Marco de Wit vastaan Katju Aro: kuka inisee kuuluvimmin?

Pienpuolueiden vaalitentissä ilmeni jälleen nykyvasemmiston perustavanlaatuinen ongelma: kyvyttömyys ja haluttomuus tajuta realiteetteja.

Kun SKE:n Marco de Wit paasaa leirittämisestä ja rajojen sulkemisesta, alkaa Feministisen puolueen Katju Aro inistä ”leimaavasta” kielenkäytöstä ja ”vihapuheesta”.

Tietenkin de Wit on väärässä ja puhuu rasistisesti. Väitän kuitenkin, ettei liberaalivasemmiston mieltymys kielipoliisina toimimiseen paljasta muuta kuin heidän totaalisen näköalattomuutensa. Ja halunsa katsella itseään imartelevasti haavoittuvan Toisen kautta. Sitä, tahtooko tuo Toinen tulla juuri liberaalivasemmiston pelastamaksi, ei kysytä, saati että kysyttäisiin, missä määrin tuo Toinen on halukas kantamaan uhriuttaan, joka sille tämän salaisen ylenkatseen kautta rakennetaan.

Sivistys tarkoittaa tässä ennen muuta uhrin diskurssin hylkäämistä. Vain avuttomuudenhalunsa vangitsema hysteerikko vikisee leimaamisesta ja vihapuheesta, vaatii uusia kirjauksia lakiin, penää safe spaceja, hyperventiloi kun rasisti katsoo pahasti.

Heikkojen puolustamiseksi on jossain vaiheessa alettu ymmärtää se, että ylläpidetään Toisen uhriutta, jotta oma moraali voi hyvin. Jo tämän tulisi olla vasemmistolle osoitus siitä, ettei aidosti eettinen reaktio pakolaisvirtoihin voi perustua Toisen haavoittuvuudelle ja empatialle. Empatia ei ole pahasta, mutta sen asettaminen etiikan horisontiksi johtaa yliminäsyyllisyyteen ja uhriuttamiseen.

Pakolaiset ovat tulleet jäädäkseen. Se on realiteetti, jonka kanssa on elettävä. Apua on tarjottava (tämä on itsestäänselvyys), mutta enemmän sosiaalityöntekijän kuin kauniin sielun etiikalla. Empatialla ei pitkälle pötkitä, jos Toinen osoittautuu yhtä vastenmieliseksi ja häiritseväksi kuin omatkin ovat. Ihminen on toinen itselleenkin, ja tämän ymmärtäminen on eurooppalaisen tradition vahvuus. Se voi vielä pelastaa etiikkamme.

Liberaalivasemmiston impotenssin ja tuskan toisaalta ymmärtää. Kun kattava ja radikaali kapitalismin kritiikki ja yhteiskuntajärjestyksen laajamittaisen muutoksen vaatiminen (siis vallankumous) on unohdettu, jää jäljelle pelkkää puuhastelua, jonka olennainen motiivi on saada kokea itsensä tärkeäksi. Maailma halutaan pelastaa, muttei kapitalismilta, vaan ”vihapuheelta” ja ”leimaamiselta”.

Onnea siihen yritykseen, toverit.