Pieni dialogi ehdottomuuden vastustamisesta

A: Vastustatko ehdottomuutta?
 
B: Minusta ehdottomuuden ylipäätään vastustaminen olisi aika sovinnaista. Hiukan sama kuin oikeudenmukaisuuden tai tasa-arvon yleensä puolustaminen. Eli kaavamaista abstraktion puolustamista tai vastustamista, joka perustuu näennäisen kontekstittomaan ja yleispätevään järkeilyyn. Ei, en vastusta ehdottomuutta.
 
A: Eikö kaikenlainen ehdottomuus kuitenkin ole aika ongelmallista, jos ajatellaan vaikka politiikkaa?
 
B: Annan pari esimerkkiä. 1) Poliitikko esittää, että laajat sosiaaliturvaan kohdistuvat leikkaukset ovat ainoa vaihtoehto hyvinvointivaltion säilyttämiseksi. 2) Aktivisti esittää, että rahojen jakaminen rikkailta köyhille on ainoa vaihtoehto tasa-arvoisen yhteiskunnan edistämiseksi. Nämä ovat aika kärjistettyjä ja kömpelöitä esimerkkejä, mutta voi heti nähdä, että vain ensimmäinen kuuluu ongelmallisen ehdottomuuden lajiin.
 
A: Miksi?
 
B: Siinä missä ensimmäisen lajin ehdottomuus pyrkii oikeuttamaan nykyisen systeemin ylläpitämän eriarvoisuuden ja jopa kiihdyttämään sitä vetoamalla abstraktiin ylärakenteeseen (hyvinvointivaltio), jälkimmäinen kamppailee sitä vastaan eksplisiittisen ja ehdottoman puolueellisuuden (rahat pois rikkailta) keinoin.
 
A: Aivan.
 
B: Voi myös nähdä, miksi ehdottomuuden ylipäätään vastustaminen on sovinnaista ja sen vuoksi ongelmallista. Poliitikon ja aktivistin välillä kulkeva ”keskitie” eli ”objektiivinen puolueettomuus” voisi tässä tarkoittaa vain sitä, että kiistetään koko aktivismin ja parlamentaarisen politiikan välisen kamppailun relevanssi, siis tuon kamppailun olemassaolo poliittisena…
 
A: Miksi?
 
B: En näe, kuinka tolkun retoriikka ei tässä johtaisi suoraan konformismiin. ”Keskitie” tarkoittaisi sekä poliitikon että aktivistin näkemysten poliittisen ulottuvuuden kiistämistä realismin eli ”järjen tosiasioissa pitäytyvän tervehenkisyyden” nimissä. Lopputulos: leikataan, muttei ihan niin paljon; tiivistetään veropohjaa, mutta huolehditaan rahoitusmarkkinoiden ja globaalin pääoman edusta. Mikä tarkoittaa täsmälleen samaa kuin status quon ehdoton säilyttäminen jonkinlaisen ”luokkasovun” nimissä. Tällä ei tietenkään ole enää mitään tekemistä puolueettomuuden kanssa.
 
A: Et siis kannata ”kolmatta vaihtoehtoa”?
 
B: Niin en sanonut. Tässä tapauksessa en usko ääripäiden väliseen keskitiehen, mikä ei ole sama kuin kolmas vaihtoehto, jonka miellän radikaaliksi ja politisoivaksi väliintuloksi tilanteessa, jonka alun perin väitetään olevan ymmärrettävissä kahden toisensa pois sulkevan vaihtoehdon mahdollisuusavaruutena. Kolmannen vaihtoehdon paradigma ei liity esimerkkeihini sikäli kuin mikään ei vaadi hahmottamaan poliitikon ja aktivistin välistä kamppailua binääristen oppositioiden vastakkaisuutena. Voi tietysti helposti kuvitella poliitikon – tyypillisesti tällainen järkeily kuuluu ammattimaiseen politiikkaan –, joka näkee leikkauslinjan ja aktivismin välisen kamppailun tähän tapaan, ”kahtena ääripäänä”. Ja juuri binäärinen järkeily tuottaa keskitien retoriikkaa ja konformismia, minkä vuoksi keskitie ei ole sama asia kuin kolmas vaihtoehto. Tolkullinen realismi (keskitien ajattelu) kuuluu binäärisen järkeilyn talouteen, mutta kolmas vaihtoehto on radikaalisti muuta.
 
A: Mitä se tässä tapauksessa tarkoittaisi?
 
B: Esitetyn binäärisen välttämättömyys- ja mahdollisuushorisontin kiistämistä, siitä pidättäytymistä. Tässä tapauksessa ”luokkasovun” eli keskitien ja poliitikon kannan ehdotonta kieltoa, radikaalia uudistamisen vaatimusta ja siinä pitäytymistä.
 
A: Mutta tämähän tarkoittaisi aktivistin kantaa eli toista, ei jotain kolmatta, vaihtoehtoa.
 
B: Jos asetelma esitetään binäärisenä vastakkaisuutena, kolmas vaihtoehto on tässä yhtä kuin binäärisyyden kiistäminen, mikä tapahtuu esittämällä aktivistin näkemys ainoana autenttisena ja eettisenä kantana. Todellinen kolmas vaihtoehto ei ole valinta kahden väliltä, vaan paikka, joka muotoilee uusiksi koko valinnan horisontin.
 
A: Mikä tässä tarkoittaa, että kiistetään poliitikon ja aktivistin näkemysten yhtenäinen kehys. He eivät jaa samaa alustaa tai näyttämöä, heillä ei ole yhteistä maaperää…
 
B: Kyllä. Poliitikon ja aktivistin hahmot eivät ole kilpailijoita yhden ja saman eettisyyden areenalla; kolmannen vaihtoehdon mukaan olisi eettisesti ongelmallista mieltää asetelma näin. Binäärinen kahden ääripään logiikka tuottaa keskitien tolkullisuutta, joka näyttäytyy ”kolmantena vaihtoehtona” (olematta sitä vähääkään) juuri todellisille konformisteille. Ei pidä unohtaa, että sovinnaisuuden ekonomiaan kuuluu ja sisältyy eräänlainen erottautumisen pyrkimys, joka pysyttelee tiukasti identiteetin logiikassa eikä uhmaa sitä vähääkään. Kyse on samasta ilmiöstä kuin keskiluokan ”säädyllinen hedonismi” ja sen loputtoman teeskentelevä, resursseja haltuun ottava ja alempia luokkia riistävä flirttailu erilaisten markkina-arvoa lisäävien hillittömyyden muotojen kanssa.
 
A: Minulta loppui kalja, lähdetäänkö vittuun täältä?
 
B: Mennään meille, mulla on pullo Gambinaa jossain.

Kamantäyteinen elämä ja homo consumensin symbolinen automaatio

Ostovoimaa vaativalla kamalla ja tavaralla kehuskeleminen on modernin homo consumensin symbolista automatiikkaa, itsen vaalimista ja hartauden harjoittamisen tapa. Uusliberaalia kuluttajaidentiteettiä arkielämässään todellistava ”viimeisten aikojen ihminen” kierrättää kyläilevää tuttavaperhettä keskiluokkaista makua ja laatua pursuilevan kotinsa huoneesta toiseen ja esittelee tasapainoa ja harmoniaa hehkuvat uusitut pinnat, käytännöllistä eleganssia tihkuvat yksityiskohdat ja laadukkaat huonekalut tyynieleisesti vailla nousukasmaista pröystäilyä tai tosi-TV:n työläisluokan pseudosnobistista hillittömyyttä.
 
Hämmästystämme ei kuitenkaan herätä tämä niinkään esteettisesti virheettömiä koteja suosiva turistimaisuus kuin tapa, jolla itsestään selvä kamamaisuus läpäisee keskustelun ja oleilun kaikki avaruudet. Kamalla kehuskelemisen mieli onkin kahtalainen kuten tämän itsen ulkoisiin objekteihin kätketyn itsekehun viestikin. Yhtäältä tavara toimii ”statussymbolina”, jolloin ideana on tavaroitse ilmaista eräänlaista ominaisuuksien kuuluvuussuhdetta: tämän ja tuon kaman uutuus ja laadukkuus ikään kuin kuuluvat minulle ja minuun, ostovoimaisuuteni on ratkaisevasti omien kykyjeni seurausta, minulla on oikeus erottua tai olla kuten muutkin. Ja niin edelleen.
 
Toisaalta tavaran heijastavan ja identiteettiä vaalivan voiman on kätkettävä oma tyhjä mielettömyytensä. Tapojen ja toiminnan automaation ja toiston on ylläpidettävä paitsi kyvykkyyden vaikutelmaa, myös kätkettävä se tosiasia, ettei mikään määrä haalimista kykene muuttamaan tavarasuhteen totuutta: sitä, että hankkiessani monikansallisten yritysten brändäämää designia kotiini ja hyväksyessäni ja ylläpitäessäni tätä kuuluvuussuhdetta kamaan tulen de jure tekoni ja toimintani tasolla uskoneeksi, ettei olemisen tapani voi kukoistaa ilman jatkuvaa kuluttamista ja antautumista kuvitelmalle jokaista halua ja tarvetta vastaavasta empiirisestä objektista.
 
Yksinkertaisemmin ilmaistuna homo consumens, moderni keskiluokkainen ihminen, tuottaa potenssinsa ja olemisensa hehkun liittämällä itseensä ostamansa kaman ominaisuudet, vaikkei voikaan lausua tätä tosiasiaa muuten kuin paljastamalla sen vaikuttavuuden toiminnassaan.
 
Miten homo consumens sitten toimii? Tavara ei liiku vain giganttien ja agrimarketien hyllyiltä hänen omistukseensa, vaan myös ja aivan erityisesti hänen puheissaan. Kama muodostaa taustan ja kehyksen, johon puhunnan mieli ankkuroituu. Homo consumens ei vain esittele kotiaan ja kamojaan toisille homo consumenseille simppelinä ja privatisoituneena turismin käytäntönä, vaan puhuu paljon ja mielellään kaikesta kuluttamiseen ja haalimiseen liittyvästä ikään kuin kyse ei olisi mukavuudenhaluisesta hulluudesta vaan normaalista tavasta olla ja elää. ”Materialismia” paheksutaan, mutta kakkosauto, fatbike, valtava taulutelevisio ja 150 neliön hirsitalo ovat ansaittua varallisuutta, jonka olemassaolo ei vaadi ainoastaan sen omistamista, vaan myös ja ennen kaikkea sen representaatiota eli symbolista uusintamista sosiaalisen median kuvapostauksina ja tilapäivityksinä. Niinpä homo consumensin somefiidi on pullollaan toisten homo consumensien loputtomia tilannekuvia kotikuntosalin intervallitreeneistä, lasitetun terassin uusista ruokailuryhmistä ja voimaannuttavalla aforistiikalla somistelluista etätyöpisteistä. Kommenttipalstoilla kaikuu neuroottisen samastumisen lamauttama tsemppihenki.
 
Nykyään homo consumensin asuttama kuluttajuuden kupla tai kapseli on toki eriytymässä ja muuttumassa alati ahtaammaksi, vaikka sen kansallinen valta-asema yleisenä normaalin mittana edelleen onkin suhteellisen kiistaton. Tendenssi on kuitenkin selvä: keskiluokkainen kuluttajuus on vähitellen uhanalaistumassa, mikä tarkoittaa homo consumensin paljastumista aina vain enenevissä määrin omana historiallisena ihmislajinaan pikemmin kuin ihmislajin normaalin määrittelevänä yleisyytenä.
 
Kamakierroksen päätteeksi onkin kenties nykyaikana – jälleen – yhä uskottavampaa esittää myötäsukaisen ihastelun sijaan kysymys: ”Oletko vakavissasi? Pitäisikö minun nyt ottaa sinut vakavasti?” Aivan: tämäkö saa sinut tuntemaan olevasi elossa? Nämä ovat tietenkin naiiveja ja yksinkertaisia kysymyksiä, joita on esitetty niin kauan kuin porvaristo on luokkana ollut olemassa. Elämme kuitenkin aikaa, jolloin homo consumensin antamat vastaukset näihin kysymyksiin käyvät aina vain sakeammiksi ja yltiöpäisemmiksi. Tämä sakeus ja yltiöpäisyys tunnetaan laajalti ’tolkkuna’, jota tavan takaa julistetaan tarvittavan kaikenlaisten ”ääripäiden” uhatessa. Pahin ja uhkaavin ääripää lienee kuitenkin itse tolkku, joka, omaksuessaan eräänlaisen diskurssien Jeesuksen mission, on tyystin sokea omalle sovittajuutta isoavalle pienuudenhulluudelleen.
 
Tolkun ajassa tolkkua ei julisteta, etenkään tarpeellisena hyveenä. Niin kauan kuin tolkun normaalius on jaetun todellisuuden jakamaton nollapiste, se pysyy näkymättömissä ja muhii valtakunnallisen konsensuksen laskoksissa. Teknokraattinen valta organisoi ”yhteisten asioiden hoitamiseksi” ymmärretyn politiikan ja suosii rehellistä ja yritteliästä kuluttajaa, jolle omaisuuden kartuttaminen on yksi legitiimi ja tavoitettavissa oleva keino huolehtia jälkikasvunsa onnesta. Tämä horisontti on murenemassa. Homo consumens kohtaa oudon kysymyksen mahdollistumisensa ehdoista järjestelmässä, joka ei enää palkitse hänen uskollisuuttaan.
 
 

Entä äärivasemmisto?

Symmetriaa ja keinotekoisia synteesejä rakastava ”populaarikeskustelu” osoittaa hallitsevansa populismin nollasummapelin silloin, kun äärioikeiston käsitteelle vaaditaan tasapuolisuuden nimissä äärivasemmiston vastaparia. Vaatimuksen ongelmallisuus ei ole sen kohteen hämäryydessä tai olemattomuudessa – äärivasemmisto on periaatteessa mielekäs käsite –, vaan vaatimuksen omassa logiikassa, kahden symmetrisen ääripään (näennäisen ”tolkullisessa”) projektiossa, joka populismin tapaan tarjoaa vastauksen itse luomaansa konfliktiin.

Asetelman varsinainen tolkuttomuus piilee taustalle jäävässä implisiittisessä ”tasapuolisuuden” oletuksessa, jonka todellisuuden ”ääripäät” pyrkivät fetissin tavoin kätkemään. Sillä, että äärioikeiston ekstremististen rikosten määrä on vasemmiston vastaavaa suurempi, ei ole tässä suhteessa minkäänlaista merkitystä (kiinnostavaa on myös nähdä tulevaisuudessa, lisääntyykö äärivasemmiston ekstremismi vai onko vuosi 2019 pelkkä ”ryöpsähdys” siinä, missä vastapuolen tapauksessa kyse on selvästä tendenssistä). Keskustelua määrittävä ”kahden ääripään” ideologia ei viime kädessä nojaakaan niin sanottuihin koviin faktoihin, vaan ”tasapuolisuuden” etiikkaan, joka sinänsä vaikuttaa perverssiltä, sillä (1) sen vaatimuksen eettinen teho on voimallisimmillaan juuri silloin, kun (2) se perustuu tosiasiallisen alistussuhteen kätkevälle fetissille (äärioikeisto ja äärivasemmisto symmetrisinä totalitaristisina uhkakuvina).

Alistussuhteella viittaan ennen muuta autenttisen äärivasemmiston eli kommunismin lähes täydelliseen katoamiseen suomalaisen julkisen ideologian topografiasta. (Seikka, josta jokainen historiaa tunteva on taatusti perillä.) Se äärivasemmisto, jonka nykyinen populistinen logiikka huutaa kansalliseksi uhkakuvaksemme, ei tietenkään ole olennaisesti muuta kuin yhden ja saman logiikan luoma heijastus, sillä tämän ”äärivasemmiston” taustaa ja todellisuutta emme löydä kommunistisesta hypoteesista vaan liberaalista (porvarillisesta) projektista, jonka antagonismit tuottavat niin oikeistolaisen populismin kuin huonomaineisen poliittisen korrektiuden kultit. Toistan tässä – kenties tarpeettomasti – usein esiin nostamani žižekiläisen huomion: populismi ja PC-kultti eivät ole vastakohtia vaan peilikuvia, umpikujamaisia reaktioita yhteen ja samaan antagonismiin.

Keskustelu on toisin sanoen hävitty jo siinä vaiheessa, kun aletaan kiistellä äärivasemmiston olemassaolosta tai aatteellisista eroista äärioikeistoon nähden. Tällöin on jo hyväksytty varsinaisen ongelman muodostava keskustelun formaali puite, perverssi ja usein julkilausumaton vaatimus ”tasapuolisuudesta” – vaatimus, jonka logiikka on hyvin täsmällisessä mielessä populistinen, mitä taustalle jäävään nollasummapelin ekonomiaan tulee: ”Kritisoidessasi äärioikeiston väkivaltaa jätät huomioimatta äärivasemmiston harjoittaman väkivallan, vaikka tasapuolisuus vaatii meitä…”

Liberaali porvarillinen ajattelu on usein kovin avutonta tämän ”etiikan” edessä samastaessaan toisiinsa vapauden aktuaalisen ja formaalin muodon. Ensin mainittu viittaa keskustelun formaaleihin puitteisiin kohdistuvaan määrittelyvaltaan, jälkimmäinen tämän määrittelyvallan käytön seurauksena syntyneeseen ideologiseen tilaan, jonka liberaali ajattelu on taipuvainen tulkitsemaan vapaudeksi in actualitas. Todellista vapautta ilmaisisikin tässä suhteessa lähinnä militantti kielto: ”Se, mikä tässä vaatii meitä huomioimaan äärivasemmiston väkivallan, ei ole tasapuolisuus, vaan pelkkä autoritaarinen kuvitelma, fetissillä peitetty väkivallanteko…”

Populisti (kenties liberaalikin) vastaa kieltoon automaatin tavoin marssittamalla näyttämölle totalitarismin ja sananvapauden. Tiedämme kuitenkin jo, mitä ne hänelle varsinaisesti merkitsevät.