Puute!!!!!

 

Oletteko koskaan kokeneet tätä tunnetta: asetuttuanne toimeliaan päivän päätteeksi aloillenne, edessänne kenties hyvä kirja ja soittimessa musiikkia, jota tekee mieli kuunnella, työntyy mieleenne outo ja säälimätön levottomuus – ikään kuin jokin vaatisi teitä tässä ja nyt tekemään sittenkin jotain aivan muuta ja olemaan jossain muualla? Kuitenkin tiedätte, että jopa kapitalistisluterilaisen eetoksen mukaisesti olette ”ansainneet” lepohetkenne; tai jos tilanteenne on yhtä hyvä kuin minun, ette edes koe tarvetta lunastaa levon oikeutusta tuottavalla työllä, sillä tieto lorvailemisen ja rentoutuksen ansaitsemattomasta oikeudesta on jo teissä itsessänne. Mikä on tämä viheliäinen levottomuus ja mihin se on teitä kutsuvinaan?

Niin, tuskin tämä tunne on kenellekään kovin vieras. Minut se yllätti eilen. Pitäisi olla jossain muualla tekemässä jotain muuta. Mutta en kaivannut mitään muuta, tiesin olevani juuri siten ja siinä missä todella halusinkin. Kuka/mikä minua kutsuu ja mihin?

Tunne on niin tuttu, että tiedän sen epäluotettavaksi. Jos se jotain kertoo, niin sen, että olisi hyvinkin vain oltava juuri, kuten olen. Levoton olo kutsuu ymmärtämään ja ajattelemaan viestiään, mikäli sellaista on. Eikä kyse ole edes siitä, että olisi ”kuunneltava itseään”. Päinvastoin: näin asettuessa on paras suunnata katse ympärilleen, ajatella toisia ajatuksia. Sillä mitä kuunneltavaa itsessä on? Tuskin mitään.

Itse näet on lopultakin kovin ikävystyttävää seuraa. Niin, yhtä ikävää kuin keskiluokkainen pikkuporvari! Kenties kaikista ihmisistä juuri minun tulisi muistaa tämä useamminkin. Ja sitten toisaalta on aikoja, jolloin tunnen olevani perin juurin itseeni ikävystynyt. Mitä mahtaa kokea ihminen, joka kenties on vain vähäisellä intohimolla ja hengen palolla varustettu (heitäkin kaiketi on, vaikka paljossa, niin arvelen, on kyse myös kaipuun tukahtumisesta ”elämän realiteetteihin”)?

Omistamisen ja havittelun keskivertoon häkkielämään sopeutunutkin tiedetysti kohtaa todellisuuden ajoittaisena vaanivana tyhjyytenä ja tyytymättömyytenä, joka yllättää juuri silloin, kun luulee saavuttaneensa haluamansa – aseman, vallan, työpaikan, kodin, puolison. Tämä todellisuus on PUUTE. Siinä, niin uskon, on jotain vakioista, vaikka sen ilmenemismuodot vaihtelevat. Sen todellisuus on minullekin ahdistava, vaikka kenties omien realiteettieni vuoksi siedän sitä keskivertoa paremmin (eikä tämä ole omaa ansiotani).

Puutetta ei kiinnosta, pelkäämmekö vai palvommeko sitä. ”Jokainen nielee kohtalonsa” – ennemmin tai myöhemmin: kohtaa tekojensa, tekemättä jättämistensä, valintojensa, halunsa totuuden. Eikä se koskaan, niin uskon, ole sitä, mitä toivoimme tai kuvittelimme. Se ylittää toiveet, murskaa kuvitelmat. Ei ole syytä uskoa ketään, joka sanoo: kunhan vain noudatat näitä 8–110:tä kohtaa, pääset eroon puutteesta.

Kristitty voi sanoa, että vastaus on Jeesus. Mutta Jeesus ei ole fantasioidemme täyttymys vaan läpäisee ne; siksi hänellä on kristityllekin tuo kaksinainen hahmo, orjuuden ja pyhimyksen rakkaus. Eikä orjamaisuus meitä paljon miellytä, kristittyäkään. Jos siis Jeesus on vastaus, hän on yhtä paljossa kysymys. Himoitsemme Puutteen aukon peittävää täyteyttä, ja keksimme sen milloin minäkin ajallisena ja paikallisena objekti-todellisuutena; tai jos olemme keskimääräistä älykkäämpiä, teemme negaatiosta ja tyhjyydestä itsessään kohteen.

Tämä jälkimmäinen on nietzscheläisyyden ydin. Pidän sitä edellistä ihailtavampana sikäli kuin se uskaltaa viedä loppuun saakka logiikan, jossa ”viimeinen ihminen” – tämä peleihin ja kaupantekoon mieltynyt lapsi – pysähtyy jo ennen puolimatkaa. Yli-ihminen siis rohkenee katsoa Puutetta ikään kuin silmästä silmään, hän syöksyy pelottomasti sen kurimukseen, mutta tulee silti petetyksi. Tosin tällaisia ihmisiä ei enää ole, tuskin on koskaan ollutkaan.

Yli-ihmisyys: illuusio, joka perustuu illuusion kieltämiseen. Nietzscheltä on vastenmielisyydessäänkin paljon opittavaa, ja huomattavasti kiinnostavampi on diletantti, joka harhailee tämän ”ylemmän ihmisyyden” raunioilla, tuo alkoholisoitunut kannabiksen ja nautinnon jämien käryttelijä, jota kunnon ihminen ei vaivaudu edes vilkaisemaan, totisesti paljon kiinnostavampi kuin tavanomainen keskiverto älynhaaskaaja, jolla ei ole paljon muuta sanottavaa karakteristaan kuin että omistaa tätä ja tuota ja tuntee nämä ja nuo ”tärkeät ihmiset” (tätä hän ei koskaan sano suoraan, vaan aina rivien välistä). Frommin ja Hessen ajoista ei ole meno muuttunut, joten heidän kirjojaan sietää kyllä lukea aina vain uudelleen.

Olen kohdannut tällaisen ”nietzscheläiseksi harhailijaksi” itseään kutsuvan kuljeskelijan tosielämässäni aivan kuten olen kohdannut monia omistavan elämänasenteen sisäistäneitä poroporvareita. Olen istunut keskiluokkaisissa illanvietoissa viimeisen päälle moitteettomissa taloissa, osallistunut todella rytöisiin bileisiin jossain surkeassa itsemurhayksiössä, ja todennut tylsyyttä olevan monenlajista. Työväenluokan remuava typeryys ei kuitenkaan saa minua kokemaan itseäni ulkopuoliseksi samaan tapaan kuin kunnon ihmisten hiukan pelokas itsekylläisyys, jota vakaa yhteiskunnallinen asema ja omistamisen itsestäänselvyys näyttävät väistämättä tuovan mukanaan. Jotain sympaattista on sentään ihmisessä, joka tietää olevansa huono, eikä kuitenkaan välitä tästä määritelmästä, sillä se ei ole hänen omansa.

Näissä ojanpohjia koluavissa lähiöbileissä en ole luuseri tai väliinputoaja, en edes oppineisuuteni turmelema elitisti. Osaan kyllä käyttäytyä keskiluokan seurassa, mutta niissä pippaloissa tunnen aina kuuluvani kakkoskastiin. Jotta voi keskustella piha- ja sisustusinvestoinneista, pohdiskella valikoiman turvallisinta tarjolla olevaa käyttöautoa ja niin edelleen, on oltava niihin rahaa. Omistaminen ratkaisee kaiken, sen jälkeen tärkeintä on asennoituminen siihen. Todellisuus on kyettävä näkemään haltuunotettavana resurssina, jossa tieto on olemassa kuin varastoitavat esineet, valmiina kaapattavaksi. Ei ihminen, jonka on valittava syödäkö nyt oikein hyvin vai ostaako kauan himoittu lp paikallisesta levydivarista, pysty antamaan näihin keskusteluihin mitään järjellistä. Toisaalta voi kysyä, onko koko keskustelussa mitään järjellistä alun alkaenkaan.

Mutta Puute ei säästä ketään, ei edes omistavaa luokkaa. Tutkitustikin isorikkaat lienevät ihmisistä kaikkein tyytymättömimpiä. Keskiluokkaisen elämän tyhjyydestä kirjoitetaan mikropiirit sauhuten proosaa ja filmataan elokuvia. Tämän taiteenlajin ideologisessa versiossa ratkaisu Puutteeseen löytyy yläluokan vampyyrimäisestä ekskursiosta ikuisesti hedelmällisen työväenluokan keskuuteen, jossa viriili (mies-)ori (pikkurikollinen, tiskari, rahaton taiteilija tms.) kirjaimellisesti työntyy frigiditeetin uhkaamaan (nais-)ruumiiseen ja injektoi-ejakuloi siihen Puutteen tehokkaan vastamyrkyn. (Näin muun muassa Johanna Vuoksenmaan Nousukaudessa, Riikka Pulkkisen Vieraassa ja James Cameronin Titanicissa.)

Ratkaisu on ideologinen, sillä se vain uusintaa vertauskuvallisesti ylempien alempiin kohdistaman riiston ja paljastaa kätketysti sen varsinaisen tarkoituksen, lisäarvon ja elämänvoiman anastamisen. Kaikissa kolmessa sulkeissa mainitussa esimerkissä rikas (nais)päähenkilö palaa uudistuneena elämisen piiriin nussittuaan kunnolla elämänmahlaa alemmilta tasoilta. Samalla tämä ratkaisu myös viittaa siihen tosiasiaan, ettei taloudellisella eliitillä ole luovaa voimaa, vaan se on nyysittävä muualta. Koskemattomaksi jää kuitenkin kysymys riistävän minän oikeutuksesta.

Keskiluokkainen Puute merkitsee projektiivisessa muodossaan työväenluokan kaksoishahmoa: yhtäältä kyse on halveksittavasta ja pelättävästä roskaväestä, toisaalta massasta, jonka eläimellinen himokkuus ja viriiliys houkuttaa aitoudellaan. Lihaksikas ja seksuaalisesti aktiivinen pikkurikollinen on Puutteen ideologinen objektivaatio, näennäinen ratkaisu elämää riivaavaan hyvinvoivaan tyhjyyteen.

Alaluokka kohtaa Puutteen omalla tavallaan. Köyhyys vituttaa ja ahdistaa. Mitään ei voi suunnitella etukäteen; pienetkin sosiaaliset riennot, joihin kuuluu rahavälitteisyyttä, edellyttävät hyväosaisten kaverien almuja. Kadulla kävellessään ei tunne itseään edes minäksi, kun päällä on viisitoista vuotta vanha, likaiseksi kiillottunut ja reikäiseksi kulunut takinrähjä. Maa vuotaa kenkiin kosteutta, tilillä on 3 euroa. Ideologinen ratkaisu Puutteeseen näyttäytyy kokoomuslaisen duunarin paradoksina, uusliberaalina eetoksena: kunhan vain yritän tarpeeksi, pääsen omistavaan luokkaan ja sitten elämä paranee; parempi äänestää omien etujen vastaisesti, koska todellinen minäni odottaa tuolla ylhäällä, ja äänestämällä oikeistoa kokoan aarteita tulevaa elämää varten.

Puutteen ”epäpoliittinen” muoto, yksi niistä, on sitten tämä outo levottomuus, jota kuuntelemalla päädyin pohdiskelemaan niin nietzscheläisyyttä kuin luokkayhteiskuntaakin. Tuttuja teemoja lukijoilleni, epäilemättä. Mutta olenko päässyt juurikaan lähemmäs Puutteen ymmärrystä? Tuskin. Mutta reikää donitsissa ei voi käsittää sellaisenaan, vasta donitsi tekee reiän.

Buddhan oppi tarjoaa ratkaisuksi halun kuolettamista. Tavallaan juuri siitä Puute syntyykin, halusta. Kapitalismi puolestaan pyrkii vastaamaan toisin. Se pilkkoo halun loputtomiksi tarpeiksi, joista jokaiseen vastaa oma osaobjektinsa, ja uskoo olevan mahdollista jatkaa näin ad infinitum. Puutetta ei siis kielletä, vaan kierretään – kiihdyttämällä halukonetta ja tuotantoa loputtomiin.

Buddhalaisuuden ratkaisu on kieltää koko ruumiin todellisuus pohjimmiltaan näennäisenä. Siksi se ei kannata sen enempää asketismia kuin yltäkylläisyyttäkään: molemmat sitovat ihmisen näennäistodellisuuksiin. Mutta buddhalainen valaistumisen polku on kova tie, enkä ole varma, kykeneekö sekään välttämään piilevää egoismia. Wilfrid Stinissenin mukaan ei: zenbuddhalainen mietiskely voi kyllä parhaimmillaan johtaa mystiseen ykseyden ja täyteyden kokemukseen kaikkien vastakohtien tuolla puolen, mutta sen hintana on persoonallisen Toisen kadottaminen. Kristinuskon näkökulmasta katsoen tämä negatiiviseen absoluuttiin yhtyminen on viime kädessä egoistista. Se kyllä ratkaisee Puutteen, mutta tekee tämän irtautumalla Toisesta. Vaikka minä käsitetäänkin negatiivisena/illusorisena, kyse on kuitenkin vain minän laajentamisesta.

Tämä voi auttaa ymmärtämään Puutteen luonnetta suhteena Toiseen. Olemme jo käsitelleet ideologisia projektioita: ratkaisuja, joissa Puute poistetaan paikantamalla se objekti-todellisuutena, joka on tavalla tai toisella täytettävissä. Kyse on samalla Puutteen/ratkaisun projisoimisesta Toiseen. Puute on perustava jakolinja ja kuilu, joka Lacanin mukaan syntyy jo dialogiin kuuluvassa puhuttelussa. Arkisemmin ilmaistuna ihmisen voi todeta olevan dialoginen olento par excellence. Poistamalla Toisen yhtälöstä buddhalaisuus on siten myös ”teknisesti” oikeassa negativoidessaan minän absoluuttiin yhtymisen kokemuksessa, sillä rannaton minä ei voi olla muuta kuin egon negaatio. Koska vastakkaisuudet kuitenkin poistuvat, kyse on myös rannattomasta täyteydestä. Teoreettisella ja filosofisella tasolla tämä joka tapauksessa merkitsee egon absolutisoimista. Buddhalaisuus vapauttaa Puutteesta kutsumalla ihmistä samastumaan siihen. Puutteen looginen ratkaisu on halun katoaminen, mikä väistämättä merkitsee Toisen katoamista.

Pidän buddhalaisuuden ratkaisua parempana kuin kapitalistista, mutten silti usko sen olevan totuudellinen. Tämän aiheen tarkempi syynääminen on jätettävä toiseen kertaan tekstin kohtuuttoman laajenemisen ehkäisemiseksi. Riittää sanoa, että kyse on metafysiikasta. Todellisuuden perimmäinen luonne ei ole monologinen, vaan dialoginen ykseys. Jos uskoo näin, buddhalaisuus jää ratkaisuna keskentekoiseksi tai jopa harhaiseksi.

 

 

Iskikö ikäkriisi?

 
Ikäkriisi on kiertoilmaisu yksilössä ruumiillistuvan yhteiskunnallisen logiikan antagonismeille ja murtumapisteille. ”Ikäkriisi” alkaa, kun porvarillinen subjekti kohtaa ruumiinsa rajallisuuden ja rajan takana häämöttävän ahdistavan kysymyksen siitä, kenen suonissa yhteiskunnan halukone pumppaa. Ikäkriisi on yksilöpsykologinen nimitys yhteiskunnalliselle tilanteelle, joka velvoittaa toimenpiteisiin, mutta jota ei haluta nähdä poliittisena kysymyksenä. Logiikka vastaa liberaalin kirjallisuuskriitikon taipumusta epäpolitisoida relevantin kaunokirjallisen teoksen yhteiskunnalliset kysymyksenasettelut sukupolvien välisiksi kommunikaatio-ongelmiksi, ”sukupolviromaanin” aineksiksi.
 
”Kolmenkympin kriisi”: kokemus elämän suunnan puuttumisesta; sen kuvitelman, että tietää, mitä tahtoo, murtuminen; tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne; ”työelämä ehkä pettääkin odotukset” ja niin edelleen. ”Viidenkympin villitys”: pikkuporvarillista elämää 20 vuotta viettänyt (tyypillisesti valkoinen heteromies) ahdistuu ydinperhefunktion, ahtaiden sukupuoliroolien ja työkyvyn ylläpitoon käytetyn vapaa-ajan rapauttaman ruumiinsa tyhjiksi osoittautuneista lupauksista. Seuraukset samankaltaiset kuin kolmenkympin versiossa.
 
Kokemus elämän suunnan puuttumisesta jäsentyy ristiriitana pikkuporvarillisen normin ja omien sekavien haaveiden välillä. Tyypillistä on, ettei tässä nähdä haahuilun ja harhailun affektiivista potentiaalia, mahdollisuuksia vastata kriisiin etsimällä pidättäytymisen vapautta elämästä, jonka käsikirjoituksena on vakaa palkkatyö, asuntovelka, ydinperhe ja kuluttaminen. Haahuilun edellyttämä tietämättömyys ei näyttäydy riskialttiina seikkailuna, sillä kapitalistisen subjektin oletetaan aina jo tietävän, mitä haluaa, eikä hänen epätietoisuutensa voi olla enempää kuin merkki terveestä, kulutustottumuksiin ja yksilöllisen markkina-arvon kasvattamiseen kohdistuvasta rationaalisesta harkinnasta.
 
Kun tietämättömyys hairahtuu eksistentiaaliseksi, kriittisen massan ylittyminen selittyy banaaleilla ja sattumanvaraisilla yhteyksillä ruumiin ikävuosiin. Tyhjyyden, merkityksettömyyden ja halutalouden ristiriitaisuuden kokemus ei ole subjektin reaktio kapitalistisen halutuotannon ja valtamekanismien materiaalisiin antagonismeihin, vaan yksilön psykologinen häiriötila elinvuosien jatkumon saavuttaessa numeron 30 silloin, kun lukema osuu ajallisesti yksiin sen kanssa, että hegemoninen arvojärjestys tuppaa ahdistamaan.
 
Jos numero ei ole 30 vaan 50, puhutaan kriisin sijaan ”villityksestä”. Kapitalistinen halutuotanto neuvoo ostamaan moottoripyörän ja aloittamaan salasuhteen, jos moottorivene ja kesämökki tuntuvat liian kesyiltä. Ikävystyttävän yhteiskunnallisen sovinnaisuuden vastapainoksi tarjoutuu säädeltyä hedonismia, joka ei uhkaa luokka-asemaa tai sosiaalista järjestystä, mutta vapauttaa maksukykyisen moraalia sen verran, ettei itsemurha tai raiskausfantasioille antautuminen enää liiemmin houkuttele.
 
Työtön tai prekaari saattaa välttyä ”ikäkriiseiltä” sikäli kuin alhainen asema luokkien hierarkiassa vieraannuttaa hänet palkkatyösysteemiin sisään rakennetuista halukombinaatioista. Työttömyyslimbossa kitunut humanisti ei 30 vuotta täyttäessään ahdistu asuntovelan, ydinperheen perustamisen ja työuralla etenemisen sovinnaisuusloukusta. Hänellä ei ole sellaiseen rahaa. Jos jokin ahdistaa, niin se, ettei vielä kolmekymppiseksi mennessä ole ehtinyt kartuttaa loukun laukaisemisen vaatimaa alustavaa varallisuutta ja yhteiskunnallista asemaa. Todennäköisemmin kyse on kuitenkin vain saman viimeiset 10 vuotta kestäneen kriisin jatkumisesta, nimittäin köyhyyden tuottamasta alituisesta stressistä ja vitutuksesta.
 
”Ikäkriisin” kourissa kamppaileva subjekti haaveilee itsensä toteuttamisen vapaudesta samalla, kun suree sen mahdottomuutta. Kolmekymppinen ei tiedä mitä haluaa, viisikymppinen ehkä tiesi joskus, muttei tiedä enää. Kapitalismin halukoneessa tietämättömyys jalostuu ja pilkkoutuu kulutusvalintojen väliseksi kohtuulliseksi epävarmuudeksi samaan tapaan kuin yhteiskunnalliset kysymykset (kuten ilmastokriisi) muuntuvat kuluttajien ja suuryritysten välisiksi transaktioiksi (”kestävät kulutusvalinnat”).
 
”Ikäkriisi” lähestyy ratkaisuaan, kun epävarmuus ja eksistentiaaliset pohdinnat on kyetty onnistuneesti kääntämään pääoman ja sitä kasvattavien kuluttajasubjektien kielelle. Sen sijaan, että kysyisit Miten pitäisi elää? kysytkin: Kuinka kasvatan markkina-arvoani, että pystyn paremmin kilpailuttamaan osaamistani eri työnantajien välillä? Milloin on oikea aika siirtyä vuokralta omakotitaloon? Millaiset sijoituskohteet ovat tuottavia ja eettisiä? Olisiko aika inspiroitua uusista tyyleistä ja vaihtaa sisustus? Pitäisikö hankkia Oura™ Ring Generation 3? Pitäisikö laihduttaa? Milloin on oikea aika perustaa ydinperhe? Varaisinko äkkilähdön viikonlopuksi? Mikä on uskottavin tapa performoida syyllisyyttään ja tietoisuuttaan omista etuoikeuksistaan somessa?
 
Kun näihin kysymyksiin on vastattu, on jäljellä vain yksi: Miksi koko ajan stressaa ja vituttaa, vaikka teen kaiken oikein?
 

Halun ja moraalin politiikkaa

 
On olemassa ihmisiä, jotka kykenevät suunnittelemaan tulevaisuuttaan useiden vuosienkin päähän, optimoimaan ja maksimoimaan vaihtoarvoaan, uskomaan ja elämään todeksi asetelmaa, jossa omilla valinnoilla vaikutetaan aktiivisesti henkilökohtaiseen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, luodaan turvallisuutta ja havaitaan tilaisuuksia omien resurssien järkiperäiseen hyödyntämiseen ja kasvattamiseen. Asuntolainan korkokatot, laadukkaat petauspatjat, tehokas ajankäyttö, itseen investoiminen, itsen johtaminen ja ekologisuutta simuloivat leasing-autot eivät ole heille mitään kvanttitiedettä, vaan arkielämään kuuluvien valintojen ja resurssien jatkumoa.
 
Luultavasti näiden ihmisten todennäköisyyshorisontit ja peruskokemus elämästä eroavat omistani paljonkin. Ainakin on hankala kuvitella kuvatun kaltaista elämää elettävän siitä lähtökohdasta, ettei omilla valinnoilla ole suurtakaan vaikutusta tulevaisuuteen, joka on sattumanvarainen, hallitsematon ja tuntematon, minkä vuoksi on parempi nauttia epäterveellisestä nykyhetkestä, vaikka se tarkoittaisikin lyhenevää elinajanodotetta: ilmastokatastrofihan etenee joka tapauksessa, eikä hallitsematonta tulevaisuutta voi suunnitella mihinkään suuntaan. Prekaari elämä dystooppisen hehkun heittämissä varjoissa tarkoittaa (ainakin jossain mielessä) toivon hylkäämistä, mikä on myös oudolla tavalla vapauttavaa. Jatkuva kännissä oleminen alkaa tuntua mahdolliselta vaihtoehdolta, kun moraali muuttuu jonkinlaiseksi luokkasidonnaiseksi etuoikeudeksi.
 
En toki ajattele aivan näin kärjekkäästi. Minunkin horisontissani on paikka moraaliselle vastuulle, vaikken jäsennäkään asetelmaa niin sanottujen elämänvalintojen sfäärissä, siis suhteessa uskoon, että tulevaisuutta olisi mahdollista suunnitella ja että siihen voisi olennaisesti vaikuttaa niin sanottuja elämänvalintoja tekemällä. Minullekin on kuitenkin olemassa kysymys siitä, mitä teen sillä, mitä minulla on – ja mitä teen sillä juuri nyt.
 
En ole valinnut tätä elämää – tätä epävarmaa, haurasta ja harhailevaa todellisuutta, joka paskantaa jokaisen hedelmällisen aikomukseni päälle –, mutta en voi olla elämättä siinä, enkä voi yrittää olla ymmärtämättä maailmaa, joka tekee tällaisen elämän mahdolliseksi.
 
Oudolla tavalla lohdullinen on myös ajatus, että jokainen seuraa lopulta niitä arvoja, jollaiset on elämällään ansainnut. En tiedä, onko tämä ajatus totta. Se tuntuu kuitenkin kertovan jotain olennaista halun ja moraalin suhteesta. Arvoja ei valita ”arvojen vapailla markkinoilla”, vaan ne muotoutuvat seurattaviksi moninaisessa haluamisten, tekojen ja ratkaisujen (ja niiden edelleen muovaamien uusien haluamisten) sarjoissa ja prosesseissa. Valitsen seuraamani arvot yhtä paljon kuin ne valitsevat minut: arvojen muodostumisen suhde on dialoginen ja läpäisevä, täynnä kontaminaatiota ja sekoittumista. Moraalinen vastuuni ei niinkään katoa kuin radikalisoituu. Olen mahdottomalla tavalla vastuussa jostain, mitä en oikeastaan ole itse valinnut. Silti olen tehnyt jotain sillä, mitä minulla on, riippumatta siitä, missä määrin olen tästä kaikesta tietoinen.
 
Elämänarvot ovat tunnistettavissa kenties helpommin teoista kuin puheista. Miljoonaosinkoja ja -bonuksia nostavat kapitalistit ovat happamen huvittavia juuri sikäli kuin antavat ymmärtää arvostavansa oikeudenmukaisuutta, nöyryyttä ja vaatimattomuutta; keskiluokkaiset kosmopoliittikuluttajat ovat koomisia juuri sikäli kuin postaavat someen sisäistä aitouttaan peitetysti ylistäviä lifestyleaforismeja; prekaari, keikkatyötä tekevä lähihoitaja on surkuhupaisa juuri sikäli kuin puolustaa riistäjiensä oikeutta riistää häntä vielä hiukan lisää, ja niin edelleen.
 
Arvojen valikoituminen näyttäisi siis olevan sekoittumisen ja kehkeytymisen tila, jonka jäävuoren huippuna eivät ole narsistisen egon puheet ja niissä jäsentyvä itseymmärrys, vaan sosiaalisessa sfäärissä todellistuvat teot ja tekemisen tavat. Tämä luo valoa myös siihen tunnettuun tosiasia-asetelmaan, että monet huipputuloiset vähät välittävät köyhän massan kärsimyksistä, kun taas köyhä väestö usein sympatiseeraa ja ymmärtää ylempiä luokkia paremmin kuin nämä heitä. Nykymaailmassa kun on käytännössä mahdoton rikastua osallistumatta aktiivisesti riiston käytäntöihin ja niiden uusintamiseen. Ei siis mikään ihme, että taloudellinen eliitti ja keskiluokka mieluummin moralisoivat työväenluokkaa ja syyttävät sitä ahneudesta ja kaunaisuudesta kuin sympatiseeraavat sen pyrkimyksiä ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä. On joka tapauksessa elettävä tietyllä tavalla pysyäkseen systeemistä hyötyjien piirissä, eikä elämisen tapaa voi erottaa arvojen muotoutumista ohjaavista prosesseista.
 
Samasta syystä pelkkä omien etuoikeuksien tiedostaminen on riittämätöntä. Suuri osa huippu- ja keskituloisista luultavasti on tuskallisen tietoinen varallisuuden äärimmäisen eriarvoisesta jakautumisesta. He eivät kuitenkaan välttämättä ole valmiita luopumaan ainoastakaan luokkaetuoikeudestaan, vaikka olisivatkin valmiita tiedostamaan ne aina vain paremmin. Superrikkaat jatkavat keinotteluaan finanssimarkkinoilla, vaikka keinotekoisesti arvoksi muutettu velka tuhoaa kokonaisia kansoja ja valtioita; keskiluokka toteuttaa vapauttaan kuluttamisen kautta, vaikka asuntovelkaan ja statushyödykkeiden omistamiseen sidottu elämä pakottaa äärimmäiseen yhteiskunnalliseen sovinnaisuuteen (jonka tuoma vakaus ja rauha on aina vain vähemmän taattua) ja viheliäiseen teeskentelyyn.
 
Yksilötasolla korostuvat hallitsemattomuus, sotkuisuus ja eettiset umpikujat tai mahdollisesti fetisismi, alistunut nihilismi ja yleinen näköalattomuus. Valtavirtapolitiikan kieliopista ja puhunnasta paistavat pitkän linjan mielikuvituksettomuus ja työn kultti sekä laskelmoitu luottamus tilastollisen esitystavan näennäisen kontekstittomaan todistusvoimaan. Ilmastonmuutos on ikään kuin liian suuri ja abstrakti asia tajuttavaksi, vaikka sen vaikutukset tuntuvat jo kaikkialla. Keskiluokka reagoi epävarmuuteen hälytysjärjestelmillä ja turvakameroilla, hyväksyy leikkaukset ja työehtojen vähittäisen huononemisen, eläytyy vihreisiin kulutusvalintoihin; rikkaat eristäytyvät ja jatkavat muun maailman riistämistä tekokuistaan käsin. Suurin osa ihmisistä yksinkertaisesti kärsii ja nielee kohtalonsa.
 
Kun puhutaan siitä, että on opittava haluamaan eri tavalla – jottemme tulisi ekokatastrofin nielaisemaksi –, on tämän vaatimuksen kohdistuttava ennen muuta maapallomme rikkaimpaan prosenttiin, niihin, jotka konkreettisesti vastaavat suurimmasta osasta ilmakehää lämmittävää päästötuotantoa. Jossain paljon kauempana seuraa sitten vauras kuluttava keskiluokka, jolle lyhyemmät työpäivät ja vähempi stressi epäilemättä kelpaisivat – statushyödykkeitä ja tavaraahan hommataan siitäkin syystä, että ne voivat olla lopulta ainoa järkevältä tuntuva tapa toteuttaa omaa olemista todellisuudessa, jonka ylläpitäminen perustuu omistamiseen ja sofistikoituneeseen kulutukseen, jolla taas erotutaan alemman luokan primitiivisestä massasta ja ilmaistaan hallussa olevan moraalisen pääoman valtaa.
 
Yksilö- ja minätuotannon ulkopuolelle jäävä prekaari massa elää omaa elämäänsä ja seuraa omia arvojaan, kuten on aina seurannut. Se ei tunnista itseään keskiluokan holhoavista, halventavista ja normittavista kuvauksista, ja moraalin alueelle siirtyneessä luokkataistelussa sen osapuilleen ainoa – ja kiistatta tehokkain – ase ylempien luokkien harjoittamaa riistoa kohtaan on teeskentelyn kritiikki. Erityisesti tämä pätee keskiluokkaan, jonka identiteetti perustuu tänäkin päivänä moraaliselle rajanvedolle työväenluokan toimittaessa kriittisen rajan virkaa. Juuri työväenluokan ”hillitöntä ja ei-yksilöitävää massaa” vasten keskiluokka tunnistaa itsensä, sulkee roskaväen ulkopuolelleen ja määrittelee moraalisen statuksensa – kunnollisuuden, säästäväisyyden, työteliäisyyden, yhteiskunnallisen maltillisuuden.
 
Halun politiikka, johon vihjaan, ei ole – eikä voi olla – puolueetonta. Se ei ole ”kaikkien asialla”, eikä edusta ”yhteistä hyvää”. ”Kaikki” ei ole olemassa oleva totaliteetti, yhteisen hyvän sijaan on kysyttävä hyvän yhteisyyttä. Luokkataistelun terminologialla ilmaistuna kyse on työväenluokan puolen ottamisesta: 99 %:n vähemmistö vastaan 1 %:n pääomapiirien enemmistö. Ilmastokatastrofi on tämän globaalin horisontin viimesijainen ja tällä haavaa polttavin konteksti. Se pakottaa jakamaan ja ajattelemaan rikkauden uusiksi.
 

Työttömän työnhakijan kokemus ja identiteetti

 
A: Laki ei oo sama asia kuin moraali. Vaikka tietenkin musta on väärin varastaa joltain köyhältä mummolta, semmoinen on helvetin mätää touhua.
 
B: Se on väärin joo, siinä laki menee samassa linjassa moraalin kanssa.
 
A: Mut toisaalta mä en näe mitään isoa vääryyttä siinä jos joltain isorikkaalta riistetään huvilat ja yksityissuihkarit ja pannaan paikat matalaks. Nehän on toisten työllä ansaittua omaisuutta. Ne vaan sattuu omistamaan sen ja laki suojaa niiden omistusoikeutta, mut se on kriminaalia hommaa, omistaa tommosia määriä.
 
B: Missä sun mielestä menee kriminaalin omistamisen raja?
 
A: Musta tuntuu, että aika auttava lähtökohta vois olla tää: jos omistaa niin paljon, että pystyy pakottamaan toiset töihin omaan palvelukseensa tekemään voittoa ja kartuttamaan sun yksityistä omaisuutta… ni sillon omistaa liikaa. Eli jos pystyy sillä varallisuudella alistamaan toisia. Ja täähän liittyy suoraan luokkaan ja eriarvoisuuteen, siihen että on ihmisiä jotka omistaa sun ruumiin ja säätelee sitä, millaisia resursseja sun käytössä on. Että jos kieltäydyt tuottamasta lisäarvoa, niin sitten tyyliin kuolet nälkään tai elät jossain vitun limbossa Kelasta suuhun. Jos on olemassa rakenteet jotka mahdollistaa tämmöisen, niin niissä rakenteissa on jotain pielessä. Jos on lakeja jotka suojelee tämmöistä, niin ne on vääriä lakeja.
 
Se, mitä olemme tottuneet kutsumaan hämäävän neutraalilla nimityksellä ”yhteiskunta”, langettaa kaltaisilleni ihmisille identiteetin: työtön työnhakija.
 
Olla työtön työnhakija: mitä se tarkoittaa?
 
1. Muiden määriteltävänä olemista. Työttömän työnhakijan identiteetin historian voi jäljittää ainakin 1700-luvulle saakka, jolloin yhteiskuntaruumiin, sosiaalisen ruumiin ja kansanruumiin kaltaiset käsitteet olivat yleistyneet ja muuttuneet vakiintuneiksi jäsentämisen ja hallinnan keinoiksi. Beverley Skeggs osoittaa laajassa luokkatutkimuksessaan (Elävä luokka, 2014), kuinka sosiaalisen ruumiin kielikuvaa hyödynnettiin kahdella hyvin erilaisella tavalla: ”sillä viitattiin joko brittiläiseen (tai englantilaiseen) yhteiskuntaan yhtenäisenä kokonaisuutena tai köyhiin muusta väestöstä irrallisena ryhmänä” (Skeggs 2014: 82–84).
 
Tämä mahdollisti osaksi köyhälistöön kohdistuvan kontrollin ja auttoi luonnollistamaan asetelman, jossa yksi väestönosa nähtiin erillisenä ongelmana samalla, kun viitattiin yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen. Siten ”[v]ain tiettyjen sosiaalisen ruumiin osien katsottiin tarvitsevan sekä kuria että huolenpitoa, ja tätä näkemystä voidaan pitää porvarillisen näkökulman kehittymisen lähtökohtana” (mp.). Porvarillisen näkökulman yksi ominaispiirre onkin sellaisen esittämisen mahdollisuus, jossa rajatun tarkastelutavan ymmärretään kuvastavan koko kokonaisuutta. Samasta ilmiöstä on kysymys esimerkiksi Steven Pinkerin tilastollisissa todisteluissa, joiden mukaan maailma on aina vaan yhä parempi paikka. Pinkerin implikaatio on, että rajattu tilastollinen esitystapa kykenee representoimaan paitsi kuvaamaansa todellisuuden aluetta, myös kaikkea sen ulkopuolelle jäävää. (Eikä ole sattumaa, että Pinker kiittelee nykytilanteesta vallitsevaa poliisijärjestystä: poliisihan syntyi alun pitäen suojelemaan porvaristoa ja yksityistä omaisuutta. Eufemistinen idea ”kansalaisten turvallisuuden valvomisesta” tuli myöhemmin. Vain keskiluokalle poliisi näyttäytyy uskottavalla tavalla yhteiskunnan ”yleisen edun” suojelijana: muut – niin eliitti kuin roskaväkikin – tietävät, ettei mitään yleistä etua ole olemassakaan.)
 
Sosiaalisen ruumiin käsitteen rakentuminen liittyy puolestaan euklidiseen tilakäsitykseen. Euklidisen käsityksen mukaan avaruus on sillä tavoin tyhjä, että se soveltuu matemaattisiin operaatioihin. Kun tämä tilakäsitys institutionalisoitui, mahdollistui edelleen köyhien kohteleminen ”yhtenä joukkona, jonka asuinalueille piti tunkeutua ja jotka [sic] voitiin alistaa papiston ja lääkärien toteuttamalle tilastolliselle analyysille” (Poovey 1995: 15, sit. Skeggs 2014: 83).
 
Kun abstrakti tila yhdistyy ”symbolisesti ja materiaalisesti homologioihin eli sarjallisuuteen, itseään toistavaan toimintaan, monistettaviin tuotteisiin, vaihdettavissa oleviin paikkoihin, käytöstapoihin ja aktiviteetteihin” (mp.), on mahdollista tuottaa pikkutarkkoja luokittelujärjestelmiä, joiden luonne kätkeytyy näennäisesti kontekstittomaan ja neutraaliin järkeilyyn. Kuten Skeggs (mp.) kuitenkin kirjoittaa,
 

[t]ässä tapauksessa luokitteluperiaate ei pelkästään perustu orgaanisen ruumiin metaforalle, vaan se on samalla menetelmä, jonka avulla jokaiseen ryhmään voidaan kohdentaa tuottavuuden näkökulmasta potentiaalinen vaihtoarvo ja luokitella ryhmät moraalisen arvojärjestyksen mukaan. Tämä tarkoittaa jakoa niihin, jotka haluavat tehdä työtä ja kykenevät siihen, sekä niihin jotka eivät halua tehdä työtä tai eivät siihen kykene.

 
Olla työtön työnhakija merkitsee kontrollin läpäisemää ruumista ja identiteettiä. Historiastaan ja kontekstistaan irrotettuna työtön työnhakijuus vaikuttaa puhtaasti tekniseltä termiltä, jonka välttämättömyys oikeutetaan itsestään selvään rationaliteettiin perustuvalla hallinnalla. Varsinainen konteksti kätkeytyy piiloisiin poliittisiin metaforiin, joiden taustalla on jatkuvaa kontrolloimista ja pedanttia mikromanagerointia vaativa lisäarvontuotanto.
 
2. Valmiin tarinan kertomista. Työttömän työnhakijan on laadittava TE-keskuksen virkailijan kanssa työllistymissuunnitelma. Työllistymissuunnitelman proosa tuotetaan valmiisiin kehyksiin: työttömän työnhakijan odotetaan tekevän selkoa ansioistaan, osaamisalueistaan ja luettelevan aikomuksia ja toimenpiteitä, jotka osoittavat hänen olevan aktiivinen eli hyvä työtön työnhakija. Työttömän on toisin sanoen brändättävä olematonta markkina-arvoaan, koetettava keksiä vaihtoarvoa tyhjästä. Tarinaa ei voi käytännössä kertoa kuin yhdellä tavalla: on kyettävä vakuuttamaan hallintojärjestelmä siitä, ettei aktiivisuus ole pahaa aktiivisuutta. Paha aktiivisuus on mitä tahansa sellaista ajankäyttöä, jonka voi epäillä vaarantavan työttömän jatkuvan työmarkkinoiden käytettävissä olemisen. ”Meitä eivät kiinnosta sinun tulosi, meitä kiinnostaa sinun ajankäyttösi” on lause, jonka muistan varmaan lopun ikääni. Se sopii hyvin nykyisen työttömyyspolitiikankin motoksi.
 
Valmiin tarinan kertomisellakin on historiansa. Jo vuosisatoja sitten työläisen oli osattava ”kertoa minuudestaan valtion köyhäinapujärjestelmän edellyttämillä tavoilla” (Skeggs 2014: 61). Taloudellisten minimiresurssien turvaamiseksi oli tuotettava hallitsevan moraalidiskurssin edellyttämä minuus, mikä köyhälistön tapauksessa tarkoitti itsen ilmaisemista valmiiksi asetetuissa kehyksissä. (Esimerkiksi työväenluokkaisten naisten oli esitettävä itsensä ”langenneena ja parannusta tekevänä naisena”.)
 
Tässä mielessä työttömällä työnhakijalla ei ole minuutta tai yksilöllisyyttä, jota voikin hyvin pitää keskiluokkaisena etuoikeutena. Vain keskiluokkainen yksilö voi olla vapaa siinä mielessä, että kykenee tuottamaan minuutensa vaihtoarvoisia symbolisia resursseja hyödyntämällä. Köyhälistö suljetaan näiden resurssien ulkopuolelle, mikä myös on välttämätöntä keskiluokkaisen, eroja ja ulossulkemisia edellyttävän, identiteetin ylläpitämiseksi. Samasta syystä työväenluokka ei esimerkiksi tunnista eikä hyväksy keskiluokkaisen median (kuten Ylen ja HS:n) representaatioita itsestään, vaikka ne keskiluokkaisesta näkökulmasta tarkasteltuna vaikuttavat asiantuntijalähtöisyydessään täysin arvoneutraaleilta. Työtön työnhakija tuntee ruumiissaan asiantuntijatiedon riistävät intressit, ja vaikkei kykenisikään jäsentämään asetelmaa teoreettisesti, tämä ymmärrys on hänen arkista elämäntodellisuuttaan.
 
3. Limbossa elämistä, kaaosta, häpeää, toivottomuutta ja masennusta. Kuten Emilia Kukkala toteaa: ”tilin saldo vaikuttaa suoraan ajattelukykyyn, mielialaan ja itsetuntoon”. Jos arkinen ruokakauppareissu tarkoittaa jatkuvaa tetristä ja laskelmointia tilin harvoilla yksittäisillä euroilla (ostanko maitoa vai margariinia? pakastekalaa vai pussipastaa?), stressitasot nousevat jo S-marketin ovista astuessa. Köyhä kasaa vähät ostoksensa (järjestään huonolaatuista bulkkia) kärryyn ja näppäilee vaivihkaa mobiilinsa laskukonesovellusta. Tämän hän tekee varmistaakseen, ettei joudu kokemaan lisänöyryytystä, nimittäin sitä, että tilin riittämätön kate paljastaa tetriksenpelaajan taitamattomuuden pelin muuttuessa julkiseksi, kun ruokahankintojen prioriteetit on määriteltävä hätäpäissään kassalla – maksukykyisten kunnon ihmisten odottaessa täysine ostoskärryineen noin 30 senttimetrin päässä. Voin vakuuttaa, että näissä tilanteissa yleinen kärsimättömyys (tosi tai kuviteltu) tuntuu brutaalina fyysisenä paineena. Hehku nousee kasvoille, tekee mieli imeytyä maailman perseeseen.
 
Kukkala kirjoittaakin, ettei köyhän ongelmana ole useinkaan ”se, ettei hän osaa suunnitella asioita, vaan se, ettei mitään voi suunnitella”:
 

Köyhän koko elämä on täysin kaoottisen ennustamatonta, mutta samaan aikaan pitäisi itse käyttäytyä ennustettavasti kuin kone. Oma elämä ei ole omissa käsissä, eikä mikään auta, vaikka miten kääntäisi ja vääntäisi. Usein työnteosta päinvastoin rangaistaan, koska kafkamaiset viranomaissysteemit on suunniteltu niin.

 
Keskiluokka jakelee mielellään ”hyödyllisiä säästövinkkejä” köyhille ymmärtämättä, että jo järkevien ratkaisujen tekeminen on luokkaan sidottu etuoikeus. Jussi Marttila toteaa Kansan Uutisten haastattelussa, että jos köyhä ”järkeistää kaiken rahankäyttönsä, ei voi tehdä yhtään mitään, paitsi nukkua, syödä ja katsoa telkkaria”. Rahaa on elossa pysymiseen, ei elämiseen.
 
Marttila kuvailee köyhän realismia osuvasti huomauttaessaan, ettei edes liikunta ole ilmaista: mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän on syötävä. ”Silloin voi olla tyytyväinen itseensä, kun ei ole tehnyt mitään”, Marttila toteaa. Onhan tämä aivan toista kuin keskiluokan suorittamiskeskeinen takakireys, mutta aika kaukana siitä ihanasta lorvailusta ja vapaudesta, josta työttömiä tavan takaa syytetään. Marttilan esimerkki osoittaa kouriintuntuvalla tavalla työttömyyden patologisuuden. Ja sen, kuinka järjestelmä itse tuottaa tämän patologisuuden määrittelemällä köyhän identiteetin hänen puolestaan, luomalla mahdottoman tilanteen, jossa olisi oltava yhtä aikaa aktiivinen ja aikaansaamaton. Vallitseva moraali vaatii kunnollisuutta, järkevyyttä ja ahkeruutta – ennen kaikkea niiltä, joilta ensin on riistetty kaikki edellytykset kunnollisuuteen, järkevyyteen ja ahkeruuteen.
 
4. Nöyryytystä. On nöyryyttävää tulla muiden määrittelemäksi. On nöyryyttävää brändätä olematonta vaihtoarvoa ja koettaa todistella kunnollisuuttaan tilanteessa, jossa kunnollisuus määritellään luoksepääsemättömällä tavalla. On nöyryyttävää olla kaveriporukan vähätuloisin, se perästä vedettävä, jonka huomioiminen merkitsee omien etuoikeuksien tunnustamista ja vastuun ottamista niistä. On nöyryyttävää olla nelikymppinen, joka joutuu turvautumaan eläkeikäisten vanhempiensa rahalliseen apuun niin vaatetuksen kuin ruoankin suhteen. On nöyryyttävää pyytää rahaa puolisoltaan, että voisi kuukausibudjetin romahtamatta ostaa lapselleen ruokaa, jos tämä joutuu jäämään sairastelun vuoksi kotiin (eikä siis syö koulussa). On kammottavaa huomata tuhlaavansa rahaa mukavuuksiin (kuten äänilevyihin), kun tuhlaavaisuus johtaa yhä uusiutuvaan rahanpyytelyn kierteeseen ja jokaisesta ylimääräisestä mukavuudesta lankeaa maksu, joka on moninkertainen mukavuuden kustantamiin euroihin nähden.
 
On painajaismaista viettää aikaa paremmin pärjäävien ihmisten kanssa, sellaisten, jotka luulevat tai eivät ole tietävinään, etteivät valitsemisen vapaus, energisyys, hyvinvointi ja järkevä taloudenpito ole luokkaan sidottuja etuoikeuksia. On kaameaa tavata ikätovereita, jotka ovat edenneet urallaan nousujohtoisesti viimeiset 10 vuotta, kun itse olet hädin tuskin selvinnyt masennuksesta ja kieriskelet edelleen työttömyyslimbossa vailla selviä tulevaisuudennäkymiä; on inhottavaa pelätä näiden pitävän sinua kateellisena ja katkerana vain siitä syystä, että vihaat järjestelmää, jossa lomamatkoista, talonrakennusprojekteista, työstä ja statushyödykkeistä puhuminen on rikkaiden etuoikeus.
 
Onko työttömänä olemisessa mitään hyvää? Kyllä. Mikäli kykenee pitämään päänsä kasassa, on ihan vitusti aikaa. Aikaa lukea ja ajatella. Aikaa etsiä mikrokokoisia vapauden tiloja. Aikaa hoivata läheisiään ja ystäviään, aikaa auttaa heitä tarjoamalla näkökulmia boksin ulkopuolelta. Aikaa keskustella. Aikaa kehittää ymmärrystään tavoilla, jotka eivät ole sidottuja tuottavuuteen.
 
Se tekee yksinäiseksi, muttei ole täysin vastenmielistäkään.
 

Kuinka limbossa eletään?

 
Pienoisessee
 

Kuinka limbossa eletään? Kuinka paeta jostakin, millä ei ole ulkopuolta?
 
Limbon ihminen kulkee itselleen outona. Tyypillisesti ja likiarvoisesti hän on materiaalisesti vähävarainen, kenties lukenut ja oppinut (muttei välttämättä): olennaista on, etteivät kartutetut taidot – olivatpa ne mitä tahansa – muutu hänen kohdallaan symbolisiksi resursseiksi. Niistä ei tule kulttuurista pääomaa, niillä ei ole vaihtoarvoa.
 
Limbossa elävä on kenties jo aikoja sitten kadottanut yhteyden vallitsevaan yhteiskunnalliseen horisonttiin, globaalisti hupenevaan ja kurjistuvaan keskiluokkaistumisen haaveeseen. Siihen ajatukseen, että palkkatyöllä voi saavuttaa edes suhteellisen vaurauden, luoda elämäntyyliä ja vapautta, luoda itsensä arvoa tuottavana, maksimoivana ja optimoivana toimijana.
 
Niinpä keskiluokkainen elämä näyttäytyy limbon ihmiselle vieraannuttavana: se ahdistaa ja moralisoi, normittaa, nimeää hänet häneltä kysymättä ja asettaa paikkaan, joka samalla toimii keskiluokan itseidentifikaation rajaseutuna. Keskiluokka määrittelee itsensä limboon nähden, limbo on lopulta keskiluokan olemisen, arvon ja minuuksien ehto, valtaamisen halun herättävä rajaseutu, joka on aidattava kotirauhan turvaamiseksi.
 
Limbossa kulkija voi sanoa: En ole oikein duunarikaan, vaikka viihdyn huomattavasti paremmin nuhjuisessa paikallisessa baarissa niin sanotun rahvaan (massan, väkijoukon, työväen) seassa kuin siistin keskiluokkaisen kodin illanistujaisissa. Tämä halu selittyy jo sillä, ettei keskiluokkainen viitekehys tarjoa limbon kulkijalle minkäänlaista tilaa subjektiviteetin, minuuden, tuottamiseen. Samasta syystä hän on joutunut turvautumaan työväenluokkaisiin strategioihin, joille on piirteellistä keskiluokkaan kohdistuva teeskentelyn kritiikki ja terveille elämäntavoille naurava hillittömyys.
 
Keskiluokka tosin pyrkii omimaan tämän hillittömyydenkin harjoittamalla eräänlaista säädeltyä dekadenssia, minkä vuoksi sen moraalia voi kutsua hedonistiseksi ja utilitaristiseksi. Keskiluokka toisin sanoen pyrkii yhdistämään ihailemansa hillittömyyden ja paheellisuuden (vapauden) luokkaetujensa tinkimättömään säilyttämiseen, mikä tietenkin vain pahentaa teeskentelyn kierrettä. (”Seitinohuet päiväkännit” Firenzen-lomalla ovat jotain aivan muuta kuin prekaarin taiteilijaporukan huuruiset illanvietot.)
 
Limbossa kulkijan hillittömyys ikään kuin houkuttelee keskiluokkaa tunnustamaan oman itselleen-vierautensa, ihmisten välisten suhteiden tavaramuotoistumisen loogisen seurauksen. Tämä halutaan tehdä etuoikeuksista tinkimättä, minkä vuoksi lopputulos on silkkaa latteutta ja neuroottisuutta. Keskiluokkainen subjekti määrittelee ulkopuolisuuden tuntemuksensa terapeuttisen vallan keinoin, turvautuu self helpiin, äkkilähtöjen irtiottoihin ja hiprakkaiseen hotelliseksiin, kehittää pakkomielteen aitouteen ja tyydyttää tätä tarvetta statusteollisuudella.
 
Limbossa elävän ulkopuolisuus herättää halua. Keskiluokka keksii siinä oman kaipuunsa, romanttisen heijastuksen. Ulkopuolisuus näyttää tiukkuvan vitaalista energiaa. Siitä tulee tietyissä ruumiissa – esimerkiksi ”taiteilijatyypeissä” – aktivoituva symbolinen resurssi, josta ei kuitenkaan ole hyötyä ruumiille itselleen, vaan hallitsevalle luokalle, joka omii haluttavan piirteen itselleen ja muuttaa sen omaksi käyttövarannokseen, vaihdon välineeksi. Rosoisen ”taiteilijatyypin” autenttisuus muuntuu keskiluokkaisen kodin villeiksi sisustusideoiksi, rahalla ostettavaksi tyylikkyydeksi, terveiden ja arvonsa optimoivien kehojen boheemisuudeksi, LinkedIn-profiileiksi.
 
Limbossa eläminen on usein häpeää ja epäonnistumista, kontrolloituna olemista, jatkuvaa haaveilua tulevista muutoksen tuulista. Toisinaan se on myös jatkuvaa, strategista ja paikallista pakenemista, mikrotason vastarintaa, pyrkimystä luoda vapautta hoivan logiikalla: itsepintaista ja oudolta vaikuttavaa pidättäytymistä, järjen ja moraalin terroria. Stagnaatiota ja ekstaasia.
 
Sellaista(kin) on limbossa kulkijan elämä. Limbosta haluaa pois, vaikka se ei ole edes paikka. Kukapa ei tahtoisi tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään?
 
Oletko sinä limbossa kulkija? Kuka sinä olet? Katso minua. Kenet näet?
 

Kamantäyteinen elämä ja homo consumensin symbolinen automaatio

Ostovoimaa vaativalla kamalla ja tavaralla kehuskeleminen on modernin homo consumensin symbolista automatiikkaa, itsen vaalimista ja hartauden harjoittamisen tapa. Uusliberaalia kuluttajaidentiteettiä arkielämässään todellistava ”viimeisten aikojen ihminen” kierrättää kyläilevää tuttavaperhettä keskiluokkaista makua ja laatua pursuilevan kotinsa huoneesta toiseen ja esittelee tasapainoa ja harmoniaa hehkuvat uusitut pinnat, käytännöllistä eleganssia tihkuvat yksityiskohdat ja laadukkaat huonekalut tyynieleisesti vailla nousukasmaista pröystäilyä tai tosi-TV:n työläisluokan pseudosnobistista hillittömyyttä.
 
Hämmästystämme ei kuitenkaan herätä tämä niinkään esteettisesti virheettömiä koteja suosiva turistimaisuus kuin tapa, jolla itsestään selvä kamamaisuus läpäisee keskustelun ja oleilun kaikki avaruudet. Kamalla kehuskelemisen mieli onkin kahtalainen kuten tämän itsen ulkoisiin objekteihin kätketyn itsekehun viestikin. Yhtäältä tavara toimii ”statussymbolina”, jolloin ideana on tavaroitse ilmaista eräänlaista ominaisuuksien kuuluvuussuhdetta: tämän ja tuon kaman uutuus ja laadukkuus ikään kuin kuuluvat minulle ja minuun, ostovoimaisuuteni on ratkaisevasti omien kykyjeni seurausta, minulla on oikeus erottua tai olla kuten muutkin. Ja niin edelleen.
 
Toisaalta tavaran heijastavan ja identiteettiä vaalivan voiman on kätkettävä oma tyhjä mielettömyytensä. Tapojen ja toiminnan automaation ja toiston on ylläpidettävä paitsi kyvykkyyden vaikutelmaa, myös kätkettävä se tosiasia, ettei mikään määrä haalimista kykene muuttamaan tavarasuhteen totuutta: sitä, että hankkiessani monikansallisten yritysten brändäämää designia kotiini ja hyväksyessäni ja ylläpitäessäni tätä kuuluvuussuhdetta kamaan tulen de jure tekoni ja toimintani tasolla uskoneeksi, ettei olemisen tapani voi kukoistaa ilman jatkuvaa kuluttamista ja antautumista kuvitelmalle jokaista halua ja tarvetta vastaavasta empiirisestä objektista.
 
Yksinkertaisemmin ilmaistuna homo consumens, moderni keskiluokkainen ihminen, tuottaa potenssinsa ja olemisensa hehkun liittämällä itseensä ostamansa kaman ominaisuudet, vaikkei voikaan lausua tätä tosiasiaa muuten kuin paljastamalla sen vaikuttavuuden toiminnassaan.
 
Miten homo consumens sitten toimii? Tavara ei liiku vain giganttien ja agrimarketien hyllyiltä hänen omistukseensa, vaan myös ja aivan erityisesti hänen puheissaan. Kama muodostaa taustan ja kehyksen, johon puhunnan mieli ankkuroituu. Homo consumens ei vain esittele kotiaan ja kamojaan toisille homo consumenseille simppelinä ja privatisoituneena turismin käytäntönä, vaan puhuu paljon ja mielellään kaikesta kuluttamiseen ja haalimiseen liittyvästä ikään kuin kyse ei olisi mukavuudenhaluisesta hulluudesta vaan normaalista tavasta olla ja elää. ”Materialismia” paheksutaan, mutta kakkosauto, fatbike, valtava taulutelevisio ja 150 neliön hirsitalo ovat ansaittua varallisuutta, jonka olemassaolo ei vaadi ainoastaan sen omistamista, vaan myös ja ennen kaikkea sen representaatiota eli symbolista uusintamista sosiaalisen median kuvapostauksina ja tilapäivityksinä. Niinpä homo consumensin somefiidi on pullollaan toisten homo consumensien loputtomia tilannekuvia kotikuntosalin intervallitreeneistä, lasitetun terassin uusista ruokailuryhmistä ja voimaannuttavalla aforistiikalla somistelluista etätyöpisteistä. Kommenttipalstoilla kaikuu neuroottisen samastumisen lamauttama tsemppihenki.
 
Nykyään homo consumensin asuttama kuluttajuuden kupla tai kapseli on toki eriytymässä ja muuttumassa alati ahtaammaksi, vaikka sen kansallinen valta-asema yleisenä normaalin mittana edelleen onkin suhteellisen kiistaton. Tendenssi on kuitenkin selvä: keskiluokkainen kuluttajuus on vähitellen uhanalaistumassa, mikä tarkoittaa homo consumensin paljastumista aina vain enenevissä määrin omana historiallisena ihmislajinaan pikemmin kuin ihmislajin normaalin määrittelevänä yleisyytenä.
 
Kamakierroksen päätteeksi onkin kenties nykyaikana – jälleen – yhä uskottavampaa esittää myötäsukaisen ihastelun sijaan kysymys: ”Oletko vakavissasi? Pitäisikö minun nyt ottaa sinut vakavasti?” Aivan: tämäkö saa sinut tuntemaan olevasi elossa? Nämä ovat tietenkin naiiveja ja yksinkertaisia kysymyksiä, joita on esitetty niin kauan kuin porvaristo on luokkana ollut olemassa. Elämme kuitenkin aikaa, jolloin homo consumensin antamat vastaukset näihin kysymyksiin käyvät aina vain sakeammiksi ja yltiöpäisemmiksi. Tämä sakeus ja yltiöpäisyys tunnetaan laajalti ’tolkkuna’, jota tavan takaa julistetaan tarvittavan kaikenlaisten ”ääripäiden” uhatessa. Pahin ja uhkaavin ääripää lienee kuitenkin itse tolkku, joka, omaksuessaan eräänlaisen diskurssien Jeesuksen mission, on tyystin sokea omalle sovittajuutta isoavalle pienuudenhulluudelleen.
 
Tolkun ajassa tolkkua ei julisteta, etenkään tarpeellisena hyveenä. Niin kauan kuin tolkun normaalius on jaetun todellisuuden jakamaton nollapiste, se pysyy näkymättömissä ja muhii valtakunnallisen konsensuksen laskoksissa. Teknokraattinen valta organisoi ”yhteisten asioiden hoitamiseksi” ymmärretyn politiikan ja suosii rehellistä ja yritteliästä kuluttajaa, jolle omaisuuden kartuttaminen on yksi legitiimi ja tavoitettavissa oleva keino huolehtia jälkikasvunsa onnesta. Tämä horisontti on murenemassa. Homo consumens kohtaa oudon kysymyksen mahdollistumisensa ehdoista järjestelmässä, joka ei enää palkitse hänen uskollisuuttaan.
 
 

"Takerrun hulluuteeni"

 Tilannekatsaus alkavana vuonna 2021
 
 
Vuosi on hyvä aloittaa rehellisyyteen pyrkivällä itsereflektiolla – ja tietenkin kritiikillä. Olenkin kirjoittanut jo useita kriittisiä tekstejä, jotka käsittelevät keskiluokkaisuutta ja keskiluokkaa. Tämäkin teksti on kriittinen; nyt kuitenkin pyrin jäsentämään aihetta toisesta näkökulmasta, ennen muuta henkilökohtaisen kokemukseni kautta. (Lopuksi valitan – aivan vähän vain – rahattomuudesta ja osattomuudesta, vaikka tietenkin olen monin tavoin etuoikeutettu, eikä siitä sen enempää…)
 
Lapsuuteni oli pitkä ja turvallinen. Vaikutelmien sulattelulle oli paljon aikaa ja tilaa; hoivaa ja ruokaa ei koskaan puuttunut, vaikka rahasta joskus tekikin tiukkaa. Tavallaan vanhempieni luokkanousu ja toivon näköalat tarttuivat minuunkin perusturvallisuutena, joka kantaa yhä tänäänkin. Esimerkiksi joidenkin esseideni raastavatkin purkaukset ja hylkäämisen ja väärinymmärretyksi tulemisen kokemusten rikas erittely ovat tämän turvallisuuden ja tasapainoisuuden kasvattaman luovuuden kukkaan puhkeamista ja kukoistamista.
 
Vaikka teini-ikäisenä ja nuorena aikuisena aloinkin kokea ulkopuolisuutta myös perhepiirissäni, en ilman ehjää ja turvallista lapsuutta olisi näinkään toimintakykyinen, vaan luultavasti nykyistä paljon alkoholisoituneempi ja katkerampi. Liiallinen herkkyyteni saisi viettitalouteni pyörimään ylikierroksilla ja neuroottisuuteni puhkeaisi pahanlaatuisiksi addiktioiksi.
 
Vaikka yhtäältä on tietenkin totta, että keskiluokkaisuuteen liittyy konformismia, latteutta, tylsää privatisoitumista ja luokkatiedotonta eskapismia, on toisaalta niinkin, että keskiluokkaisuus muistuttaa minua kivuliaasti aikuiselämääni määrittävästä epäreiluuden kokemuksesta: kaikesta opiskelusta, työteliäisyydestä ja lahjakkuudesta riippumatta en ole saavuttanut – enkä ole saavuttamassa – sellaista elintasoa, jonka katson meriittieni ja työni pohjalta ansainneeni. Vanhempieni hoivan mukana peruselämänasenteeseeni siirtynyt toivon ja nousun näköala on kohdallani osoittautunut petokseksi ja silmänlumeeksi, johon uusliberaali post-hyvinvointiyhteiskunta tarjoaa vain yhtä ja samaa lohduttomuutta ja kuvitelmaa. Tässä kuvitelmassa kaikki on kiinni ”vapaasta” yksilöstä: mitäs menit valitsemaan väärin, olisit yrittänyt enemmän.
 
Keskiluokkainen työllään vaurastujakin unohtaa usein, ettei koskaan olisi saavuttanut nykyisyyttään ilman valtion laajasti subventoimaa julkista koulutusjärjestelmää. Uusliberalismi opettaa niin köyhät kuin rikkaat yliarvioimaan valintojensa vaikutusalan. Taloudellisessa ahdingossa kärvistelevä prekaari freelancer, joka syyttää itseään huonoista valinnoistaan ja virhearvioistaan, on käänteisesti yhtä suuruudenhullu ja väärässä kuin kokoomusta äänestävä munkkiniemeläinen lääkäripariskunta, jolle elämässä onnistuminen on oman uurastuksen ja oikean asenteen ansaittua tulosta.
 
Lapsuudessa saadun hoivan ansiota on, että kykenen jäsentämään nuoruuteni ja aikuisuuteni osattomuuden ja ulkopuolisuuden kokemukset proosaksi, kirjoittamaan esseitä, ilmaisemaan runokokoelmallisen verran tuntemuksia siitä, ettei minua ole kyetty ymmärtämään ja haluamaan ”sellaisena kuin olen”. Vihan, kunnianhimon ja koston fantasiat eivät ilmene vakavana alkoholismina tai reaktiivisena väkivaltana, vaan jalostuvat taiteeksi ja kriittiseksi kirjoitteluksi.
 
Paradoksi on siinä, että juuri keskiluokkaisuus – alun perin proletaaristen vanhempieni toivontäyteisenä näköalana, sittemmin aineellisena vaurastumisena ja sosiaalista luottavaisuutta rakentavana arvomaailmana – luo puitteet ja toimintakyvyn, jotka mahdollistavat taiteellis-kriittisen työteliäisyyteni ja mielenterveyteni säilymisen.
 
Nykyinen elämisen taidon harjoitteluni ja itsereflektioni on kuitenkin samalla laajan pettymyksen ja osattomuuden työstämistä, pyrkimystä sen luonteen ymmärtämiseen. Keskiluokkainen elintaso näyttäytyy minulle ennen muuta saavuttamattomana haaveena taloudellisesta vakaudesta, joka toisi helpotusta myös taiteelliseen työhön. (Kirjastoissa kirjoittamisen sijasta voisin remontoida itselleni rauhallisen työhuoneen; keskittyä taiteen tekemiseen ilman pelkoa työttömyysturvan menettämisestä; tuntea oloni ihmiseksi, hankkia vinyylilevysoittimen.)
 
Turvallisesta lapsuudesta käsin minua kantaa yhä kyky vetäytyä rauhaan ja tylsyyteen, jossa vaikutelmat ja tunteet vain ajan kanssa sulavat sopivan kokoisiksi ja muotoisiksi. Ahdistavasta taloudellisesta epävarmuudesta huolimatta kykenen useimmiten vakauttamaan kokemukseni jonkinlaisesta perusturvallisuudesta ja optimismista. Nämä suojaavat minua stressiltä, joka puolestaan johtaisi lyhytnäköiseen reaktiivisuuteen ja itse-erittelyn katoamiseen. Käydessäni pohdiskelukävelyillä, kirjoittaessani päiväkirjaa ja asettuessani vuoteeseen lueskelemaan luon vaikutelmille viivettä, tilaa ja aikaa elää kokonaisen ja rikkaan elämänkaaren.
 
Lapsuudessa saadun hoivan ansiosta minulla on myös kykyjä ja valmiuksia pyrkiä sellaisiin sisäisiin tiloihin ja oloihin, joiden kautta luon välimatkaa rahattomuuden tuottamaan stressiin ja näköalattomuuteen. Toisinaan luon tätä etäisyyttä ryyppäämällä – joskus mikään muu ei auta – mutta niin sanotun arjen tasolla hallitsen muitakin strategioita, juopottelemista vähemmän tuhoisia ja eskapistisia. Juuri ne, melko normaalin perhe-elämän ohella, estävät minua suistumasta tätä kummempaan itsetuhoisuuteen.
 
(Jos tuloni kohoaisivat ja vakiintuisivat jonnekin keskiluokkaisen alkupään tuntumaan, alkoholin kulutuksenikin epäilemättä nykyisestä jossain määrin vähenisi, kun rahaa riittäisi monenlaisiin mielekkyyttä tuoviin harrastuksiin ja satunnaisiin irtiottoihin. Tämä on yksi syy, miksi vihaan keskiluokkaisten tyypillistä hurskastelua työttömien alkoholisoitumisesta puhuttaessa. Ikään kuin juuri viina ei auttaisi edes hetkeksi saamaan maailmaa järjestykseen; ikään kuin köyhä ei jo evolutiivisista syistä valitsisi mieluummin lyhyen tähtäimen varmaa, mutta vähäistä nautintoa kuin panostaisi pitkän tähtäimen epävarmoihin tai olemattomiin lupauksiin.)
 
Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen vuoden alku, jonka olen avannut toivomalla jälleen kerran – turhaan – taloudellisten olojeni kohenemista edes pienen apurahan verran. Jatkan toivomista ja hakemusten täyttelemistä. Kuljen kohti arvaamatonta pimeyttä (sitä samaa, jota kohti me kaikki kuljemme enemmän tai vähemmän suljetuin silmin), takerrun hulluuteeni ja tähän viheliäiseen, verkkaiseen elämään.