Pitkä perjantai

Noin kolmekymmenvuotiaaksi saakka pitkäperjantait tarkoittivat minulle paikallisen helluntaiseurakunnan jumalanpalvelukseen osallistumista. Usein olin mukana vastuullisten joukossa, tuomassa oman panokseni ristintien ja kärsimyksen uusintavaan rituaaliin.

Tilaisuudet olivat vakavan juhlavia ja hartaita. Viihteellisyyteen ei pyritty, pikemminkin spektaakkeliin. Sali oli täynnä, kuten se varmasti on helluntaiseurakunnalla tänäänkin. Pitkäperjantain jumalanpalveluksissa paino oli usein kontemplaatiolla; muihin kokoontumisiin verrattuna ne tuntuivat suosivan kääntymistä sisäänpäin, painetta seurusteluun ei ollut.

Kun seurakunta-aktiivin elämästä vieraantuu, muuttuu pitkäperjantai pitkäksi perjantaiksi. Ilman yhteisön tuottamaa ja ylläpitämää rituaalisen työn kehystä on vähitellen kadonnut kyky eläytyä tapahtumaan, jonka merkityksen koin ymmärtäväni vasta kun olin jo alkanut vieraantua kotiseurakuntani hengellisyydestä.

Kuulun nykyään luterilaiseen kirkkoon, eikä minulla ole aikomusta erota siitä. Armahdettuna syntisenä olemisen hartaudellinen ulottuvuus tarkoittaa minulla äärimmilleen pelkistettynä sitä, ettei ole Jumalaa, joka minulta erikseen vaatisi ”kristillistä vakaumusta” ja ”henkilökohtaista ratkaisua”. Jos jumalallista armoa on olemassa, luulen sen ylittävän kaiken tietoisen valitsemisen sfäärin.

Ehkäpä Žižek on oikeassa: kaikki on ennalta määrättyä, ja vapaus tarkoittaa vain tietämättömyyttä tuosta määrätystä, sen sisällön ei-tietoa.

En pidä itseäni uskovaisena, kristittynä kylläkin. Uskovaisuus on termi, jota vierastan: yleensähän se liitetään vakaumukseen, varmuuteen tai ”tietoon” Jumalan, helvetin ja saatanan olemassaolosta, Pyhästä Hengestä, neitseestä sikiämisestä ja muusta. Hengellisen yhteisön – yhteisön, jossa Raamattua luetaan ”kirjaimellisesti totena” – kadottaminen vei minulta kyvyn ”tajuta” ja ”olla varma”, että nämä asiat ”ovat olemassa” ja ”tapahtuivat oikeasti”.

Kristittynä oleminen alkoi hahmottua toisin, ja tämä hahmottuminen on vielä aivan puolitiessä, teoreettisestikin. Kristinusko – no hemmetti, pitkäperjantaita edeltänyt valvominenko minut saa kirjoittamaan näistä nyt? Viinin kuivattama kitalaki, harmiton pikku kohmelo? Halu puhua muutakin kuin politiikkaa?

Halu muistella vanhoja? Ehkäpä. Helluntailaisuus ei koskaan tule olemaan minulle ”yksi lahko muiden joukossa”. Herranen aika, vuoteen 2013 saakka Joensuun helluntaiseurakunta oli yhtä kuin sosiaalinen elämäni. Kenties pitkäperjantai houkuttelee minut jälleen työstämään suhdettani menneeseen, etsimään hiukan surutyötäkin nyt, kun en enää jaksa vaivautua kostamaan ja vihaamaan – saati uhriutumaan. Sillä enhän minä ole uhri; kirjailijana todellisuus on minun uhrini.

Jumala on kuollut ja me olemme hänet tappaneet. En näe syytä olla muistelematta sitä tänään; en näe syytä olla tunnustamatta, että murhaaja olen juuri minä, koston- ja verenhimoinen paskiainen, jolle jokainen jumalankuva on yksi syy sylkäistä ja talloa Jumala jalkoihinsa (sillä hän ei minua määräile).

Ehkä on syytä muistella sitäkin, mitä tapahtuu Shūsaku Endōn Vaitiolossa: jesuiittaa vaaditaan pilkkaamaan puista jumalankuvaa ja kieltämään uskonsa, jotta hänen ystävänsä säästyisivät kiduttamiselta. Romaanin huippukohdassa itse kuva puhkeaa puhumaan ja kehottaa päähenkilöä tekemään juuri niin – kieltämään uskonsa ja polkemaan Jumalan jalkoihinsa. Sitä varten hän tänne tuli, kärsimään ja kuolemaan. Se ei ole estänyt jälkipolvia keksimästä järjestelmää, jossa kristinusko tarkoittaa ”majesteetin valtaan alistumista”, sillä sitähän useimmat kuitenkin tahtovat: rautaisen käden ja piikkikruunun, joka totisesti hallitsee. Ei armoa ilman totuutta, he sanovat, eivätkä tiedä mistä puhuvat.