Imperatiivinen suvereniteetti, uusliberalismi ja radikaalioikeisto

Radikalisoituvaa oikeistoa ja uusliberalistista hegemoniaa yhdistää eräänlainen oikeaoppisuus. Tähän liittyy paitsi kapitalistinen monopolisoitumistendenssi, myös – bataillelaisittain – valtiovallan perustava ja keskittymään pyrkivä imperatiivinen suvereniteetti. Nationalismissa tämä imperatiivisuus on avointa ja jokseenkin kiistatonta, mutta uusliberalismissa talouden ylivaltaa korostava julkinen imago pyrkii hämärtämään asetelmaa, jonka sekavuus ja ristiriitaisuus paljastuu kuitenkin uusliberaalin makrotalousopin käytännössä.
 
Uusliberaalissakin ajattelussa taloudellinen menestyksellisyys saa väistyä imperatiivisen suvereniteetin keskittymisen eduksi. Kuten Antti Salminen ja Tere Vadén huomauttavat Energia ja kokemus -teoksessaan,

[n]ykytilanteessa keskittymistendenssi voidaan todeta esimerkiksi Žižekin ja monien muiden huomaamasta kehityksestä, jossa kaikesta vallanjako-opista, sananvapaudesta ja vapaasta kilpailusta huolimatta ”sattuu käymään niin”, että poliittiset johtajat ja lähes monopoliasemassa olevien yritysten johtajat ovat samaa sakkia, esimerkkeinä Berlusconin Italia, Putinin Venäjä ja keskusjohtoinen Kiina. (…) [I]mperatiivinen suvereniteetti ei tarvitse eikä siedä kilpailijoita.

Tässä mielessä nationalistinen tai oikeistoradikaali, talouden ylivaltaan kohdistuva yhteiskuntakritiikki, menettää uskottavuuttaan sikäli kuin pyrkii alistamaan taloudellisen makrotason todellisuuden eksplisiittisesti jonkinlaiselle suvereniteettiin nojaavalle politiikalle. Toisaalta tyypillinen oikeistoradikaali näkemys tulkitsee taloudellisen eliitin olevan enemmän tai vähemmän ”punavihreää” tai ”kommunistista”, jolloin vaatimus talouden ylivallan torjumisesta on ylipäätään harvinainen tai jää sivuseikaksi.
 
Oikeistoradikalismissa vastakkain eivät asetu niinkään uusliberalistinen talousoppi ja mystis-uskonnollinen kansa kuin identiteettipoliittinen punavihreä globalismi ja mystis-uskonnollinen kansa geopoliittisten ja talouteen liittyvien tosiasioiden ja ongelmien palautuessa melkein yksinomaan kulttuuripoliittisiksi kysymyksiksi. Näin esimerkiksi pääoman ja valtiovallan suvereniteetin keskittymisen tendenssit yhdistyvät toisiinsa ”kulttuurimarxismin” kaltaisessa fetissikäsitteessä. Samalla kadotetaan mahdollisuus tarkastella näitä tendenssejä niiden vaatimassa rakenteellisen kritiikin horisontissa.
 
Sekä uusliberalismi että nationalismi tuottavat viime kädessä staattisia hierarkioita, joiden kehyksissä liberaali yksilösubjekti taantuu – jopa oman ylittämisensä nimissä, kuten fasismissa – uhraamaan autonomiansa jonkin itseään suuremman kokonaisuuden nimissä, kutsuipa tätä kokonaisuutta sitten ”taloudeksi”, ”vääjäämättömyydeksi”, ”vaihtoehdottomuudeksi” tai ”kansakunnaksi”. Ongelma ei ole niinkään liberalismin opeista poikkeamisessa kuin sen omien, sisäisten jännitteiden todellistumisessa: nationalistinen subjekti on hyvin täsmällisessä mielessä liberalismin eetoksen paluupostia ja kääntöpuoli, uusliberalistisen kehityksen jatke ja oheisfiktio.
 
Kuten Adornoa soveltaen voi huomauttaa, liberaali vetoaminen ihmisoikeuksiin, -arvoon ja yleiseen inhimillisyyteen saa nationalistit ja fasistit puolustamaan näkemyksiään vain entistäkin raivokkaammin: harva piittaa sen enempää rasistiksi kuin kansallissosialistiksi leimautumisesta, kuten monet verkkolehti Sarastuksen artikkelit tai ihmisoikeusmyönteisen ja avoimesti liberaalin Silakkaliikkeen kohtaama vihamielinen vastareaktio vuodenvaihteessa 2019–2020 paljastavat. Toisaalta liikkeen sisäpiirissä käyty keskustelu ja metakeskustelu osoittavat performatiivisestikin, kuinka hankalaa on vastustaa rasismia ja fasismia perinteisestä oikeisto–vasemmisto-jaosta irrallaan ajautumatta umpikujaan, jossa ”liberaalia” on lähinnä tyypillinen oikeistolainen vaatimus politiikan ja ideologian hylkäämisestä ”yhteisen asian” eduksi. Pelkkä oikeiston ja vasemmiston käsitteiden marssittaminen keskusteluun poikii helposti syytöksiä ”vastakkainasettelun” lietsomisesta, kuten oma kokemukseni on osoittanut. Tämä todentaa paitsi Silakkaliikkeen kaltaisten hyvää tarkoittavien antirasististen ja -fasististen avausten ristiriitaisuuden ja sisäisen jännitteisyyden, myös laajemmin liberaalin ajattelun umpikujan. Sen ongelmat ovat jälleen ikävästi edessämme, ja vaikka kommunismista puhuminen on nykyään epämuodikasta ja röyhkeää, se voi hyvinkin olla lähitulevaisuudessa aivan välttämätöntä. Ellei ole sitä jo nyt.
 
 
(Tämä teksti on osa piakkoin Hamarassa ilmestyvää laajempaa artikkeliani ”Oikeistoradikalismi, liberaalin umpikuja”.)