Puute!!!!!

 

Oletteko koskaan kokeneet tätä tunnetta: asetuttuanne toimeliaan päivän päätteeksi aloillenne, edessänne kenties hyvä kirja ja soittimessa musiikkia, jota tekee mieli kuunnella, työntyy mieleenne outo ja säälimätön levottomuus – ikään kuin jokin vaatisi teitä tässä ja nyt tekemään sittenkin jotain aivan muuta ja olemaan jossain muualla? Kuitenkin tiedätte, että jopa kapitalistisluterilaisen eetoksen mukaisesti olette ”ansainneet” lepohetkenne; tai jos tilanteenne on yhtä hyvä kuin minun, ette edes koe tarvetta lunastaa levon oikeutusta tuottavalla työllä, sillä tieto lorvailemisen ja rentoutuksen ansaitsemattomasta oikeudesta on jo teissä itsessänne. Mikä on tämä viheliäinen levottomuus ja mihin se on teitä kutsuvinaan?

Niin, tuskin tämä tunne on kenellekään kovin vieras. Minut se yllätti eilen. Pitäisi olla jossain muualla tekemässä jotain muuta. Mutta en kaivannut mitään muuta, tiesin olevani juuri siten ja siinä missä todella halusinkin. Kuka/mikä minua kutsuu ja mihin?

Tunne on niin tuttu, että tiedän sen epäluotettavaksi. Jos se jotain kertoo, niin sen, että olisi hyvinkin vain oltava juuri, kuten olen. Levoton olo kutsuu ymmärtämään ja ajattelemaan viestiään, mikäli sellaista on. Eikä kyse ole edes siitä, että olisi ”kuunneltava itseään”. Päinvastoin: näin asettuessa on paras suunnata katse ympärilleen, ajatella toisia ajatuksia. Sillä mitä kuunneltavaa itsessä on? Tuskin mitään.

Itse näet on lopultakin kovin ikävystyttävää seuraa. Niin, yhtä ikävää kuin keskiluokkainen pikkuporvari! Kenties kaikista ihmisistä juuri minun tulisi muistaa tämä useamminkin. Ja sitten toisaalta on aikoja, jolloin tunnen olevani perin juurin itseeni ikävystynyt. Mitä mahtaa kokea ihminen, joka kenties on vain vähäisellä intohimolla ja hengen palolla varustettu (heitäkin kaiketi on, vaikka paljossa, niin arvelen, on kyse myös kaipuun tukahtumisesta ”elämän realiteetteihin”)?

Omistamisen ja havittelun keskivertoon häkkielämään sopeutunutkin tiedetysti kohtaa todellisuuden ajoittaisena vaanivana tyhjyytenä ja tyytymättömyytenä, joka yllättää juuri silloin, kun luulee saavuttaneensa haluamansa – aseman, vallan, työpaikan, kodin, puolison. Tämä todellisuus on PUUTE. Siinä, niin uskon, on jotain vakioista, vaikka sen ilmenemismuodot vaihtelevat. Sen todellisuus on minullekin ahdistava, vaikka kenties omien realiteettieni vuoksi siedän sitä keskivertoa paremmin (eikä tämä ole omaa ansiotani).

Puutetta ei kiinnosta, pelkäämmekö vai palvommeko sitä. ”Jokainen nielee kohtalonsa” – ennemmin tai myöhemmin: kohtaa tekojensa, tekemättä jättämistensä, valintojensa, halunsa totuuden. Eikä se koskaan, niin uskon, ole sitä, mitä toivoimme tai kuvittelimme. Se ylittää toiveet, murskaa kuvitelmat. Ei ole syytä uskoa ketään, joka sanoo: kunhan vain noudatat näitä 8–110:tä kohtaa, pääset eroon puutteesta.

Kristitty voi sanoa, että vastaus on Jeesus. Mutta Jeesus ei ole fantasioidemme täyttymys vaan läpäisee ne; siksi hänellä on kristityllekin tuo kaksinainen hahmo, orjuuden ja pyhimyksen rakkaus. Eikä orjamaisuus meitä paljon miellytä, kristittyäkään. Jos siis Jeesus on vastaus, hän on yhtä paljossa kysymys. Himoitsemme Puutteen aukon peittävää täyteyttä, ja keksimme sen milloin minäkin ajallisena ja paikallisena objekti-todellisuutena; tai jos olemme keskimääräistä älykkäämpiä, teemme negaatiosta ja tyhjyydestä itsessään kohteen.

Tämä jälkimmäinen on nietzscheläisyyden ydin. Pidän sitä edellistä ihailtavampana sikäli kuin se uskaltaa viedä loppuun saakka logiikan, jossa ”viimeinen ihminen” – tämä peleihin ja kaupantekoon mieltynyt lapsi – pysähtyy jo ennen puolimatkaa. Yli-ihminen siis rohkenee katsoa Puutetta ikään kuin silmästä silmään, hän syöksyy pelottomasti sen kurimukseen, mutta tulee silti petetyksi. Tosin tällaisia ihmisiä ei enää ole, tuskin on koskaan ollutkaan.

Yli-ihmisyys: illuusio, joka perustuu illuusion kieltämiseen. Nietzscheltä on vastenmielisyydessäänkin paljon opittavaa, ja huomattavasti kiinnostavampi on diletantti, joka harhailee tämän ”ylemmän ihmisyyden” raunioilla, tuo alkoholisoitunut kannabiksen ja nautinnon jämien käryttelijä, jota kunnon ihminen ei vaivaudu edes vilkaisemaan, totisesti paljon kiinnostavampi kuin tavanomainen keskiverto älynhaaskaaja, jolla ei ole paljon muuta sanottavaa karakteristaan kuin että omistaa tätä ja tuota ja tuntee nämä ja nuo ”tärkeät ihmiset” (tätä hän ei koskaan sano suoraan, vaan aina rivien välistä). Frommin ja Hessen ajoista ei ole meno muuttunut, joten heidän kirjojaan sietää kyllä lukea aina vain uudelleen.

Olen kohdannut tällaisen ”nietzscheläiseksi harhailijaksi” itseään kutsuvan kuljeskelijan tosielämässäni aivan kuten olen kohdannut monia omistavan elämänasenteen sisäistäneitä poroporvareita. Olen istunut keskiluokkaisissa illanvietoissa viimeisen päälle moitteettomissa taloissa, osallistunut todella rytöisiin bileisiin jossain surkeassa itsemurhayksiössä, ja todennut tylsyyttä olevan monenlajista. Työväenluokan remuava typeryys ei kuitenkaan saa minua kokemaan itseäni ulkopuoliseksi samaan tapaan kuin kunnon ihmisten hiukan pelokas itsekylläisyys, jota vakaa yhteiskunnallinen asema ja omistamisen itsestäänselvyys näyttävät väistämättä tuovan mukanaan. Jotain sympaattista on sentään ihmisessä, joka tietää olevansa huono, eikä kuitenkaan välitä tästä määritelmästä, sillä se ei ole hänen omansa.

Näissä ojanpohjia koluavissa lähiöbileissä en ole luuseri tai väliinputoaja, en edes oppineisuuteni turmelema elitisti. Osaan kyllä käyttäytyä keskiluokan seurassa, mutta niissä pippaloissa tunnen aina kuuluvani kakkoskastiin. Jotta voi keskustella piha- ja sisustusinvestoinneista, pohdiskella valikoiman turvallisinta tarjolla olevaa käyttöautoa ja niin edelleen, on oltava niihin rahaa. Omistaminen ratkaisee kaiken, sen jälkeen tärkeintä on asennoituminen siihen. Todellisuus on kyettävä näkemään haltuunotettavana resurssina, jossa tieto on olemassa kuin varastoitavat esineet, valmiina kaapattavaksi. Ei ihminen, jonka on valittava syödäkö nyt oikein hyvin vai ostaako kauan himoittu lp paikallisesta levydivarista, pysty antamaan näihin keskusteluihin mitään järjellistä. Toisaalta voi kysyä, onko koko keskustelussa mitään järjellistä alun alkaenkaan.

Mutta Puute ei säästä ketään, ei edes omistavaa luokkaa. Tutkitustikin isorikkaat lienevät ihmisistä kaikkein tyytymättömimpiä. Keskiluokkaisen elämän tyhjyydestä kirjoitetaan mikropiirit sauhuten proosaa ja filmataan elokuvia. Tämän taiteenlajin ideologisessa versiossa ratkaisu Puutteeseen löytyy yläluokan vampyyrimäisestä ekskursiosta ikuisesti hedelmällisen työväenluokan keskuuteen, jossa viriili (mies-)ori (pikkurikollinen, tiskari, rahaton taiteilija tms.) kirjaimellisesti työntyy frigiditeetin uhkaamaan (nais-)ruumiiseen ja injektoi-ejakuloi siihen Puutteen tehokkaan vastamyrkyn. (Näin muun muassa Johanna Vuoksenmaan Nousukaudessa, Riikka Pulkkisen Vieraassa ja James Cameronin Titanicissa.)

Ratkaisu on ideologinen, sillä se vain uusintaa vertauskuvallisesti ylempien alempiin kohdistaman riiston ja paljastaa kätketysti sen varsinaisen tarkoituksen, lisäarvon ja elämänvoiman anastamisen. Kaikissa kolmessa sulkeissa mainitussa esimerkissä rikas (nais)päähenkilö palaa uudistuneena elämisen piiriin nussittuaan kunnolla elämänmahlaa alemmilta tasoilta. Samalla tämä ratkaisu myös viittaa siihen tosiasiaan, ettei taloudellisella eliitillä ole luovaa voimaa, vaan se on nyysittävä muualta. Koskemattomaksi jää kuitenkin kysymys riistävän minän oikeutuksesta.

Keskiluokkainen Puute merkitsee projektiivisessa muodossaan työväenluokan kaksoishahmoa: yhtäältä kyse on halveksittavasta ja pelättävästä roskaväestä, toisaalta massasta, jonka eläimellinen himokkuus ja viriiliys houkuttaa aitoudellaan. Lihaksikas ja seksuaalisesti aktiivinen pikkurikollinen on Puutteen ideologinen objektivaatio, näennäinen ratkaisu elämää riivaavaan hyvinvoivaan tyhjyyteen.

Alaluokka kohtaa Puutteen omalla tavallaan. Köyhyys vituttaa ja ahdistaa. Mitään ei voi suunnitella etukäteen; pienetkin sosiaaliset riennot, joihin kuuluu rahavälitteisyyttä, edellyttävät hyväosaisten kaverien almuja. Kadulla kävellessään ei tunne itseään edes minäksi, kun päällä on viisitoista vuotta vanha, likaiseksi kiillottunut ja reikäiseksi kulunut takinrähjä. Maa vuotaa kenkiin kosteutta, tilillä on 3 euroa. Ideologinen ratkaisu Puutteeseen näyttäytyy kokoomuslaisen duunarin paradoksina, uusliberaalina eetoksena: kunhan vain yritän tarpeeksi, pääsen omistavaan luokkaan ja sitten elämä paranee; parempi äänestää omien etujen vastaisesti, koska todellinen minäni odottaa tuolla ylhäällä, ja äänestämällä oikeistoa kokoan aarteita tulevaa elämää varten.

Puutteen ”epäpoliittinen” muoto, yksi niistä, on sitten tämä outo levottomuus, jota kuuntelemalla päädyin pohdiskelemaan niin nietzscheläisyyttä kuin luokkayhteiskuntaakin. Tuttuja teemoja lukijoilleni, epäilemättä. Mutta olenko päässyt juurikaan lähemmäs Puutteen ymmärrystä? Tuskin. Mutta reikää donitsissa ei voi käsittää sellaisenaan, vasta donitsi tekee reiän.

Buddhan oppi tarjoaa ratkaisuksi halun kuolettamista. Tavallaan juuri siitä Puute syntyykin, halusta. Kapitalismi puolestaan pyrkii vastaamaan toisin. Se pilkkoo halun loputtomiksi tarpeiksi, joista jokaiseen vastaa oma osaobjektinsa, ja uskoo olevan mahdollista jatkaa näin ad infinitum. Puutetta ei siis kielletä, vaan kierretään – kiihdyttämällä halukonetta ja tuotantoa loputtomiin.

Buddhalaisuuden ratkaisu on kieltää koko ruumiin todellisuus pohjimmiltaan näennäisenä. Siksi se ei kannata sen enempää asketismia kuin yltäkylläisyyttäkään: molemmat sitovat ihmisen näennäistodellisuuksiin. Mutta buddhalainen valaistumisen polku on kova tie, enkä ole varma, kykeneekö sekään välttämään piilevää egoismia. Wilfrid Stinissenin mukaan ei: zenbuddhalainen mietiskely voi kyllä parhaimmillaan johtaa mystiseen ykseyden ja täyteyden kokemukseen kaikkien vastakohtien tuolla puolen, mutta sen hintana on persoonallisen Toisen kadottaminen. Kristinuskon näkökulmasta katsoen tämä negatiiviseen absoluuttiin yhtyminen on viime kädessä egoistista. Se kyllä ratkaisee Puutteen, mutta tekee tämän irtautumalla Toisesta. Vaikka minä käsitetäänkin negatiivisena/illusorisena, kyse on kuitenkin vain minän laajentamisesta.

Tämä voi auttaa ymmärtämään Puutteen luonnetta suhteena Toiseen. Olemme jo käsitelleet ideologisia projektioita: ratkaisuja, joissa Puute poistetaan paikantamalla se objekti-todellisuutena, joka on tavalla tai toisella täytettävissä. Kyse on samalla Puutteen/ratkaisun projisoimisesta Toiseen. Puute on perustava jakolinja ja kuilu, joka Lacanin mukaan syntyy jo dialogiin kuuluvassa puhuttelussa. Arkisemmin ilmaistuna ihmisen voi todeta olevan dialoginen olento par excellence. Poistamalla Toisen yhtälöstä buddhalaisuus on siten myös ”teknisesti” oikeassa negativoidessaan minän absoluuttiin yhtymisen kokemuksessa, sillä rannaton minä ei voi olla muuta kuin egon negaatio. Koska vastakkaisuudet kuitenkin poistuvat, kyse on myös rannattomasta täyteydestä. Teoreettisella ja filosofisella tasolla tämä joka tapauksessa merkitsee egon absolutisoimista. Buddhalaisuus vapauttaa Puutteesta kutsumalla ihmistä samastumaan siihen. Puutteen looginen ratkaisu on halun katoaminen, mikä väistämättä merkitsee Toisen katoamista.

Pidän buddhalaisuuden ratkaisua parempana kuin kapitalistista, mutten silti usko sen olevan totuudellinen. Tämän aiheen tarkempi syynääminen on jätettävä toiseen kertaan tekstin kohtuuttoman laajenemisen ehkäisemiseksi. Riittää sanoa, että kyse on metafysiikasta. Todellisuuden perimmäinen luonne ei ole monologinen, vaan dialoginen ykseys. Jos uskoo näin, buddhalaisuus jää ratkaisuna keskentekoiseksi tai jopa harhaiseksi.

 

 

Prekaarin teesit (luonnostelua)

1. Rahaa on saatava vastikkeettomasti ja sitä on saatava riittävästi.
 
2. Työ ei ole velvollisuus tai itseisarvo.
 
3. Kaikkien ja keiden tahansa tasa-arvo on lähtökohta, ei tavoite.
 
4. Poliittisen ajattelun ei tule perustua reaalisten uhkien huomiointiin vaan mielikuvitukseen.
 
5. Politiikkaa ja taloutta ei pidä erottaa toisistaan.
 
6. Ei pidä olla olemassa eliittiä, joka valistaa, jakaa tai panttaa tietoa ja välittää arvoja.
 
7. Yksilö on porvarillisen vallan luoma fiktio.
 
 
Selvityksiä kohtiin 1–7
 
1. Nykymuotoinen jälkiteollinen kapitalismi ei pyri anastamaan lisäarvoa ainoastaan tehdashallin uumenissa tehdystä elävästä työstä, vaan yhä enenevissä määrin kapitalismin arvontuotanto on riippuvaista ihmiselämästä kokonaisuudessaan. Kapitalismi tuottaa subjekteja ja subjektiviteetteja, jotka se uuttaa ja imee heteroglossisesta ja heterogeenisestä globaalin metropolin äärettömyydestä. Periferiaa ei enää määritä paikka; maaseudun ja kaupungin ero on romahtanut. Arvoa nyhdetään ihmisistä, heidän välillään ja sisällään vallitsevista suhteista, verkostoissa, tiimeissä ja yhteisöissä tapahtuvasta kommunikaatiosta. ”Tuottava yksilö” syntyy vasta jälkikäteen homogenisoidun arvontuotannon eräänlaisena lopputuotteena ja ideologiana: tosiasiallisesti me kaikki tuotamme arvoa. Vastikkeeton perustulo turvaa prekaarin työläisen autonomiaa ja mahdollistaa omaehtoisen tavan etsiä elämäänsä mieltä ja merkityksiä. Yksinkertaistaen: rahaa riittää maailmassa kaikille jaettavaksi heti viimeistään sitten, kun keinotekoista niukkuutta tuottavan systeemin (kapitalismin) logiikasta ja käytännöistä luovutaan.
 
2. Tietenkään työ ei ole velvollisuus tai itseisarvo.
 
3. Tasa-arvon asettamisella tavoitteeksi on porvarillinen ja liberaali kaiku. Ei ole niin, että ihmiset ovat jotenkin potentiaalisesti tasa-arvoisia, vaan juuri tasa-arvo on aktuaalista ja vaatii jatkuvaa toimeenpanemista ilmaantumalla politiikan tapahtumina siellä ja täällä. Jos ihmiset eivät olisi jo lähtökohtaisesti tasa-arvoisia, orja ei voisi edes ymmärtää johtajan käskyjä. Että hän ymmärtää ne, tarkoittaa, ettei herralla ole älyllisiä perusteita herruudelleen, vaan molemmat ovat älyllisesti tasavertaisia. Alistaminen mahdollistuu uskottavalla tavalla vain, kun tämä tasavertaisuus kätketään näkyvistä tuottamalla eroista hierarkioita, jotka näyttävät meistä luonnollisilta vain, koska hierarkioiden luomiseen erikoistunut väkivallan koneisto liittyy kapitalismissa yksiin systemaattisen tieteen kanssa.
 
4. Uhkiin ja ”realismiin” perustuva politiikka edellyttää aina sulkeistavan eleen, jossa ”realismi” asettuu normaalin mielen terveenä asenteena synnyttäen samalla laajoja, heterogeenisiä hulluuden lajeja. Tämä ele on olennaisesti porvarillinen (ja mielivaltainen) implikoidessaan mahdottoman ulkoisen viitepisteen, josta käsin ”kolmas osapuoli” – mitat, määrät ja laadut asettava arkkiporvari – kykenee nimeämään patologisen ja ei-patologisen romahtamatta näiden välisen eron kuiluun. Tällainen näkemys on liberaalin universalistinen, eikä siihen ole mitään rationaalista syytä uskoa.
 
5. Talous on aina jo politiikkaa; talous sinänsä on poliittinen käsite. Talouden supistaminen jonkinlaiseksi tekniikaksi on taloutta koskeva, ytimeltään poliittinen teko.
 
6. Tiedon, arvojen ja valistuksen syytäminen redusoi toisen objektiksi ja esittää ”sivistyksen” koulumestarimaisesti ylhäältä käsin jaettavana tietona. Näin tieto – faktuaalisesti paikkansapitävänäkin – muuttuu herruuden keinoksi ylläpitää ja tuottaa uudelleen herruuttaan. Tietoa ja arvoja ei tule jakaa ylhäältä, eikä niiden välittämisen tule perustua ”paremmin tietävän” asiantuntijan ja passiivisen, ”tietoa omaksuvan” kohteen väliseen suhteeseen. Pikemminkin tiedon on toimittava suhteessa, jossa olemme yhdessä ikään kuin toiseuden äärelle asettuneina, yhtäläisesti oikeutettuina hämmästymään, kritisoimaan, kiistämään ja oppimaan. Tieto ei ole objekti vaan relaatio, suhde, dialogia ja tapahtumista.
 
7. Yksilö on yhteisössä operoivien valtasuhteiden solmukohta ja tuote, porvarillisen vallan luoma katsetta rajaava kehys. Kun emme näe kehyksiä, vaan ainoastaan sen, mikä on rajattu niiden sisään, koemme sisällön annettuna: uskomme ihmisen syntyvän maailmaan yksilönä, joka sitten ”sosiaalistuu” yhteisönsä osaksi. Tämä tarkoittaa, ettemme kykene näkemään ihmisen hajautunutta, verkostoitunutta ja rihmamaista olemusta ja olemista, josta käsin yksilö tuotetaan jälkikäteisellä prosessoinnilla. Siksi juuri kukaan ei kysy, kenen ja millaisen vallan kannalta on hyödyllistä, että ajattelemme olevamme ensisijaisesti yksilöitä.
 

Kamantäyteinen elämä ja homo consumensin symbolinen automaatio

Ostovoimaa vaativalla kamalla ja tavaralla kehuskeleminen on modernin homo consumensin symbolista automatiikkaa, itsen vaalimista ja hartauden harjoittamisen tapa. Uusliberaalia kuluttajaidentiteettiä arkielämässään todellistava ”viimeisten aikojen ihminen” kierrättää kyläilevää tuttavaperhettä keskiluokkaista makua ja laatua pursuilevan kotinsa huoneesta toiseen ja esittelee tasapainoa ja harmoniaa hehkuvat uusitut pinnat, käytännöllistä eleganssia tihkuvat yksityiskohdat ja laadukkaat huonekalut tyynieleisesti vailla nousukasmaista pröystäilyä tai tosi-TV:n työläisluokan pseudosnobistista hillittömyyttä.
 
Hämmästystämme ei kuitenkaan herätä tämä niinkään esteettisesti virheettömiä koteja suosiva turistimaisuus kuin tapa, jolla itsestään selvä kamamaisuus läpäisee keskustelun ja oleilun kaikki avaruudet. Kamalla kehuskelemisen mieli onkin kahtalainen kuten tämän itsen ulkoisiin objekteihin kätketyn itsekehun viestikin. Yhtäältä tavara toimii ”statussymbolina”, jolloin ideana on tavaroitse ilmaista eräänlaista ominaisuuksien kuuluvuussuhdetta: tämän ja tuon kaman uutuus ja laadukkuus ikään kuin kuuluvat minulle ja minuun, ostovoimaisuuteni on ratkaisevasti omien kykyjeni seurausta, minulla on oikeus erottua tai olla kuten muutkin. Ja niin edelleen.
 
Toisaalta tavaran heijastavan ja identiteettiä vaalivan voiman on kätkettävä oma tyhjä mielettömyytensä. Tapojen ja toiminnan automaation ja toiston on ylläpidettävä paitsi kyvykkyyden vaikutelmaa, myös kätkettävä se tosiasia, ettei mikään määrä haalimista kykene muuttamaan tavarasuhteen totuutta: sitä, että hankkiessani monikansallisten yritysten brändäämää designia kotiini ja hyväksyessäni ja ylläpitäessäni tätä kuuluvuussuhdetta kamaan tulen de jure tekoni ja toimintani tasolla uskoneeksi, ettei olemisen tapani voi kukoistaa ilman jatkuvaa kuluttamista ja antautumista kuvitelmalle jokaista halua ja tarvetta vastaavasta empiirisestä objektista.
 
Yksinkertaisemmin ilmaistuna homo consumens, moderni keskiluokkainen ihminen, tuottaa potenssinsa ja olemisensa hehkun liittämällä itseensä ostamansa kaman ominaisuudet, vaikkei voikaan lausua tätä tosiasiaa muuten kuin paljastamalla sen vaikuttavuuden toiminnassaan.
 
Miten homo consumens sitten toimii? Tavara ei liiku vain giganttien ja agrimarketien hyllyiltä hänen omistukseensa, vaan myös ja aivan erityisesti hänen puheissaan. Kama muodostaa taustan ja kehyksen, johon puhunnan mieli ankkuroituu. Homo consumens ei vain esittele kotiaan ja kamojaan toisille homo consumenseille simppelinä ja privatisoituneena turismin käytäntönä, vaan puhuu paljon ja mielellään kaikesta kuluttamiseen ja haalimiseen liittyvästä ikään kuin kyse ei olisi mukavuudenhaluisesta hulluudesta vaan normaalista tavasta olla ja elää. ”Materialismia” paheksutaan, mutta kakkosauto, fatbike, valtava taulutelevisio ja 150 neliön hirsitalo ovat ansaittua varallisuutta, jonka olemassaolo ei vaadi ainoastaan sen omistamista, vaan myös ja ennen kaikkea sen representaatiota eli symbolista uusintamista sosiaalisen median kuvapostauksina ja tilapäivityksinä. Niinpä homo consumensin somefiidi on pullollaan toisten homo consumensien loputtomia tilannekuvia kotikuntosalin intervallitreeneistä, lasitetun terassin uusista ruokailuryhmistä ja voimaannuttavalla aforistiikalla somistelluista etätyöpisteistä. Kommenttipalstoilla kaikuu neuroottisen samastumisen lamauttama tsemppihenki.
 
Nykyään homo consumensin asuttama kuluttajuuden kupla tai kapseli on toki eriytymässä ja muuttumassa alati ahtaammaksi, vaikka sen kansallinen valta-asema yleisenä normaalin mittana edelleen onkin suhteellisen kiistaton. Tendenssi on kuitenkin selvä: keskiluokkainen kuluttajuus on vähitellen uhanalaistumassa, mikä tarkoittaa homo consumensin paljastumista aina vain enenevissä määrin omana historiallisena ihmislajinaan pikemmin kuin ihmislajin normaalin määrittelevänä yleisyytenä.
 
Kamakierroksen päätteeksi onkin kenties nykyaikana – jälleen – yhä uskottavampaa esittää myötäsukaisen ihastelun sijaan kysymys: ”Oletko vakavissasi? Pitäisikö minun nyt ottaa sinut vakavasti?” Aivan: tämäkö saa sinut tuntemaan olevasi elossa? Nämä ovat tietenkin naiiveja ja yksinkertaisia kysymyksiä, joita on esitetty niin kauan kuin porvaristo on luokkana ollut olemassa. Elämme kuitenkin aikaa, jolloin homo consumensin antamat vastaukset näihin kysymyksiin käyvät aina vain sakeammiksi ja yltiöpäisemmiksi. Tämä sakeus ja yltiöpäisyys tunnetaan laajalti ’tolkkuna’, jota tavan takaa julistetaan tarvittavan kaikenlaisten ”ääripäiden” uhatessa. Pahin ja uhkaavin ääripää lienee kuitenkin itse tolkku, joka, omaksuessaan eräänlaisen diskurssien Jeesuksen mission, on tyystin sokea omalle sovittajuutta isoavalle pienuudenhulluudelleen.
 
Tolkun ajassa tolkkua ei julisteta, etenkään tarpeellisena hyveenä. Niin kauan kuin tolkun normaalius on jaetun todellisuuden jakamaton nollapiste, se pysyy näkymättömissä ja muhii valtakunnallisen konsensuksen laskoksissa. Teknokraattinen valta organisoi ”yhteisten asioiden hoitamiseksi” ymmärretyn politiikan ja suosii rehellistä ja yritteliästä kuluttajaa, jolle omaisuuden kartuttaminen on yksi legitiimi ja tavoitettavissa oleva keino huolehtia jälkikasvunsa onnesta. Tämä horisontti on murenemassa. Homo consumens kohtaa oudon kysymyksen mahdollistumisensa ehdoista järjestelmässä, joka ei enää palkitse hänen uskollisuuttaan.