Valeuutiset ja varastettu nautinto

Valeuutisen logiikka on nautintovarkaus. Kun valeuutisen virheellisyys todistetaan siihen uskovalle, saadaan harvoin aikaan uskomuksen muutosta. Päinvastoin on uutisen oltava totta sitäkin enemmän, kun se kerran kiistetään. Halutun objektin on pakko olla olemassa, eikä sitä haluta antaa, ja Toinen ilmiselvästi nauttii siitä. Toisen nautinnolla on oltava salaisuus, joka perustuu alkuperäisen nautinnon varastamiseen.

Kiinnittyessään nautintoon ja Toiseen valeuutinen alkaa toimia, sillä suhde nautintoon rakentuu aina Toisen kautta, ja Toisen kautta sitä myös säädellään. Halu on aina toisen halua ja toisen halun haluamista.

Yleinen ”mediakriittinen” keskustelu valeuutisoinnista kärsii pinnallisesta tai olemattomasta diagnosoinnista. Lääkkeeksi valeuutisointiin tarjotaan yleensä asiatietoa ja valistusta. Selvästikään mikään tällainen ei ole riittävää. Nautintovarkaudesta vakuuttunut ei käännä kurssiaan faktojen vuoksi, sillä usein juuri hän tietää jo, ettei intressitöntä tietoa olekaan; sellaista ei ole edes yliopistotiedon representaatiokoneiston läpi tuotettu yhteiskuntafantasia.

Ensimmäinen asiallinen siirto valeuutisoinnista käytävässä keskustelussa on siten ideologiakriittinen. Tällä tarkoitan tolkun ihmisen fantasian lävistämistä, sen osoittamista, ettei edes ole sellaista jyvät akanoista ruotivaa tolkun ihmistä, joka terveellä järjellään yleisen patologisen kiihkon tuolla puolen tuottaa uutismassasta faktuaalisesti todenmukaisen luennan.

Toinen askel on sen tajuaminen, ettei totuus ole fakta, vaan pikemminkin vaikutusta tai tapahtumista. Voi kuvitella (meta)kertomuksen, jonka jokainen yksittäinen tieto on faktuaalisesti oikea, mutta jonka kokonaisuus läpeensä valheellinen. Useissakin kohdin populisti saattaa osua oikeaan, kun viittaa maahanmuuttajien tekemiin rikoksiin, ”he” todella voisivat olla juuri sellaisia – tai ainakin on helppo kuvitella mahdollinen maailma, jossa jokainen maahanmuuttajiin kohdistettu syyte on faktuaalisesti tosi. Tämä ei silti tarkoittaisi vähimmässäkään määrin sitä, ettei populisti olisi asenteessaan läpeensä patologinen. Kysymys ei ole faktoista, vaan tavasta jolla niitä käytetään, nautinnosta jota niillä säädellään.

Voi jo alkaa nähdä, mikä vasemmistoliberaalissa vastavedossa menee pieleen. Tyypillinen hysteerinen reaktiohan on pyrkiä kumoamaan populistin väitteet todistelemalla, etteivät ”he” tai ainakaan ”kaikki” ole sellaisia ja niin edelleen ja niin edelleen. Tämä ei vastapuolta vakuuta, vaan osoittaa tälle ainoastaan sen, kuinka keskustelukumppanin halu on tullut liberaalin monikulttuurisuusfantasian vangitsemaksi. Pahanlaatuinen kehä on valmis, kun liberaali tulkitsee populistin itsepäisyyden silkaksi typeryksen rasismiksi. (Siksi vasemmistoliberaalit pelkäävät Jussi Halla-ahoa. He eivät ”tajua” häntä, älykästä rasistia.)

Valeuutiset ja rasismi eivät perustu faktojen kiistämiseen vaan tiedon taloudessa toimimisen erityiseen tapaan. Kun yliopistodiskurssin huijaukselle perustuva mestaruus käy yhä laajemmin symbolisen tasolla näkyväksi, ilmaantuu uusia mestareita, jotka auttavat yksilöjä ja kollektiiveja asemoimaan itsensä kartalla, joka muuttuu aina vain monimutkaisemmaksi. Muun muassa populismi, uskonnollinen fundamentalismi, salaliittoteoriat, ”monikultturismi” ja ekshibitionistisia muotoja saava hedonismi viittaavat näihin uusiin olemisen järjestyksiin ja järjestäytymisiin.

Niitä vastaan soditaan ideologiakritiikillä ja teorialla, joka kykenee erittelemään tiedon ja totuuden nautintoa vasten rakentuvan ainaisen sotatilan. Ilman emme selviä eteenpäin, vaan juutumme faktan mytologiaan, johon oma halumme meidät huijaa.