Sallikaa pyhimpien arvojenne tulla pilkatuiksi

Viime viikolla sain puhelun. Pyydettiin ”aivoja lainaan” ja jonkinlaista näkemystä Päivi Räsäsen tapauksesta. Sattumalta asia tuli puheeksi vielä (myöhemmin samana päivänä) konservatiivisesti ajattelevan lähisukulaisenkin kanssa.

Mainitsin kirjoittaneeni aiheesta jonkinlaisen blogitekstin, jossa hyödynsin Suomen Kuvalehden verkossa julkaisemaa Jaana Hallamaan esseetä. Siteeraan blogitekstini keskeiset pointit tässä:

Hallamaan mukaan on selvää, ettei Räsänen ”lähettänyt tviittiään välittääkseen informaatiota Roomalaiskirjeen laatineen Paavalin ajattelusta” vaan ilmaistakseen Raamattua siteeraamalla samaan sukupuoleen kohdistuvan rakkauden olevan ”häpeä ja synti”. Toisaalta, kuten Hallamaa toteaa, tviitissä ei ole kyse viestistä vain omille ideologisille kannattajille ja vastustajille, vaan myös eräänlaisesta uskonkuuliaisuuden ilmaisemisesta. (…) Hallamaa kirjoittaakin Räsäsen ”[u]skonnonvapauteen (…) vedotessaan sivuutta[van] sen, että hänen levittämänsä leimaavat luonnehdinnat vahingoittavat niiden kohdetta, ja juuri sen vuoksi valtakunnansyyttäjä on käynnistänyt niistä tutkinnan”. Tämäntyyppinen sivuuttaminen on tiiviiden uskonnollisten yhteisöjen arkipäivää (…).

Sananvapauden puolesta pelkääville konservatiiveille onkin syytä tähdentää, ettei asetelma ole aivan niin yksinkertainen kuin he tuntuvat haluavan ajatella. Räsäsen ”synti” ei ole Raamatun siteeraaminen, vaan stigmatisoivien luonnehdintojen levittäminen. Merkittäviä lisäongelmia asetelmaan tuo se, ettei – kuten kirjoitin – ”kummallakaan puolella vaikuta olevan pulaa uhripääomalla pelaamisesta”.

Mitä tällaisesta ilmiöstä lopulta pitäisi ajatella? Henkilökohtaisesti pidän esimerkiksi Räsäsen tviittiä tympeänä ja vastenmielisenä, enkä mitenkään erityisen ”kristillisenä”. Mutta toisaalta tekee mieli kysyä, millaiseen asemaan seksuaalivähemmistöt (tässä tapauksessa homoseksuaalit) yhteiskunnallisessa keskustelussa asetetaan, kun yhden kristillisdemokraattisen kansanedustajan tviitti nähdään siinä määrin kohdettaan ”vahingoittavana”, että asiasta on käynnistettävä tutkinta.

Tunnustan kaipaavani aikaa ja kulttuuria, jossa homoseksuaalien ja muiden seksuaalivähemmistöjen puolesta loukkaantuneet pikemminkin jättäisivät Räsäsen kaltaiset ulostulot omaan arvoonsa tai yksinkertaisesti nauraisivat niille – sen sijaan, että näkisivät Räsäsen ”vaarallisena kansankiihottajana”, mitä hän ei selvästikään ole. Konservatiiveista moni uhripelin kiusauksiin langennut puolestaan kyselee, eikö tässä maassa saa enää olla julkisesti kristitty, vaikka parempi olisi kysellä, eikö tässä maassa saa enää olla julkisesti tyhmä.

Asetelman tulenarka ongelmallisuus heijastuu tähänkin kirjoitukseen tietoisuutena mahdollisuudesta, että minut jatkossa samastetaan seksuaalivähemmistöihin kohdistuvan tosiasiallisen sorron vähättelijöihin. Raivokkaimmille sosiaalisen oikeuden sotureille on yhdentekevää, että olen kommunisti ja kaikella muotoa seksuaalivähemmistöjen sortoa vastaan, sillä heitä eivät kiinnosta niinkään  uhrit kuin uhreista saatava moraalinen pääoma.

Ne liberaalit, jotka aivan vakavalla naamalla vaativat tämäntyyppisten ulostulojen välitöntä kriminalisointia, tuntuvat tekevän melkoisen karhunpalveluksen julkiselle keskustelulle. Kaikista eniten kärsivät mahdollisesti juuri kohteena olevat seksuaalivähemmistöt, jotka jälleen kerran esitetään passiivisina, alituista suojelua vaativina ylettömän herkkinä uhreina, jotka eivät kykene kuittaamaan ainoankaan idiootin itseensä kohdistamaa typeryyttä naurahduksella ja yksinkertaisesti antamaan takaisin samalla mitalla.

En sitä paitsi usko kovinkaan monen seksuaalivähemmistön edustajan haluavan tällaista. Ainakin ystäväpiiriini kuuluvat homoseksuaalit ovat niitä, joille fundamentalistien harjoittamat stigmatisoivat ulostulot ovat lähinnä psykoottista uskonvarmuuttaan huutelevien ideologian idioottien puuhastelua, joka ei ansaitse paria naurahdusta kummempaa. Luulen – tai keskustelujemme nojalla oikeastaan tiedän –, ettei mikään olisi heidän mielestään yhtä vastenmielistä kuin tiedostava, holhoava ja myötäloukkaantuva liberaali, jolle homostelun nimittäminen synniksi on kansanmurhaan verrattava ihmisoikeusrikkomus.

Viitsin harvoin vedota ”terveeseen järkeen”, sillä pidän enemmän sen problematisoimisesta kuin siihen vetoamisesta ja filosofisessa psykoanalyysissa marinoituneena pidän ”tervettä järkeä” vähintäänkin epäilyttävänä kategoriana. Akateemisen alan ihmisenä en kuitenkaan kammoa mitään niin paljon kuin ajatusta siitä, että kriittisen keskustelun etiikan suuntaviivoja aletaan määritellä sen mukaan, missä määrin niiden kohde kokee käsitellyn aihepiirin loukkaavan omia tunteitaan. Jo nyt kuulee vaatimuksia yliopistojen, kirkkojen ja muiden julkisten alueiden muuttamisesta turvalliseksi tilaksi, jossa ainoakaan esiin noussut aihepiiri, ajatus tai mielipide ei aiheuta eikä saa aiheuttaa kenessäkään vähäisintäkään mielipahaa.

Tämän kehityksen looginen lopputulos on helppo nähdä. Jos turvallinen tila alkaa tarkoittaa yksilöiden ja ryhmien tunteiden suojelemista – sen sijaan, että se tarkoittaisi tilaa, jossa kukin voi turvallisesti opetella tuntemaan ja myös käsittelemään mielipahaa –, rakennamme yhteiskuntaa, jossa ainoa kielto on kieltoon itseensä kohdistuva kielto. Jos kiellämme kaiken, mikä voi potentiaalisesti loukata tunteitamme (so. kiellämme kaiken, mikä voi potentiaalisesti kieltää minkä tahansa affirmoimamme toiseuden), kiellämme lopulta myös kaiken todellisen toiseuden, jota kieltoteitse luulimme puolustavamme. Toiseuteen ja tuntemattomaan kuuluu aito vaaran ja siten myös loukatuksi tulemisen mahdollisuus. Luulisi, ettei näitä ”terveen järjen” tosiasioita tarvitsisi ladella enää kenellekään; mutta kaiketi maamme on jo jokin aika sitten lakannut olemasta sivistynyt.

Turvallisen tilan ja mikroaggressioiden hyvää tarkoittava ideologia johtaakin käytännössä kaikenlaisen aidosti kriittisen (ja siten rakentavan) keskustelun katoamiseen, sillä mikään perusteltukaan kritiikki ei mahdollistu tilanteessa, jossa keskusteluetiikka määräytyy sen mukaan, herättääkö käsitelty aihepiiri (uhriksi tai potentiaaliseksi uhriksi määritellyssä) vastapuolessa ahdistavia tuntemuksia.

Kuten Žižek ja moni muu vasemmistointellektuelli on toistuvasti huomauttanut, tässä liberaalissa suvaitsevaisuuskäsityksessä on viime kädessä kysymys eräänlaisesta ”kulttuurisesta narsismista”, jonka subjekti ei suinkaan ole haavoittuva seksuaali- tai etninen vähemmistö, vaan holhoava ja oman etiikkansa universaaliudesta vakuuttunut eurooppalainen liberaali – jonka varsinainen ongelma on kyvyttömyydessä kohdata itsessään vaanivaa ahdistavaa toiseutta ja jonka kaikenkattava yliminäsyyllisyys ajaa järjettömiin uhriutumisen, uhriuttamisen ja eksotisoimisen muotoihin.

Omaltakin puoleltani tämä teksti on aiemman toistamista. Viime vuonna kirjoitin useita juttuja (ks. linkit tämän artikkelin lopussa), joissa esitin laajaakin kritiikkiä liberaalia suvaitsevaisuuskäsitystä ja sen synnyttämiä ilmiöitä kohtaan – sattumaa ei taida olla, että kaikkien aikojen luetuin tekstini on edelleen vuoden 2018 kirjamessuja käsittelevä ”Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?”, jonka retoriikka on tietoisen ärtynyttä. Puolustan Hännikäistä, vaikka olen täsmälleen toista mieltä hänen nationalismistaan ja traditionalismistaan (joita olen kritisoinut toisaalla ja useastikin); intellektuellina katson meidän jakavan joitakin periaatteita, ainakin ehdottoman vaatimuksen kriittisen keskustelun ja ajattelun vapaudesta. Olen yhä sitä mieltä, että Hännikäinen ja Kiuas olisi pitänyt päästää messuille. Silloin hänet olisi voinut haastaa aatteelliseen keskusteluun; lisäksi Helsingin kirjamessut olisi antanut edes hitusen näyttöä siitä, ettei suomalainen taide-eliitti ole uhrauksellinen sisäpiiri, joka reagoi Hännikäisen kaltaisiin älykköihin primitiivisellä ja typerällä tavalla.

Päätän tämän kirjoituksen sitaattiin Daniel Nylundilta:

Minä haluan elää yhteiskunnassa, jossa kaikkein tärkeimmät ja pyhimmät arvoni voivat tulla avoimesti pilkatuiksi ilman rangaistusta. Se ei ole hauskaa eikä mukavaa, mutta sen kieltämisen seuraukset ovat paljon kamalammat. Jos en salli sananvapautta vihollisilleni, olen ylihuomenna itse tuomittu ja sensuroitu vihollinen joillekin.

Lisää luettavaa:

Turvallisesta tilasta ja Toisen haavoittuvuudesta täällä, ja hiukan vielä lisää täällä. Julkisen lynkkaamisen muuan yksittäistapaus täällä.

Entä äärivasemmisto?

Symmetriaa ja keinotekoisia synteesejä rakastava ”populaarikeskustelu” osoittaa hallitsevansa populismin nollasummapelin silloin, kun äärioikeiston käsitteelle vaaditaan tasapuolisuuden nimissä äärivasemmiston vastaparia. Vaatimuksen ongelmallisuus ei ole sen kohteen hämäryydessä tai olemattomuudessa – äärivasemmisto on periaatteessa mielekäs käsite –, vaan vaatimuksen omassa logiikassa, kahden symmetrisen ääripään (näennäisen ”tolkullisessa”) projektiossa, joka populismin tapaan tarjoaa vastauksen itse luomaansa konfliktiin.

Asetelman varsinainen tolkuttomuus piilee taustalle jäävässä implisiittisessä ”tasapuolisuuden” oletuksessa, jonka todellisuuden ”ääripäät” pyrkivät fetissin tavoin kätkemään. Sillä, että äärioikeiston ekstremististen rikosten määrä on vasemmiston vastaavaa suurempi, ei ole tässä suhteessa minkäänlaista merkitystä (kiinnostavaa on myös nähdä tulevaisuudessa, lisääntyykö äärivasemmiston ekstremismi vai onko vuosi 2019 pelkkä ”ryöpsähdys” siinä, missä vastapuolen tapauksessa kyse on selvästä tendenssistä). Keskustelua määrittävä ”kahden ääripään” ideologia ei viime kädessä nojaakaan niin sanottuihin koviin faktoihin, vaan ”tasapuolisuuden” etiikkaan, joka sinänsä vaikuttaa perverssiltä, sillä (1) sen vaatimuksen eettinen teho on voimallisimmillaan juuri silloin, kun (2) se perustuu tosiasiallisen alistussuhteen kätkevälle fetissille (äärioikeisto ja äärivasemmisto symmetrisinä totalitaristisina uhkakuvina).

Alistussuhteella viittaan ennen muuta autenttisen äärivasemmiston eli kommunismin lähes täydelliseen katoamiseen suomalaisen julkisen ideologian topografiasta. (Seikka, josta jokainen historiaa tunteva on taatusti perillä.) Se äärivasemmisto, jonka nykyinen populistinen logiikka huutaa kansalliseksi uhkakuvaksemme, ei tietenkään ole olennaisesti muuta kuin yhden ja saman logiikan luoma heijastus, sillä tämän ”äärivasemmiston” taustaa ja todellisuutta emme löydä kommunistisesta hypoteesista vaan liberaalista (porvarillisesta) projektista, jonka antagonismit tuottavat niin oikeistolaisen populismin kuin huonomaineisen poliittisen korrektiuden kultit. Toistan tässä – kenties tarpeettomasti – usein esiin nostamani žižekiläisen huomion: populismi ja PC-kultti eivät ole vastakohtia vaan peilikuvia, umpikujamaisia reaktioita yhteen ja samaan antagonismiin.

Keskustelu on toisin sanoen hävitty jo siinä vaiheessa, kun aletaan kiistellä äärivasemmiston olemassaolosta tai aatteellisista eroista äärioikeistoon nähden. Tällöin on jo hyväksytty varsinaisen ongelman muodostava keskustelun formaali puite, perverssi ja usein julkilausumaton vaatimus ”tasapuolisuudesta” – vaatimus, jonka logiikka on hyvin täsmällisessä mielessä populistinen, mitä taustalle jäävään nollasummapelin ekonomiaan tulee: ”Kritisoidessasi äärioikeiston väkivaltaa jätät huomioimatta äärivasemmiston harjoittaman väkivallan, vaikka tasapuolisuus vaatii meitä…”

Liberaali porvarillinen ajattelu on usein kovin avutonta tämän ”etiikan” edessä samastaessaan toisiinsa vapauden aktuaalisen ja formaalin muodon. Ensin mainittu viittaa keskustelun formaaleihin puitteisiin kohdistuvaan määrittelyvaltaan, jälkimmäinen tämän määrittelyvallan käytön seurauksena syntyneeseen ideologiseen tilaan, jonka liberaali ajattelu on taipuvainen tulkitsemaan vapaudeksi in actualitas. Todellista vapautta ilmaisisikin tässä suhteessa lähinnä militantti kielto: ”Se, mikä tässä vaatii meitä huomioimaan äärivasemmiston väkivallan, ei ole tasapuolisuus, vaan pelkkä autoritaarinen kuvitelma, fetissillä peitetty väkivallanteko…”

Populisti (kenties liberaalikin) vastaa kieltoon automaatin tavoin marssittamalla näyttämölle totalitarismin ja sananvapauden. Tiedämme kuitenkin jo, mitä ne hänelle varsinaisesti merkitsevät.