Pitkänperjantain mietteet

Olen tähän ikään mennessä ehtinyt viettää niin monta kärsimystapahtumaa synkistelevää, ”asiaankuuluvan vakavaa” ja ”arvokasta” pitkääperjantaita, ettei sellainen enää jaksa kiinnostaa.
 
Viime viikolla tapasin erään iäkkään ystäväni, joka on helluntaikristitty. Olin iloinen nähdessäni hänet elossa. Ilahduttavalla tavalla lisäarvoa tuottamattoman kävelyni bonuksena pääsin haahuilemaan hengellisen erityistodellisuuden rajapinnoille, kuulemaan jänniä toteamuksia kuten: ”Sinähän olet lihan vallassa, pyydä Pyhää Henkeä vahvistamaan uskoasi” ja muuta vastaavaa. (Sanoin, että jos Jumala on olemassa, hän ei vaadi minua tahtomaan yhtikäs mitään; voin elää ja olla juuri kuten haluan.)
 
Eläköitynyt ystäväni (kutsukaamme häntä tässä vaikkapa Topiakseksi) pitää minua filosofian mädättämänä kirjaviisaana; minusta Topias puolestaan vaikuttaa huuruiseen ja nuhjuiseen hengellisyyteen uponneelta eksentrikolta. Suhteemme salaisuus on rehellisyys. Lausumme diagnoosimme julki ja ihmettelemme huvittuneina, miksi edes jaksamme hengailla yhdessä. Arvelin kerran, että vedämme toisiamme puoleemme juuri tämän kummallisen ja avoimen erimielisyyden yhdistelmän vuoksi.
 
Vaikka Topias sanoo suoraan, hän ei tuomitse. Tässä hän muodostaa kokemukseni mukaan jonkinlaisen viiteryhmänsä poikkeuksen: useimmiten on tapana olla epäsuora ja tuomitseva. Elämänkokemuksen tai myötäsukaisen luonteen ansiosta Topias kykenee lausumaan ehdottomuuksia asettumatta itse jalustalle, jolta ne putoilevat.
 
Keskustelut Topiaksen kanssa vievät minut kummalliseen maailmaan, joka on yhdistelmä menneen ajan lähes psykoottista hengellisyyttä ja uskonsekaista, melkein ylenpalttista vakuuttuneisuutta. Topias on ilmestyskirjafani. Kerubit, kirjakääröt ja tuhatvuotinen valtakunta eivät hänelle ole vain juutalaista symboliikkaa vaan totista nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Kun apokalyptinen paasaus käy liialliseksi, sanon suoraan, että nyt menee sellaiseksi huru-ukkoiluksi, ettei filosofian ihminen jaksa tuommoista kuunnella.
 
Topiaksen silmät lasittuvat, jos puhun kapitalismista, tuotantosuhteista tai rakenteellisesta rasismista. ”Pitää olla kiitollinen siitä mitä on”, hän sanoo, ”mutta flesh is flesh, en minäkään kovin kummoinen ole.” Jos koetan vastata, ettei kristinusko merkitse nöyrtymistä kapitalistisen herran (tai ylipäätään minkään auktoriteetin) edessä, eikä politiikka voi perustua vaatimukseen tyytyä oloihinsa, hän menee hiljaiseksi ja aloittaa hetken kuluttua: ”Niin… mutta sittenhän joudutaan tilanteeseen, jossa sinä vaadit sitä ja toinen tätä…” – ja nyt minä puolestaan alan katsoa lasittuneesti horisonttiin, joka on hukkumassa kammottaviin elämänviisauksiin.
 
Juttumme on, että kumpikin tietää toista paremmin, eikä asiasta jaksa sen kummemmin riidelläkään. Siksi on sama kuunnella kaverin höpinää, sanoa suoraan, ettei tuossa ole mitään järkeä ja vertailla kokemisen tapoja, joiden erilaisuus pistää aina miettimään äärettömyyttä.
 
Luultavasti Topias viettää pitkääperjantaita Jeesuksen ristinkuolemaa muistellen, kiitollisena kohdalleen osuneesta ansiottomasta armosta, Usko-TV:stä saarnastriimia katsellen. Oma perjantaini on vielä hiukan auki. Eilen kaveri kyseli päivätumuille. Ehkä hyppään siihen virtaan. Nupit kaakkoon ja hanat auki, tervetuloa löysäily ja haahuilu.
 
 

Onnellisuudesta, armosta ja Pyhästä

Mietteitä pitkäksiperjantaiksi

Pitkänperjantain blogitekstin henkeen sopii, kuten viimeksikin, jonkinlainen itsereflektio.

Kidutan itseäni silloin tällöin vanhojen päiväkirjamerkintöjen lukemisella. Katselen outoa ihmistä, jonka tunnen liian hyvin, mutta jonka tuttuudessa mikään ei puhuttele.

Yli vuosikymmenen takaisten tekstien lueskeleminen pakottaa minut perääntymään väitteestä, jota olen parina viime vuotena ilmeisen harkitsemattomasti viljellyt: ”Olin silloin onnellisempi kuin nykyään.” Tekee nimittäin mieli sanoa, ettei onnellinen ihminen kirjoita noin: ei tuota kaikkea, levottomuutta ja kiistaa tihkuvaa hysteeristä reflektiota, josta kokonaan puuttuu onnellisuuteen kuuluva ”tilanteeseen uponneisuus” ja ”hetkessä eläminen”. Ja missään vaiheessa tämä levottomuus ei poistu päiväkirjojeni sivuilta, se tuntuu olevan läsnä banaaleimmissakin merkinnöissä.

Ahdistava ja levoton vuosi tuntuu seuraavan toistaan. 2007–2009: yliopisto, psykootikon sisäisen maailman kuvaukselta tuntuva tiiliskivimäinen romaanikäsikirjoitus, jota on mahdoton lukea. 2010–2011: viimeinen yritys ”ottaa hengelliset asiat vakavasti” ja ”tehdä parannusta”. Näiden aikojen merkinnät kertovat jälkikätisessä katsannossa ennen muuta hysteerisestä tenttaamisesta, tyhjentävän vastauksen ja varmuuden hakemisesta kysymykseen siitä, miksi olen sellainen kuin Jumala sanoo minun olevan. Kunnon hysteerikon tavoin haeskelin lopullista tietoa olemisestani, tyyntä ja suvereenia mestaria; samoihin aikoihin kävin kiihkeää sähköpostidebattia toisin ajattelevan kristityn ystäväni kanssa. Hänen hahmostaan tuli minussa olevan Toisen hahmo, puute, joka Jumalan tuli ”ratkaista” ja poistaa todistaakseen minulle todellisen mestarina-olemisensa. Tuolloinen, ystäväni asenteeseen kohdistuva syyttelyni kätkikin tosiasiallisesti hellittämättömän mestarille suunnatun kysymyksen, jota mestari ei rakenteensa ehtojen mukaisesti kykene käsittelemään funktionsa romahtamatta.

Näin Jumala epäonnistui, lopulta – olihan hänen epäonnistumisensa kirjattu minun olemiseni rakenteeseen.

On tietenkin totta, että ajatteluni oli tuohon aikaan fundamentalistista ja typerää, eikä mitenkään kestänyt ystäväni argumenttien ja diskurssin kriittisen vaikutuksen edessä. Tämä on asetelman väistämätön kääntöpuoli: hysteerikko on aina perustavanlaatuisella tavalla idiootti, mutta juuri hysteerinen idiotismi on ainoa tie (analyytikon diskurssin) totuuspositioon, jonka tulkitsen eräänlaiseksi ”olemisen liikkeen” dialektiseksi sisäistämiseksi (en haltuunotoksi), toisin sanoen epävarmuuden seuraamiseksi.

Päiväkirjassani perkasin väittelyjämme loputtomasti. Samalla tulin performoineeksi – asiaa toki tuolloin tiedostamatta – täydellisen mestarin kaipuuni fundamentalistis-uskonnolliseen ”filosofian kritiikkiin” verhottuna. En vaatinut vastaansanomattomuutta filosofialta, vaan kaiken filosofian Jumalalta, ja tässä oli kyse vastaansanomattomuudesta, joka ei ollut argumenttien kiistattomuutta, vaan psykoottista vakuuttuneisuutta.

2013 alkavat päiväkirjamerkinnät täyttyä masennusoireiden kirjaamisista. Syiden pohdinta johtaa (jälleen) laajoihin itse-erittelyihin, joita eivät ”fundamentalismit” enää rasita. Päinvastoin. Nykyinen ateismini onkin tiivistettävissä ennen kaikkea ajatukseksi omien valintojen merkityksellisyyden ja identiteetin takaajan eli ison Toisen puuttumisesta. Noin kolmen vuoden mittaiseksi jäänyt ”luterilainen vaihe” tuntuu nykyään siirtymältä, vähittäiseltä poissaolon diskurssin radikalisoitumiselta. Ensin katosi Jumala, joka lupaa, ettei kestettävää tule enempää kuin voi kestää; sitten katosi Jumala, joka tietää täydellisesti, kuka ja mikä olen. Näin olen jäänyt valintojeni (ja, kenties voi sanoa, uskoni) kanssa yksin; ja tätä arvelen lacanilaisen toteamuksen ateismista uskon autenttisimpana muotona tarkoittavan.

Tämänhetkinen olemiseni on jossain mielessä yritystä ymmärtää sisäinen antagonismini: en pidä itseäni uskovaisena – isoa Toista tai majesteettia ei ole, mestari on aina huijari –, mutta katson kuitenkin löytäneeni juuri kristinuskon helmoista vertaansa vailla olevan armon – tai armon armona ylipäätään, armon, joka ei totisesti vaadi mitään, sillä kaikki annetaan lahjaksi. En kuitenkaan tiedä, voiko tätä sanoa edes ”armoon uskomiseksi”. Agnostismia pidän epäilyttävänä, ehkä samaan tapaan naiivina kuin kyynisyyttä, joka ei illuusion voimaa vähätellessään tunnista omaa illuusioon kohdistuvaa naiiviuttaan. Tietoteoreettisena positiona agnostismi tuntuu edellyttävän ja vahvistavan naiivin metafyysisen dogmaattisuuden alleviivaamalla sitä evidentiaalista leikkiä, jonka sofistikoitunein muoto on filosofis-apologeettinen debatti.

Ateismin määrittelen näin kohdallani asenteeksi, joka voi kiteyttää väitelauseeksi: Ei ole Toista, joka tietää täydellisesti, kuka ja mikä olen. Tästä seuraa, ettei ainoakaan moraalinen valintani tai sen merkitys ole taattu tai kiinnitetty; ettei ole ”Jumalan tahtoa”, joka turvaisi pieniä tai suuria päätöksiäni, tietoisia tai tiedostamattomia. Epävarmuuteni kanssa olen yksin, vastuu valinnoistani on ääretöntä ja sietämätöntä, eikä mikään ole kaameampaa kuin vapaus.

Mitään hämmästeltävää ei olekaan siinä, että kristinusko merkitsee monelle pakoa vapauden traumaattisuudesta, kääntymistä poispäin horisontista, jonka Kristus-tapahtuma Jumalan kuolemana, väkivaltaisen Pyhän ja Majesteetin tyhjyytenä, avaa. Usko uhria vaativaan majesteettiin on syvällä yhteisöllisessä perimässämme. Sijaisuhrissa tiivistyvä pyhitetty väkivalta on vuosituhansien ajan ollut yhteisön pysyvyyden ja yhtenäisyyden varjeltu ja julkinen salaisuus; jos uhria vaativaa majesteettia ei ole, paljastuu uhritoimitus pelkkänä väkivallan mekanismina, jonka oikeuttaminen Pyhään vetoamalla käy mahdottomaksi.

Niinpä kristinuskoakin tulkitaan usein uhrauksellisesti. Ajatellaan Kristuksen kuoleman tapahtuneen Pyhän vaatiman majesteetillisen välttämättömyyden säätämän talouden mukaisesti. Rististä tulee paikka, jossa suuren Taloudenhoitajan laatima ”pelastussuunnitelma” huipentuu Pyhän lopullisena ja totaalisena asettamisena, lepytysuhrina, joka ainoana voi tyydyttää majesteetin vuosituhantisen nälän. Samalla tämä kylläinen majesteetti uhkaa kuitenkin kadota impotenssiin ja poissaoloon, eikä tyhjiön täyttäjistä ole pulaa. Jo evankeliumien kertomuksista luemme, kuinka uhrikultti pyrki legitimoimaan jatkuvuutensa uusintamalla itseään ritualisoituneina yhteisöllisen kontrollin muotoina (ympärileikkaus, ateriasäädökset). Vastaavanlaista kontrollia harjoitetaan moniaalla nykyäänkin, ja sen outo velvoittavuus saa voimansa Pyhästä, joka ei ole lakannut vaatimasta uhreja, vaan on ainoastaan rationalisoinut ne ”uskovaisen elämään” kuuluviksi kuuliaisuudenosoituksiksi.

Kristinuskon perustavin sisältö on kuitenkin juuri tällaisen Pyhän viraltapanossa. Sen kutsumatta jättäminen ateismiksi on siksi turhaa ja pakanallista arastelua.