Black Mirrorin häiritsevä totuus

Viime aikoina olen kesäloman viettämisen merkeissä katsellut Netflixistä muutamia Black Mirrorin jaksoja. Yhdyn J.P. Pulkkisen käsitykseen: sarja on melkoista käsikirjoittamisen juhlaa. Olen valikoinut katsottavani epäortodoksisesti, aloitin viidennen tuotantokauden ensimmäisestä jaksosta ja siirtyilin toisiin sen mukaan, kuin aihepiiri sattui innostamaan. Tämä käy helposti, muodostaahan jokainen jakso oman itsenäisen novellinsa. Yhdistävänä tekijänä toimii sarjan konsepti: uuden teknologian yllättävien vaikutusten kuvittelu ja pohdinta.

Mutta tietenkään Black Mirrorin kiinnostavuus ja hienous ei viime kädessä perustu teknologian vaikutusten kuvitteluun. Kokemus siitä, että sarjan dystooppiset visiot kertovat totuuden jostain, mikä on jo olemassa – ja juuri tämä tekee niistä niin häiritseviä –, sen eräänlainen ”totuusvaikutus”, ei olisi mahdollinen, mikäli konsepti rajoittuisi suppeaan kysymykseen teknologiasta ja sen vaikutuksista.

Black Mirror katselee teknologiaa, mutta ennen kaikkea se kyselee ideologiaa. Se, mikä on totta jo nyt täällä ja tänään, on sarjan jaksot läpäisevän, kuviteltua teknologiaa hyödyntävän politiikan totuus. Tekniset innovaatiot toimivat apukätenä, joka huolehtii konseptin sisäisten vaatimusten asettamasta olennaisesta yksinkertaistamisesta. Sotkuinen empiirinen todellisuus muuntuu kliiniseksi tutkimusalustaksi, jolla modernin ajan patologiat pelkistyvät symbolisiksi ja kuvallisiksi esityksiksi. Näissä esityksissä huokuu reaalisen yhteismitaton häiritsevyys.

Historiallisen jatkumon mielessä näen Black Mirrorin ennen muuta 1960-luvun populaarikulttuurin modernina seuraajana. Dystopioiden orkestraatioissa ja itsetietoisissa viittauksissa vainuaa Philip K. Dickin, Hermann Hessen, lontoolaisen taidekoulukulttuurin, psykedelian, Saatanan kirkon, Aleister Crowleyn, psilosybiinin ja Don Juanin opetukset. Sarjan huomiota herättänyt interaktiivinen elokuvasovellus Bandersnatch, esimerkiksi, sijoittaa kertomuksensa 1980-luvulle, mutta kyse on tässä(kin) tapauksessa pelkästä numerosta. Black Mirror on 1960-luvun populaarikulttuurin parhaiden antien hengellinen ja henkinen päivitys. Samalla se on ehkä terävintä poliittista kritiikkiä, johon toistaiseksi olen viihteen parissa törmännyt.

Niinpä se, mistä sarjassa on kysymys, ei tosiaan ole teknologian, vaan ideologian vaikutus, oikeastaan vaikutukset. Siinä missä yksi jakso kysyy, millainen fasistinen dehumanisaatio on kuviteltavissa maailmassa, jossa havaintoa ja tuntemuksia manipuloivat aivoimplantit ovat pienen kirurgisen toimenpiteen päässä, pohtii toinen kysymystä median perverssin Toisen vaikutuksista, kun epätoivoinen taiteilijasubjekti koettaa radikaalilla tavalla asettaa tai saattaa voimaan edes jonkinlaisen symbolisen auktoriteetin – vaatimalla pääministeriä yhtymään sikaan suorassa lähetyksessä. Teknologia on lopulta lähes sivuseikka, ja varsinaisesti ainoa asia, johon Black Mirror tarvitsee mielikuvitusta. Kaikki muuhan meillä jo on.

x