Humanismin paheiden tenho

Kriitikko ja kirjailija Tenho Kiiskinen julkaisi viime vuoden lopulla esseekokoelman Humanismin paheet. Alkusanoissaan hän lausuu tahtoneensa kirjoittaa ”[v]ähemmän kohteliaan ja kenties samalla kirjallisesti mehevämmän” esityksen, ”joka saattaisi houkutella vaikeiden ja tuskallisten aiheiden pariin muitakin kuin pelkästään lukeneistoon kuuluvia lukijoita”, eikä meillä ole mainittavia syitä epäillä tällaisten julkilausuttujen aikeiden kunniallisuutta tai edes niiden suhteellista ihailtavuutta varsinkaan, kun kirjailijan halu palata tunkiolle on ollut ”tosiaan vastustamaton”. Näinkin rehellisesti artikuloitu vastustamaton halu päinvastoin houkuttelee meitä yhä kunnianhimoisempiin pyrkimyksiin lähestyä kirjaa, jonka aiheet sentään ovat – kirjailijaa lainaten – ”vaikeita” ja ”tuskallisia”.

Kiiskisen arrogantti ja provokatiivinen, paikoin jopa mahtipontinen julistus (sen kutsuminen ”analyysiksi” lienee lähinnä kustantajan tarjoilema viekas eufemismi) on minulle tuttua ”traditionalistisesta ja radikaalista” verkkolehti Sarastuksesta, jota vasemmistolaisena ajattelijana mielenkiinnosta silloin tällöin seurailen. Kaunokirjallisina tyylikeinoina arroganssi ja provokaatio ansaitsevatkin hyväksyvän ja ennen muuta epäpoliittiseksi tarkoitetun kohteliaan kulmiemme, jos ei tuoppimme (kas, onkin jo perjantai), kohottelun. Humanismin paheet on joka tapauksessa avoimen nationalistinen ja ylpeän rasistinen pikku kirja, sellainen, joka kyllä saa keskivertohumanistin närkästymään ja paheksumaan, ellei teos sitten ole tässä pyrkimyksessään hiukan turhankin läpinäkyvä.

Esseiden retoriikka on harkitun päällekäyvää. Kiiskinen ei edes yritä suojautua rasistin leimalta – päinvastoin. Takakansitekstin loppukaneetti ilmaisee raflaavasti laitaoikeiston rohkeudestaan salaa humaltuneiden älymystössä taatusti suositun fantasian ”kielletyksi kirjailijaksi” tulemisesta. Emme näin ollen lainkaan ylläty, että Kiiskisen provokaatio etenee aina hyveeksi kohotettuun rasismiin saakka. Tosin tuo rasismi – näin kriittisen vasemmistolaisen perspektiivistä katsoen – jää kuitenkin harmillisella tavalla puolitiehen (hiukan samaan tapaan kuin oikeiston marxismikritiikki). Tästä tuonnempana lisää. Tyytyessään olemaan pelkkää evoluutiobiologisilla ”realiteeteilla” ja hillityllä teoreettisella nihilismillä sävytettyä rodun ja hallinnan ideologiaa Kiiskisen humanismikritiikki jää toki laiskaksi ja monoliittimaiseksi, semminkin kun hän toisaalta vihjaa rasismin reaaliseen, ei-kulttuurisidonnaiseen ”universaaliuteen” useissa kohdin (tässä yksi):

Harmi vain, että ”ihmiskuntaa” ei ole olemassa, kuten ei ole ”karhukuntaa” tai ”muurahaiskuntaakaan”. Näin siis, mikäli päätämme hyväksyä evoluutioteorian kokonaisuudessaan. On vain kilpailevien yksilöiden ja yhteisöjen välinen ikuinen nollasummapeli, jossa toisen hyvä on toiselta pois niin kauan kuin resurssit pysyvät rajallisina.

Johtopäätöksiä hän ei kuitenkaan suostu radikalisoimaan, vaan asettuu puolustamaan rasismin munattomampaa partikulaarista versiota sen sijaan, että omaksuisi rasismin universaaleimmassa muodossaan, kaikkiin kohdistuvana valikoimattomana syrjintänä. Tämä kuitenkin olisi loogista siksikin, että Kiiskinen selvästi tunnistaa elämän satunnaisen mielettömyyden ja minkä tahansa elämäntavan yleisen oikeutuksen välisen ylittämättömän kuilun. Umpikuja on ilmeinen, mikään ei ole oikeutettavissa par excellence; jokainen universaaliksi julistautuva eettinen representaatio perustuu kätketylle perversiolle ja niin edelleen; ideologinen illuusio on välttämätön, jotta elämä näyttäytyisi arvokkaana ja merkityksellisenä.

Todella harvat meistä aikuistuvat verbin todellisessa merkityksessä niin kuin minä sen ymmärrän. Tarkoitan tällä erityisesti kykyä hyväksyä kaikkien pyrkimysten perimmäinen turhuus, kuoleman lopullisuus ja identiteettimme kannalta kaikkein kivuliain totuus, joka on kaikkien minuuksien häilyväisyys. Tärkein selvitystyö liittyy siihen, millaisia valheita ilman me emme voi elää ja millaisista me voimme luopua.

Toisaalta juuri elämän (ja merkityksen) perustattomuuden radikaali ja performatiivinen tunnustaminen on Kiiskiselle mahdotonta (oikeistoajattelijoille tyypillisesti ja virheellisesti hän samastaa tällaisen suoraan ”postmodernismiin” ja relativismiin). Nationalismin oikeutus tuntuu vaativan muutakin kuin pelkän ”parhaimman tarjolla olevan illuusion” kieltämättä ohueksi jäävän suojakatoksen (sillä myös käsitys ”parhaimmasta” tietenkin vaihtelee illuusiokohtaisesti), ja niin pragmaatikko kuin Kiiskinen onkin, hän selvästi katsoo välttämättömäksi päätyä pyhyyteen ja kunniaan julistaessaan yksilöllä olevan

pyhä kunnia olla osa kansakuntaa – tai ainakin pitäisi. Sanon ”pyhä kunnia” täysin vailla ironiaa. (…) [P]yhä kunnia ei vain vaadi. Se osaa myös antaa. Se lahjoittaa yksilölle tarkoituksen ja vapahduksen peloista, joita individualismin suoristuspaineet [sic] tuottavat. Valmius uhrata itsensä yhteisön puolesta antaa aina enemmän kuin ottaa. (…) Tietoisuus yhteydestä tuo elävän tunteen tarkoituksesta, johon yksilö voi perustellusti uskoa ja luottaa, sillä muut tunnustavat hänet yhteisön arvokkaaksi jäseneksi, jonka uhrauksella on merkitys.

Huolimatta linkolalaisesta ihannekuvastaan jokseenkin illuusiottomana ihmisenä Kiiskinen ajautuu nationalistisen ideaalinsa mukaisesti orgaanisen yhteiskunnan, ”jossa jokaisella on oma roolinsa”, kannattajaksi. (Tässä hän seuraa Linkolaa.) Emme kuitenkaan alennu moittimaan Kiiskistä sen enempää loogisesta kuin performatiivisestakaan ristiriidasta; tämä olisi turhanaikaista jaarittelua, kuten se Linkolankin tapauksessa olisi. Humanismin paheet korvaa dialektiset kehittelyt provokaatiolla ja julistuksella, ja näin se pamfletinomaisesti toimittaa tuttua virkaa kritiikkinsä kohteen peilikuva-totuutena, jossa liberaalin establishmentin narsistinen, fetissien kannattelema toiseuden pelko (vain hyvä Toinen hyväksytään) ilmestyy julkisen kentälle avoimen rasismin muotoisena brutaalina keskeytyksenä ja häiriönä. Tästä muodostuu lopulta Kiiskisen teoksen yksi keskeisimmistä ongelmakohdista, ja palaan siihen lopuksi uudemman kerran. Dialektiikan ja kehittelyjen puute joka tapauksessa ajaa Kiiskisen toistuvaan kyvyttömyyteen analysoida ja diagnosoida sinänsä ansiokkaasti oivallettuja ratkaisemattoman topoksia (Toisen nautinnon häiritsevyys, moraalin ja onnellisuuden yhteensovittamattomuus, oikeutuksen rakenteen jännitteisyys).

Arvokkaina on myös syytä pitää Kiiskisen joitakin huomioita ihmisten pahuuteen kuuluvasta viattomuuden elementistä, mutta näihinkin paradokseihin liittyviä havaintojaan hän saisi kehitellä enemmän ja analyyttisemmin, asettaa viattomuuden ja laskelmoivuuden rinnatusten, paljastaa etiikan perverssiyden, ei vain eetikkojen. Kiiskisen projektille aivan keskeinen konsepti onkin aisankannattajan hahmo, eräänlainen liberaalin humanistin halveksuttavimpien ominaisuuksien ruumiillistuma, jota hän jäsentää muun muassa suhteessa/suhteena perversioon:

Aisankannattamisen eetos on nykyisin sekä valtavirtapoliitikkojen että humanistien ylin ihanne. (…) Poliittisesta aisankannattamisesta ei olisi koskaan tullut valtavirtaa, mikäli riittävän moni ei olisi kokenut sitä henkilökohtaisella tasolla tyydyttäväksi. Aisankannattaminen on yksilötasolla ennen kaikkea parafilia eli perversio.

Näin Kiiskinen osoittaa tajuavansa kulttuurimme sisäänrakennetun perverssiyden, vaikkei tulkitsekaan asetelmaa oikein: perversiota ei tässä tulisi paikantaa niinkään yksilöihin kuin symboliseen järjestykseen, ja aisankannattaminen ”institutionaalisena ja kulttuurisena alistumisena” ei todista niinkään perversiosta kuin yliminän taloudesta ja vaikutuksesta liberaalin projektin yhtenä mahdollisena (establishmentin omaksumana) dominanttina.

Symbolisen järjestyksen perverssiys puolestaan viittaa näennäiseen ja oletetusti rajattomaan valinnanvapauteemme, jonka kääntöpuolena on nautinnon pakko. Moderni hedonismihan on pohjimmiltaan klaustrofobiaa, jossa tiedostavaksi kuluttajaksi alistettua subjektia pommitetaan jatkuvalla ja loputtomalla vaihtoehtojen moninaisuudella. Näennäistä tämä vapaus on siksi, ettei subjektilla ole todellista mahdollisuutta vaikuttaa niihin puitteisiin, joista käsin hänen vapautensa määritellään – rajaton valinnanvapaus tarkoittaa rajatonta kuluttamisen ja nauttimisen pakkoa (niille, joilla on ostovoimaa). Perverssin symbolisen järjestyksen paradoksi on näkyvän auktoriteetin puuttumisen piilevässä totalitaristisuudessa. Herra ei kuitenkaan lakkaa vaikuttamasta näyttämöltä kadottuaan, vaan se löydetään uudelleen esimerkiksi biologiasta, joka Kiiskiselläkin muotoilee useaan otteeseen haluttavan ja mahdollisen horisontit.

”Islamin lumouksesta” puhuessaan Kiiskinen epäonnistuu ideologiakritiikissään samantapaisesti. Hätäisesti psykologisoiva tulkinta johtaa liian suoraviivaiseen, jos kohta Kiiskisen projektille edulliseen näkemykseen:

Islamin lumous perustuu humanistien silmissä vain ja ainoastaan sen avoimeen vastenmielisyyteen. Homo- ja naisvihainen typeryys saa länsimaisen sielun lepattamaan, koska se on ylpeästi ajatusköyhää ja törkeää miehisen porsastelun juhlasoittoa.

Näin jää tajuamatta ”islamin lumouksen” varsinainen antagonistinen rakenne narsistisena katseena ja peilinä, jossa Toinen näyttäytyy kaltaisenamme (tai ihannekäsityksemme kaltaisena) ruumiillistaen kadonneena keksimäämme ”alkuperäisyyttä”, ”holistista elämäntapaa” ja niin edelleen, jolloin emme Kiiskisen korostamassa islamin ”avoimessa vastenmielisyydessä” kohtaa niinkään perverssin humanistin harhaista mielikuvataloutta kuin Toisen nautinnon yleisen häiritsevyyden tosiasian. Kiiskisellä tämä subjektiviteettien rajoja kunnioittamaton ”universaalin rasismin universaali rakennesyy” projisoituu humanismin hahmoa määritteleväksi puutteeksi ja patologiaksi. Siten rakentuu karikatyyri ja viholliskuva, jota vasten partikulaarinen rasismi korotetaan yhtäältä eettiseksi hyveeksi, toisaalta jonkinlaiseksi lajillisen selviytymisen vaatimaksi välttämättömyydeksi.

Nationalismi jää yhdeksi ideologisen valheen muodoksi (toki muita paremmaksi ja niin edelleen), mutta Kiiskisellä tämä tapahtuu kätketysti ja kiinnittyy jo mainittuihin pyhyyden ja kunnian merkitsijöihin, jotka samalla toimivat nationalistisen puheen vakauttavina perusfunktioina. Kiiskinen ei ole niin typerä tai rehellinen, että suoraan väittäisi nationalismin olevan olennaisesti muuta kuin yksi inhimillistä elämää kannattelevista ”välttämättömistä” valheista, mutta hämärtää asetelmaa ladatuilla ideologisilla termeillä ja tunteisiin vetoavalla suoran puhuttelun retoriikalla:

Pohdi vakavasti, kumpaan ryhmään haluat kuulua ja voitko valinnan tehtyäsi katsoa rehellisesti silmiin niin tulevia lapsiasi kuin menneitä sukulaisiasi. Kunniaa ja häpeää ei pidä mystifioida. Lopulta on kyse konkreettisesta valinnasta, joka juuri sinun on tehtävä, sillä huonot päivät kohdataan side silmillä. Älä unohda, että kaikista köyhin on ihminen, jolla ei ole isänmaata. Hänellä ei ole mitään.

Ei ole syytä epäillä, ettei Kiiskinen – asettaessaan meidät valinnan eteen ja määrätessään näin formaalin vapautemme puitteet – muodollisesti ymmärtäisi jäsentämänsä asetelman ideologisuutta; ettei hän näin puhuessaan salaa tajuaisi asettavansa eteemme fantasiaa, jonka tarkoitus on kertoa, mitä kannattaa haluta. (Niin – kukapa tämän jälkeen tahtoisi kieltäytyä yksilön pyhästä kunniasta, valmiudesta uhrautua yhteisön hyväksi? Kiiskisen asettamasta valintojen horisontista saattaisi kieltäytyä tosin monikin – ja aivan kunniallisesti.)

Kiiskinen pyrkii jollain tapaa osoittamaan nationalistisen ajattelun ”alkuperäisyyden” tai paremmuuden evoluutioteoreettisiin havaintoihin vetoamalla, mutta samalla hänen diskurssiaan jäytää eräänlainen ateistinen rehellisyys, joka vaatii olemaan päättelemättä biologisista realiteeteista moraalisiin: biologia ei kerro meille, mitä meidän on haluttava (ellemme keksi sellaista kertomusta itse, ja tätä Kiiskinen tuntuu yrittävän). Tai kuten kirjailija itse toteaa: ”Me emme ole samalla tavalla täydellisiä olentoja kuin koirat, hevoset ja kimalaiset.”

Kiiskinen vaatii meitä tunnustamaan ”todellisuuden”, mikä on yleisesti ottaen – tietyn pragmaattisen typeryyden tasolla – pätevä ja käytännöllinen ajatus. Humanismin paheet jää kuitenkin itse asettamaansa ansaan. Todellisuus, jota se tahtoo puolustaa ja jonka se tahtoo meidän ”tunnustavan”, ei loppuun ajateltuna näytä tarjoavan juuri muuta kuin merkityksellisen elämän illuusiota juhlivan epämääräisen resignaation, pyhyyden ja kunnian pragmaattisen itsepetoksen, jonka paremmuus jää yhtä epäselväksi kuin laitaoikeiston kritisoima vasemmistolainen ”parempi väkivalta”. Humanismin paheiden voineekin todeta osoittavan lähes hämmentävän kyynistä ymmärrystä siitä, mistä on kyse ”kodissa, uskonnossa ja isänmaassa”: valheesta, johon syystä tai toisesta kannattaa uskoa (”pyhyyden ja kunnian” vuoksi kenties?).

”Välttämättömät illuusiot”, joista käytäntö pakottaa valitsemaan parhaat, toimivat Kiiskisellä paitsi jonkinlaisen älyllisen rehellisyyden (tai sen kuvan), myös rasististen ideologeemien askelmerkkeinä. Jälkimmäisessä tapauksessa ne auttavat kiinnittämään rasistisen diskurssin merkitykset ja vakauttamaan ne evoluutiobiologiasta johdettujen välttämättömyyksien sosiaalipoliittiseksi jatkeeksi. Samalla pyritään peittämään keskeinen, koko kirjan ajatuksellista ja ideologista rakennetta määrittävä ja jäsentävä, antagonismi: satunnaisesta sepitetty välttämättömyys. (Tähän Kiiskinen tuntuu itsekin viittaavan paljastaessaan teoksensa alussa, ettei muuttaisi kirjassaan mitään siinäkään tapauksessa, ettei uskoisi mihinkään, mitä sen sivuilla tulee sanoneeksi…)

Voiko Humanismin paheita ajatella eräänlaisena oireellisena dokumenttina ”ideologisen rehellisyyden” mahdottomuudesta, yhdestä mahdollisesta tavasta vastata ajattelun asettamaan umpikujaan – jolloin vastaus on tietenkin sinänsä, vastauksen muotoisena, aina väärin, puutteellinen ja itselleen sokea? Julistuksena ja vastauksena teos on ilman muuta väärässä ja rasisminsa monotonisessa ja monomaanisessa ”uskaliaisuudessa” jos ei sekava, niin väsyttävä. Varsinainen ongelma ei kuitenkaan piile vastauksen virheellisyydessä, vaan sellaisessa kysymisen horisontissa, jossa perustan kieltäminen johtaa vain uuden perustan asettamiseen. Metafyysisen dogmatismin puitteet säilyvät, ”kaikki” on edelleen totaliteetti ja emansipaatio silkkaa poliittista utopiaa. Kenties Humanismin paheet kuitenkin on nationalismia toistaiseksi aikuisimmassa muodossaan – vulgaariutta, rasismia, komiikkaa, inhoa ja itseinhoa, alistumista ja paatosta jonkinlaisena kaunokirjallisena tahallisuutena, jonka suurimmaksi psykologiseksi ansioksi jää mahdollisesti sen kyky houkutella moraalinen paheksunta vastapuolen salakavalan nautinnon ansaan.

Kiiskisen avoin ja raivoava rasismi näyttäytyykin kriittisen analyysin valossa ennen muuta liberaalin suvaitsevaisuuden tekopyhimpien puolestapuhujien harjoittaman fetisistisen ihmisoikeus- ja tasa-arvoajattelun lähettämän viestin ”totuudellisena nurinkääntämisenä”, joka tällaisena ei edusta kritiikkinsä kohteen autenttista vastaääntä, vaan ainoastaan kolikon kääntöpuolena ilmenevää torjuttua ydintä. Tässä mielessä Kiiskisen viestiin olisi kyettävä suhtautumaan paitsi kriittisesti, myös vakavasti: kyse ei tosiaan ole vain (jos lainkaan) rasistin hysteerisestä raivonpurkauksesta, vaan jostain enemmästä. Kiiskisen perusongelma ei ole niinkään hänen rasisminsa tai mauttomuutensa kuin se, että kritisoidessaan liberaalin humanismin piilevää totalitarismia avoimen rasismin ja nationalismin kautta hän viime kädessä hyväksyy vastustajan asettamat käsitteelliset puitteet ja hyväksyy näin saman perustavan kysymyksenasettelun, kun hänen tosiasiallisesti tulisi hylätä se ”kolmannen vaihtoehdon” nimissä. Sillä mitä muuta Kiiskisen raivokkaan ulossulkeva, vääränlaisen Toisen silkaksi lihanpalaksi alentava paasaaminen olisi kuin yhden ja saman liberaalin ja tekopyhän, rauhanomaisesta maailmankylästä haaveilevan suvaitsevaisuusajattelun sisintä ydintä, josta Žižek kirjoittaa Väkivalta-teoksessaan muun muassa seuraavasti:

Liberaali käsitys suvaitsevaisuudesta on helppo kyseenalaistaa ja sitä ylläpitävä rakenteellinen väkivalta on myös helppo tuoda esiin. Ensinnäkään tämä suvaitsevaisuus ei ole aidosti universaalia, kulttuuritonta. (…) Ja lisäksi vain moderneissa länsimaisissa kapitalistisissa kulttuureissa autonomiaa ja yksilönvapauksia pidetään suuremmassa arvossa kuin kollektiivista solidaarisuutta, yhteistyötä, vastuuta avuntarpeessa olevista toisista, velvollisuutta kunnioittaa oman yhteisön tapoja. Liberalismi asettaa siis erityisen kulttuurin, meidän länsimaisen kulttuurimme, etusijalle.

Kiiskisen kritiikki ei näin aidosti kyseenalaista liberaalia suvaitsevaisuutta, vaan toimii ainoastaan sen ulosteen kaltaisena oire-totuutena. Näin se jää viime kädessä kohteestaan riippuvaiseksi, tuomittuna etenemään samassa ajattelun kehässä samaa umpikujaa kohti.

Liberaalin establishmentin tyypillinen luenta Kiiskisen kirjasta tuottaa epäilemättä hysteeristä päivittelyä ja kauhistelua, mutta kuten kritiikkini toivon mukaan tekee selväksi, tällainen on aivan liian helppo vaihtoehto. Humanismin paheille sopii nauraa, mutta pilkka osuu liberaalin omaan nilkkaan. Kirja on rasistisessa hölmöydessään ja suorasukaisen partikularistisessa nationalismissaan lajissaan erinomainen osoitus liberaalin projektin keskeisestä umpikujasta, joka vaatii meitä hellittämättä ajattelemaan demokratiaa, tasa-arvoa, yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta radikaalilla, perustan logiikkaan nojaamattomalla tavalla.