä ristiriidasta. Työn ja työvoiman, työsuorituksen ja työläisen elämän välisen suhteen konfliktuaalisuudesta.”

Vastikkeettoman rahan puolesta 1

Työstäkieltäytyjäliitto yhteiskuntajärjestyksen kritiikkinä

Työstäkieltäytyjäliiton viimevuotinen tempaus herätti valtavirtamedian huomion, kun joukko TKL:n ”konsultteja” käveli sisään Kampin TE-toimistoon Helsingissä. YLEn jutun mukaan ryhmän perustamisen ”[p]ontimena  (…) oli kohu, joka nousi, kun työttömyyskorvauksilla elävä kirjailija Ossi Nyman kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa välttelevänsä töitä”.

TKL:n pamfletissa kerrotaan TKL Consultingin tarjoilleen ”virkailijoille ja asiakkaille itse paistettuja vohveleita, kermavaahtoa, ilmapalloja ja vichyä” ja mainitaan toimiston virkailijoiden ottaneen ”konsultoinnin vastaan innokkaasti”, sillä ”konsultit olivat virkailijoiden puolella ehdottaessaan, että virkailijat vapautetaan velvoitteesta valvoa ja patistaa työttömiä”.

Sivuhuomiona todettakoon, ettei YLE viittaa jutussaan sanallakaan vohveleihin tai virkailijoiden suhtautumiseen, vaan korostaa tapahtuman interventioluonnetta ja siten TKL Consultingin automaattisesti epäilyttävää ”aktivismia”. Jutussa haastateltu TE-toimiston johtaja Jarmo Ukkonen puolestaan kiteyttää omassa repliikissään ”suuren yleisön” moralismin ja tuohtumuksen: ”Rahaa varmaan nostettaisiin etuusluukulta mielellään, mutta se ei synny yhteiskuntaan itsestään.” Ukkosen mukaan ”[k]oko porukka olisi pitänyt poistaa asiakaspalvelutilasta saman tien”.

TKL:sta tekee poikkeuksellisen kuitenkin ennen muuta performanssien taustalla oleva yhteiskuntakriittinen analytiikka, joka on varsin pitkälle työstettyä. TKL:aa voisikin kutsua eräänlaiseksi marxilais-foucaultlaiseksi valtakriittiseksi projektiksi. Yksi liiton ydinajatuksia on marxilainen näkemys palkkatyöstä riiston muotona. Niin & näin -lehti kirjoittaa TKL:aa käsittelevässä artikkelissaan palkkatyön olevan ”pääasiassa kapitalistisen markkinatalouden tapa luoda tietynlaisia ihmisten välisten suhteiden ja työn järjestämisen muotoja”, ja ”juuri tämän työnjärjestämisen tavan” TKL pyrkii hävittämään. Samalla liitto haluaa purkaa asetelman luulotellun ja arkiajattelussa kyseenalaistamattoman luonnollisuuden, palkkatyöhön kun ei ole mitään syytä suhtautua ylihistoriallisena tai universaalina tuotannon järjestämisen tapana sen enempää kuin korkeimpana elämää ohjaavana motivaationa tai päämääränä.

Siten TKL suhtautuu kriittisesti myös ay-liikkeeseen, jonka se katsoo ajavan pikemminkin työn ja kansantalouden kuin työttömän (ja työläisen) etua; kysehän ei missään mielessä ole yhteisestä edusta, kun huomioidaan työn ja kansantalouden kaltaisten realiteettien olemisen tavat suhteessa taustalle jääviin historiallisesti määräytyneisiin tuotantosuhteisiin. SAK:n ja muiden vastaavien järjestöjen ongelmana voikin pitää sitä, että ne ovat luoneet oman versionsa oikeistolaisesta kuvitelmasta työstä itseisarvoisena abstraktiona, joka nykymuodossaan tosiasiallisesti palvelee palkkatyön sisältämän rakenteellisen riiston (lisäarvon tuotannon) kätkentää ja peittelyä. Tässä mielessä ay-liikkeen ja oikeiston suhde järjestelmän rakenteissa pesivään riistoon ja antagonismiin on aste-eron vaan ei laatueron kysymys.

Johdonmukaista on myös TKL:n kritiikki hyvinvointivaltiota kohtaan: ”Hyvinvointivaltioksi kutsuttu ’sosiaalidemokraattinen paratiisi’ perustui tuottavuushyötyjen jakamiseen tiettyjen ydinteollisuusalojen miestyöläisille. Hyvinvointivaltio on kapitalismia, kompromissi pääoman ja työläisten välillä. Hyvinvointivaltio kuten työnantajakin ovat ideologisia käsitteitä: pahoinvointi ja riisto legitimoidaan kääntämällä ne ympäri.” TKL muistuttaa, että hyvinvointivaltion historialliset mahdollistumisen ehdot – naisten korvauksetta jäävä kotityö eli sukupuolittunut työnjako ja kolmannen maailman alistaminen halpojen raaka-aineiden tuottajaksi eli hierarkinen globaali työnjako – ovat pohjoisen hyvinvoinnin kätkemää riiston todellisuutta, joka jää kovin kauas demokratiasta.

TKL:n kriittinen projekti perustuu näin nykyvasemmistolaisen yhteiskuntakritiikin radikalisaatiolle, toisin sanoen tuon kritiikin loppuun saakka viemiselle. Toisaalta muutkin kuin Li Andersson tuntevat työn murroksen ja perustulon käsitteet, mutta poliittinen valtavirta on liiaksi sidoksissa pääomaan ja vallitseviin tuotannon järjestämisen tapoihin suostuakseen tarkastelemaan asetelmaa parhaimmillaankaan muun kuin olemassa olevien kehysten sisään jäävän reformin vaatimuksena. Julkisena projektina TKL vaikuttaakin asettuvan edelläkävijän rooliin vaatimalla asioita, jotka status quossa viihtyvä tavan tallaaja (elinkeinoelämää säestäen) tuomitsee mahdottomiksi. Tällainen ei tietenkään hetkauta TKL:aa tai niin sanottuja ”ideologisia työttömiä”, sillä kuten pamfletissakin todetaan, aikoinaan oli yleinen kansaneläkekin silkka mahdottomuus (tätä mieltä olivat niin elinkeinoelämän edustajat kuin valtiovarainmnisteriökin). Ja sitähän on 1 400 euron vastikkeeton perustulo tänään…

Valtavirran vastakritiikki on ilmeinen. Viimeistään muhkean ja vastikkeettoman perustulon kohdalla TKL:n projekti mielletään ”utopiaksi”, jota se ei kuitenkaan nimenomaisesti ole, sillä TKL kieltäytyy johdonmukaisesti esittelemästä ”vallankumouksen mallia” sen enempää kuin määrittelemästä minkäänlaista ”kultaista tulevaisuutta”. Lähtökohtana ovat ”nykyiset huonot ajat”, eivät menneet tai tulevat hyvät ajat. Näin TKL:n projekti tekee pesäeron nationalistisia ideologioita usein vaivaavaan tradition fetisoimiseen, mutta myös kommunismin ”ortodoksisimpiin” muotoihin.

Pamfletti kiinnittää huomion perustulon ”utooppisuutta” koskevan kysymyksenasettelun totalitaristiseen taustaoletukseen: ”joko puhutte taloususkonnon kielellä, tai teitä ei kuunnella”. Rajaus on tietenkin aiheeton ja tuo mieleen ivallisen kritiikin, johon sosiaalisessa mediassa törmäsin, kun kokoomuslainen Verkkouutisetkin ehti siteeraamaan Antti Rinteen kuuluisaa ”Nyt ei laiteta taloudellisia raameja estämään ihmisten ajattelua” -heittoa. Kritiikki pilkkasi Rinteen logiikkaa vertaamalla tilannetta talon suunnittelun ja rakentamisen väliseen ristiriitaan: suunnitelmissa olisi uima-allasta ja tenniskenttää, sillä nyt ei huolita taloudesta, mutta kuinkas käykään, kun pitäisi alkaa rakentaa ja huomataan, etteivät rahat riitäkään…

Kokoomukselle talous onkin selvästi jonkinlainen immanenssi, jonka tarkasteleminen ulkoa päin edellyttää transsendentaalisiin objekteihin nojaavia metafyysisiä oppeja, kun taas jo sosialidemokraatti kykenee rajoituksistaan huolimatta tunnustamaan, ettei talous sinänsä muodosta ajattelun rajaavaa kenttää, ellei ole kysymys juuri kokoomuslaisesta taloustulkinnasta.

Toinen ilmeinen vastaveto TKL:n yhteiskuntakritiikkiin on jo latteudeksi muodostunut viisastelu ”kritiikistä, joka vain kritisoi muttei tarjoa mitään konkreettista vaihtoehtoa”. Tällaista esittävät eivät yleensä viittaa jonkin yksityiskohdan rahoittamiseen (esimerkiksi perustulon, johon TKL muuten tarjoaa varsin konkreettiset lähtökohdat) tai mahdollistamiseen, vaan vaativat jonkinlaista koko systeemin kattavaa yleismallia. Omassa vastauksessaan liitto toteaa tulevan yhteiskunnan luonteesta olevan mahdollista ”saada selkoa vain samalla, kun sitä yhdessä luodaan, koska siitä täytyy päättää demokraattisesti eikä sitä voi ennalta suunnitella minkäänlainen etujoukko”.

Kokonaisvaltaista vaihtoehtoa vaativa vastakritiikki unohtaa lisäksi, ettei itsekään tule lausutuksi teoreettisesta nollapisteestä käsin, vaikka julkilausumattomasti niin olettaakin. Vaihtoehdon tivaaminen tapahtuu kapitalistisen status quon paradigmasta (sillä harva kriitikko esittää vaatimustaan esimerkiksi etukäteen luomansa systeemin pohjalta), jota ei kuitenkaan eksplikoida, sillä sellainen koetaan tarpeettomaksi. Samalla unohtuu, ettei kapitalistinen yhteiskuntajärjestyskään syntynyt pienen edelläkävijäjoukon kaavaileman mallin pohjalta. Kapitalismin synnyn mahdollistivat olennaisesti feodalismin sortuminen ja uuden omistajaluokan väkivaltainen nousu yhteismaiden anastuksineen. Mallit laadittiin myöhemmin – siinä vaiheessa, kun oli alettava perustella, miksi asioiden on oltava niin kuin ne ovat.

Tässä vaiheessa olennaisinta on pamfletin sanoin ”kaiken olemassa olevan armoton kritiikki”. Yhdistyessään joukkoliikkeeseen kritiikin edustama mahdoton tapahtuu ja tulee välttämättömäksi.