Mietteitä pitkäksiperjantaiksi
Pitkänperjantain blogitekstin henkeen sopii, kuten viimeksikin,
jonkinlainen itsereflektio.
Kidutan itseäni silloin tällöin vanhojen päiväkirjamerkintöjen
lukemisella. Katselen outoa ihmistä, jonka tunnen liian hyvin, mutta jonka
tuttuudessa mikään ei puhuttele.
Yli vuosikymmenen takaisten tekstien lueskeleminen pakottaa minut perääntymään
väitteestä, jota olen parina viime vuotena ilmeisen harkitsemattomasti
viljellyt: ”Olin silloin onnellisempi kuin nykyään.” Tekee nimittäin mieli
sanoa, ettei onnellinen ihminen kirjoita noin: ei tuota kaikkea, levottomuutta
ja kiistaa tihkuvaa hysteeristä reflektiota, josta kokonaan puuttuu onnellisuuteen
kuuluva ”tilanteeseen uponneisuus” ja ”hetkessä eläminen”. Ja missään vaiheessa
tämä levottomuus ei poistu päiväkirjojeni sivuilta, se tuntuu olevan läsnä
banaaleimmissakin merkinnöissä.
Ahdistava ja levoton vuosi tuntuu seuraavan toistaan. 2007–2009:
yliopisto, psykootikon sisäisen maailman kuvaukselta tuntuva tiiliskivimäinen
romaanikäsikirjoitus, jota on mahdoton lukea. 2010–2011: viimeinen yritys ”ottaa
hengelliset asiat vakavasti” ja ”tehdä parannusta”. Näiden aikojen merkinnät
kertovat jälkikätisessä katsannossa ennen muuta hysteerisestä tenttaamisesta,
tyhjentävän vastauksen ja varmuuden hakemisesta kysymykseen siitä, miksi olen
sellainen kuin Jumala sanoo minun olevan. Kunnon hysteerikon tavoin haeskelin lopullista
tietoa olemisestani, tyyntä ja suvereenia mestaria; samoihin aikoihin kävin
kiihkeää sähköpostidebattia toisin ajattelevan kristityn ystäväni kanssa. Hänen
hahmostaan tuli minussa olevan Toisen hahmo, puute, joka Jumalan tuli ”ratkaista”
ja poistaa todistaakseen minulle todellisen mestarina-olemisensa.
Tuolloinen, ystäväni asenteeseen kohdistuva syyttelyni kätkikin tosiasiallisesti
hellittämättömän mestarille suunnatun kysymyksen, jota mestari ei rakenteensa
ehtojen mukaisesti kykene käsittelemään funktionsa romahtamatta.
Näin Jumala epäonnistui, lopulta – olihan hänen epäonnistumisensa
kirjattu minun olemiseni rakenteeseen.
On tietenkin totta, että ajatteluni oli tuohon aikaan fundamentalistista
ja typerää, eikä mitenkään kestänyt ystäväni argumenttien ja diskurssin kriittisen
vaikutuksen edessä. Tämä on asetelman väistämätön kääntöpuoli: hysteerikko on
aina perustavanlaatuisella tavalla idiootti, mutta juuri hysteerinen idiotismi
on ainoa tie (analyytikon diskurssin) totuuspositioon, jonka tulkitsen
eräänlaiseksi ”olemisen liikkeen” dialektiseksi sisäistämiseksi (en
haltuunotoksi), toisin sanoen epävarmuuden seuraamiseksi.
Päiväkirjassani perkasin väittelyjämme loputtomasti. Samalla tulin performoineeksi
– asiaa toki tuolloin tiedostamatta – täydellisen mestarin kaipuuni fundamentalistis-uskonnolliseen
”filosofian kritiikkiin” verhottuna. En vaatinut vastaansanomattomuutta
filosofialta, vaan kaiken filosofian Jumalalta, ja tässä oli kyse
vastaansanomattomuudesta, joka ei ollut argumenttien kiistattomuutta, vaan psykoottista
vakuuttuneisuutta.
2013 alkavat päiväkirjamerkinnät täyttyä masennusoireiden kirjaamisista.
Syiden pohdinta johtaa (jälleen) laajoihin itse-erittelyihin, joita eivät ”fundamentalismit”
enää rasita. Päinvastoin. Nykyinen ateismini onkin tiivistettävissä ennen
kaikkea ajatukseksi omien valintojen merkityksellisyyden ja identiteetin takaajan
eli ison Toisen puuttumisesta. Noin kolmen vuoden mittaiseksi jäänyt ”luterilainen
vaihe” tuntuu nykyään siirtymältä, vähittäiseltä poissaolon diskurssin
radikalisoitumiselta. Ensin katosi Jumala, joka lupaa, ettei kestettävää tule
enempää kuin voi kestää; sitten katosi Jumala, joka tietää täydellisesti, kuka
ja mikä olen. Näin olen jäänyt valintojeni (ja, kenties voi sanoa, uskoni) kanssa
yksin; ja tätä arvelen lacanilaisen toteamuksen ateismista uskon
autenttisimpana muotona tarkoittavan.
Tämänhetkinen olemiseni on jossain mielessä yritystä ymmärtää sisäinen
antagonismini: en pidä itseäni uskovaisena – isoa Toista tai majesteettia ei
ole, mestari on aina huijari –, mutta katson kuitenkin löytäneeni juuri
kristinuskon helmoista vertaansa vailla olevan armon – tai armon armona ylipäätään,
armon, joka ei totisesti vaadi mitään, sillä kaikki annetaan lahjaksi. En
kuitenkaan tiedä, voiko tätä sanoa edes ”armoon uskomiseksi”. Agnostismia pidän
epäilyttävänä, ehkä samaan tapaan naiivina kuin kyynisyyttä, joka ei illuusion
voimaa vähätellessään tunnista omaa illuusioon kohdistuvaa naiiviuttaan. Tietoteoreettisena
positiona agnostismi tuntuu edellyttävän ja vahvistavan naiivin metafyysisen dogmaattisuuden
alleviivaamalla sitä evidentiaalista leikkiä, jonka sofistikoitunein muoto on filosofis-apologeettinen
debatti.
Ateismin määrittelen näin kohdallani asenteeksi, joka voi kiteyttää
väitelauseeksi: Ei ole Toista, joka tietää täydellisesti, kuka ja mikä olen.
Tästä seuraa, ettei ainoakaan moraalinen valintani tai sen merkitys ole
taattu tai kiinnitetty; ettei ole ”Jumalan tahtoa”, joka turvaisi pieniä tai suuria
päätöksiäni, tietoisia tai tiedostamattomia. Epävarmuuteni kanssa olen yksin,
vastuu valinnoistani on ääretöntä ja sietämätöntä, eikä mikään ole kaameampaa
kuin vapaus.
Mitään hämmästeltävää ei olekaan siinä, että kristinusko merkitsee
monelle pakoa vapauden traumaattisuudesta, kääntymistä poispäin horisontista,
jonka Kristus-tapahtuma Jumalan kuolemana, väkivaltaisen Pyhän ja
Majesteetin tyhjyytenä, avaa. Usko uhria vaativaan majesteettiin on syvällä yhteisöllisessä
perimässämme. Sijaisuhrissa tiivistyvä pyhitetty väkivalta on vuosituhansien
ajan ollut yhteisön pysyvyyden ja yhtenäisyyden varjeltu ja julkinen salaisuus;
jos uhria vaativaa majesteettia ei ole, paljastuu uhritoimitus pelkkänä
väkivallan mekanismina, jonka oikeuttaminen Pyhään vetoamalla käy mahdottomaksi.
Niinpä kristinuskoakin tulkitaan usein uhrauksellisesti. Ajatellaan Kristuksen
kuoleman tapahtuneen Pyhän vaatiman majesteetillisen välttämättömyyden säätämän
talouden mukaisesti. Rististä tulee paikka, jossa suuren Taloudenhoitajan
laatima ”pelastussuunnitelma” huipentuu Pyhän lopullisena ja totaalisena
asettamisena, lepytysuhrina, joka ainoana voi tyydyttää majesteetin vuosituhantisen
nälän. Samalla tämä kylläinen majesteetti uhkaa kuitenkin kadota impotenssiin
ja poissaoloon, eikä tyhjiön täyttäjistä ole pulaa. Jo evankeliumien
kertomuksista luemme, kuinka uhrikultti pyrki legitimoimaan jatkuvuutensa uusintamalla
itseään ritualisoituneina yhteisöllisen kontrollin muotoina (ympärileikkaus,
ateriasäädökset). Vastaavanlaista kontrollia harjoitetaan moniaalla nykyäänkin,
ja sen outo velvoittavuus saa voimansa Pyhästä, joka ei ole lakannut vaatimasta
uhreja, vaan on ainoastaan rationalisoinut ne ”uskovaisen elämään” kuuluviksi
kuuliaisuudenosoituksiksi.
Kristinuskon perustavin sisältö on kuitenkin juuri tällaisen Pyhän viraltapanossa.
Sen kutsumatta jättäminen ateismiksi on siksi turhaa ja pakanallista arastelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.