Kristityn vapaudesta ja elämän helppoudesta

Satuin päivä pari sitten kuuntelemaan erään pastorituttuni saarnaa. Esiin nousi herätyskristillisissä piireissä tuttu ajatus siitä, kuinka ”maallistuneen” ihmisen elämä on monin tavoin kristityn elämää helpompaa siinä mielessä, että se on jollain tapaa epämoraalisempaa, vapaampaa tiukoista eettisistä koodistoista. Pointti siis oli, jos nyt tulkitsen sen osapuilleen oikein, että (helluntai)kristityn elämäntapa on jossain moraalisessa mielessä ”sekulaaria” elämäntapaa haastavampi, sillä Jumalan tahdon seuraaminen edellyttää, ettei voi elää kuin pellossa ja vain seurailla vapaasti halunsa kompassia.
 
Tällaisten väitteiden ongelma ei tietenkään ole niiden ilmeisessä paikkansapitämättömyydessä – kysehän on epäilemättä retorisesta kärjistyksestä, mitä siihen tulee – vaan niiden varsinaisessa ajatuksessa, että olisi olemassa jokin vapaa sekulaari elämäntapa, jokin helppo vapauden muoto.
 
On tietenkin jossain mielessä vapaampaa elää hellaripiirien ulkopuolella ”isien perinnäissäännöistä” (kuten raittiudesta, kiroilemattomuudesta jne.) piittaamatta, mutta olisi aika pinnallista väittää, että jonkinlainen ”lupa” käyttää päihteitä tai kiroilla aina kun huvittaa tekisi elämästä vapaampaa tai edes helpompaa. Kun sanotaan (helluntai)kristillisen elämäntavan olevan eettisesti sekulaaria vaativampaa, ei viitata vain joistakin ruumiin nautinnoista pidättäytymisen paineeseen. Tässä kontekstissa tulkitsen myös pastorituttavani esittämää väitettä.
 
Toisaalta kyse on aina myös ruumiin nautintojen säätelemisestä. Sille kristilliselle elämäntavalle, josta pastorituttuni puhuu, tietyt nautinnon muodot ovat aina ja kaikkialla kiellettyjä; ja sille sekulaarille elämäntavalle, johon hän viittaa, nämä nautinnot ovat ”vapaasti valittavissa”. En tosiaan kuitenkaan usko hänen haluavan sanoa, että sekulaari elämä on helpompaa vain tästä syystä. Tarjoaahan tiivis uskonnollinen yhteisöelämäkin monia nautintoja ja omanlaistaan vapautta, joiden pariin ulkopuolisella ei ole minkäänlaista pääsyä.
 
Mistä siis on kysymys? Eikö ennen muuta siitä, että kristityn elämästä tekee haastavampaa poikkeuksellisen vaativa moraalinen koodisto – se, jonka Jeesus esittää kuuluisassa vuorisaarnassaan, Laki, jota viime kädessä on mahdoton seurata? Tämä on nähdäkseni ainoa mielekäs tapa tulkita väittämää, että kristillinen elämä on jotenkin olennaisesti sekulaaria ”vaikeampaa” siksi, ettei se ole yhtä ”vapaata”, vaan on liuta tiukkoja ihanteita seurattavaksi. Muuten puhumme vain pöytätavoista, joiden paine kyllä sitoo ei-kristittyäkin, joskin kontekstisidonnaisemmin; ja toisaalta unohdetaan helposti, että tiivis uskonyhteisö tekee tiettyihin pöytätapoihin (kuten raittiuteen) sitoutumisen monelle yhteisöön kuuluvalle kohtalaisen helpoksi, sillä yhteisöelämä ei vain kiellä ja rajoita, vaan myös muuttaa haluamisen tapaa, jolloin se synnyttää omanlaistaan vapautta.
 
Entä vuorisaarna sitten? Helluntailaiset tunnustavat Jeesuksen esittämän moraalikoodiston mahdottomuuden siinä kuin luterilaisetkin: ihmisestä ei ole tätä Lakia täyttämään, ja silti se on annettu. Mutta tästäkö lopulta on kyse? Siitä, että kristityn elämä on sekulaaria vaikeampaa, sillä kristittyä sitovat mahdottomat eettiset ja moraaliset vaatimukset siinä missä sekulaarit ihanteet on mitoitettu ihmisen kokoon sopiviksi? Tässäkään väitteessä ei tunnu olevan mieltä. Ensinnäkin juuri sekulaariksi miellettyä elämää rasittavat monenlaiset ilmeisen mahdottomat moraliteetit (tämä ei ole vähääkään kiistanalaista), toiseksi kristityn vapaudessa – klassisesti ymmärrettynä – on kyse ennen kaikkea siitä, ettei hänen tarvitse pyrkiä mahdottomaan, sillä juuri se päämäärä on jo täytetty. Joku toinen teki jo sen, mikä muutenkin oli ihmiselle mahdotonta.
 
Jos taas ollaan yhtä mieltä yllä sanotusta, alkuperäinen väittämä – että kristityn elämä on haastavampaa, koska se ei ole yhtä vapaata kuin ei-kristityllä, joka ”voi elää kuin pellossa” – joudutaan muuttamaan muotoon Kristityn elämä on haastavampaa kuin ei-kristityn, sillä hän on vapaa mahdottoman Lain täyttämisen velvoitteesta, toisin sanoen: kristitty on vapaa syyllisyydestä, joka on ihmisyyden perustunne. Näin ajateltuna kristityn elämästä tekee vaikeaa vapaus, ei sen puuttuminen.
 
Väite, että kristityn elämä olisi erityisesti ei-kristityn elämää haastavampaa, on toki hiukan hurskasteleva ja ylimielinen olettaessaan ignorantisti tietävänsä jotain niiden toisten elämän vaikeudesta tai helppoudesta, mutta tämä lienee sivuseikka, ja sen voi muotoilla vähemmän provokatiiviseksikin: Kristityn elämä on haastavaa, sillä hän on vapaa. Juuri kristittyhän uskoo armoon, joka vapauttaa hänet isien perinnäissäännöistä ja lokaaleista hengellisistä auktoriteeteista elämään elämää parhaaksi katsomallaan tavalla, sillä mikään yhteisö tai laki ei enää voi sitoa hänen omaatuntoaan.
 
Tämä vapaus on, toden totta, haastavaa lajia, ja kristittyjen yhteisöt tyytyvät yllättävän usein puhumaan mieluummin pöytätavoista ja niiden noudattamisen tärkeydestä, siitä miten ”ei voi elää kuin pellossa” (ikään kuin kukaan meistä voisi). Pöytätavoista saarnaaminen on helppoa. Aina löytyy niitä, jotka eivät jaksa sellaisista välittää, mikä tekee kiusallisen helpoksi ajatella, että juuri tässä menee ”todellisen” ei ”ei-todellisen” (kristillisyyden, uskovaisuuden, ihmisyyden, minkä ikinä) raja: että ME olemme parempia, että MEIDÄN elämämme on vaikeampaa, mutta meillä onkin kunnon moraali – toisin kuin noilla. Porttia on aina helpompi vartioida kuin huolehtia, että kuka tahansa tuntee olonsa tervetulleeksi, olipa millainen tahansa ja elipä elämäänsä kuinka tahansa.
 
 

Taiteesta, uskosta ja vapaudesta

Aatteellisessa intohimoisuudessa tuntuu aina olevan jotain minimaalisesti jaloa, olipa aate kuinka perverssi ja viheliäinen tahansa. Tämä ajatus muodostaa väylän, joka nykyään tuntuu avaavan minulle mahdollisuuksia ymmärtää menneisyyttäni järkevällä tavalla, liiaksi mustamaalaamatta ja ilman joutavaa moralismia.

Vanhoista päiväkirjamerkinnöistäni piirtyy kuva nuoresta uskovaisesta, jonka hengellistä elämää puhkovat niin nopeat, väkivaltaiset herätykset kuin laajat ja latteat ”erämaavaiheetkin”. Kun tulin herätykseen (niitä sattui yhteensä ehkä 3–4 luokittelutavasta riippuen), oli uskovaisuuteni hyvin intohimoista; muina aikoina intohimoni kanavoitui taiteeseen ja pohdiskeluun.

Helluntailaisaikoina suhteeni taiteeseen muodostuikin jokseenkin ambivalentiksi, joskin suhteen jännitteisyys oli monella tapaa tiedostamaton. Kaikki varhaiset (ja julkaisemattomat) romaanikäsikirjoitukseni pursuavat kapinaa uskonnollisia auktoriteetteja vastaan, niitä samoja, joita uskonelämän arkisessa todellisuudessa ei sopinut kyseenalaistaa. Edes herätyksen aikoina en kyennyt enkä halunnut alistaa taidetta minkäänlaiselle evankeliumin julistukselle (vaikka saatoin sellaista itselleni uskotellakin). 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun helluntaipiireissä tällainen asenne oli hyvin epäilyttävä.

Kiintoisaa onkin juuri se, kuinka taide onnistui säilymään elämässäni suhteellisen autonomisena alueena, joka tarjosi tilaa kapinalle ja dialektiikalle silloinkin, kun koetin kunnioittaa auktoriteetteja olemalla niiden suhteen tahallisen epäkriittinen. Etenkin herätyksellisinä ajanjaksoina ajattelin paradoksaalisesti, että taiteen on kirkastettava Kristusta, vaikka taide samanaikaisesti edusti minulle vapautta – sellaistakin vapautta, joka antoi luvan olla piittaamatta Jumalasta tai hengellisyydestä.

Oliko helluntaitaustasta irtautuminen (ainakin näennäisesti) niin helppoa juuri siksi, että elämässäni oli aina ollut kaikesta hengellisyydestä tyystin vapaa ajattelun ja toiminnan maisema, nimittäin taide? Tätä olen usein miettinyt. Vain silloin, kun ryhdyin erikseen ja tietoisesti asiaa jäsentelemään, se alkoi näyttäytyä läpeensä ristiriitaisena ja ratkaisemattomana: tiesinhän, etten tahtonut tehdä taidetta ”Jumalan kunniaksi” ja hänen valtakuntansa asian edistämiseksi; halusin vain tehdä hyvää taidetta, mitä se ikinä tarkoittikaan. Asenteeni oli moderni, taidetta ei sopinut asettaa minkään asian palvelukseen.

Helluntaikristittynä ja sen aikaisen uskonyhteisön opit sisäistäneenä ajattelin kristillisen elämän keskeiseksi periaatteeksi ”kaiken alistamisen Kristukselle”. Jumalan oli oltava ykkösprioriteetti, ja näin oli oltava suhteessa kaikkeen. Nuorteniltojen rukous- ja saarnasessioiden suosituinta kamaa oli jatkuva kehotus pohtia sitä, onko jokainen elämänalue luovutettu Jumalalle. Tämä tendenssi elää vahvana edelleen: ihmisen on antauduttava Jumalan käyttöön kokonaan. Yksi ikimuistoisimmista kiteytyksistä (jota olen myöhemmin proosassanikin hyödyntänyt) nuoruudestani kuului: Jumala ei tahdo parasta, vaan kaiken.

Loogisesti tästä seurasi, ettei tosiuskovalle viime kädessä sallittu elämänalueita, joilla ei ollut mitään tekemistä hengellisen todellisuuden eli Jumalan kanssa. Niinpä suhdettani taiteen harjoittamiseen määritti jonkinlainen nautinnollinen syntisyys, jota en kuitenkaan kyennyt täysin artikuloimaan ja jonka tarkempi pohdiskelu ajoi (toisinaan jopa sietämättömiin) sisäisiin ristiriitoihin. Taide oli määrittämätöntä vapautta kalvavista, selkeästi jäsennetyistä auktoriteeteista; vapautta vihaan, kaunaan, kunnianhimoon ja perversioihin, jotain suorastaan olemuksellisesti jumalatonta. Taide oli aktuaalisen vapauden alue: kukin taideteos määritteli prosessissaan oman formaalin vapautensa rajat, eikä mikään hengellisen representaation vaatimus voinut asettua tämän vapauden ehdoksi.

Kun jäljestäpäin mietiskelen julkaistun tuotantoni tendenssejä – etenkin Joensuu-trilogian ja Parallaksin kummallista ja jatkuvaa paljastumisen halua –, tuntuu taiteen ”nautinnollinen syntisyys” tarjoavan useitakin kulmia tartuttavaksi. Helluntailaisaikoina taide muodosti kanavan, jossa saatoin vihata, häpäistä ja polkea hengellisiä auktoriteetteja ujuttamalla fantasiaani tarvitsemani ainekset: paljastumisen, skandaalin, kuumat ja kriittiset kysymykset, seksin, inhimillisen halun kierouden ja etiikan perversiot. Toisaalta se tarjosi myös leikin ja kokeilun kentän, jonka rajoja ei sanellut Jumala, vaan oma mielikuvitus.

Tämä kaikki houkuttelee tietysti kertomaan tarinaa, jossa taide pelastaa vapautta kaipaavan hengen autoritäärisen uskonyhteisön tukahduttavalta koneistolta; mutta tuskinpa mikään on enää näin yksinkertaista. Kriittisen itse-erittelyn ja älyllisen rehellisyyden vaatimus pakottaa minut silmäilemään myös omaa pakkomielteisyyttäni ja kyselemään, kuinka tähän on tultu. Menneisyyden minäni katselee peilistä ja ihmettelee, mitä uskolle tapahtui. Naureskelu ja puheet kriittisen ajattelun vapauttavasta voimasta tarjoavat helpon tien, mutta ainoastaan toistavat (toki uudessa kuosissa) helluntaiaikojen ”uskon suojelemisen” eleen. On paljon hankalampaa koettaa aidosti hämmästellä, kuinka kaltaisestani helluntaikodin kasvatista, jonka uskonelämä oli monella tapaa sitoutunutta ja autenttista, tuli ihminen, joka vastaa kieltävästi kun kysytään, oletko uskovainen. Taideko minut vapautti? Totisesti aivan liian helppo ja identiteettipoliittinen vastaus.

Menneisyyden minäni ei ensinnäkään olisi käsittänyt mitään tällaisesta ”vapautumisesta”. Olinhan itse onnellinen ja katsoin myös olevani vapaa, huomattavasti vapaampi kuin kukaan ei-uskova; juuri mikään ei olisi saanut minua toisiin ajatuksiin. Onnen ja vapauden salaisuus oli Kristuksessa, ja suurinta vapautta oli palvella Jumalaa koko elämällään. Peilistä katsova kuvajainen kysyisikin nyt: Etkö ollut onnellisempi silloin? Eikö elämälläsi ollut suuri tarkoitus? Eikö jokainen arkinen asiakin säteillyt ylimaallista valoa?

Mitä minä näihin kysymyksiin nykyään vastaan? Kyllä, menneisyyden minä, olet oikeassa… olin onnellisempi kuin nykyään; elämäni oli osa suurta Suunnitelmaa, Jumala halusi käyttää minua ja hänellä oli ihmeellisiä asioita varalleni… eikä arkisuus ollut koskaan pelkkää arkisuutta…

Huomatkaamme, etten tällä tavoin suinkaan glorifioi menneisyyttäni, saati kaipaa sitä. Kirjoituksen – joka on jo venynyt normaalia pidemmäksi – alkuosan silmäileminen riittää todentamaan tämän. Mitä sitten ajan takaa? En ole siitä aivan varma; osaan vain hapuillen sanoa, etteivät onni ja vapaus ole enää hetkeen kulkeneet käsi kädessä – ja että jälkimmäinen on jotain hirviömäistä ja paljon onnellisuutta olennaisempaa. Eikä kuitenkaan ole ketään onnellista, joka ei väittäisi olevansa vapaa. Silti pidän vapauden ja onnellisuuden suhdetta dialektisena. Jälkimmäinen voi syntyä ensimmäisen sivutuotteena samoin kuin sen uskottelun välttämättömänä momenttina. Näinhän on laita etenkin sen lajin aatteellisuudessa, jollaiseen kuuluu vankka tietämys siitä, mitä Toinen on vailla ja mitkä asiat hänen on elämässään korjattava, ennen kuin hän todella voi olla vapaa.

Entä äärivasemmisto?

Symmetriaa ja keinotekoisia synteesejä rakastava ”populaarikeskustelu” osoittaa hallitsevansa populismin nollasummapelin silloin, kun äärioikeiston käsitteelle vaaditaan tasapuolisuuden nimissä äärivasemmiston vastaparia. Vaatimuksen ongelmallisuus ei ole sen kohteen hämäryydessä tai olemattomuudessa – äärivasemmisto on periaatteessa mielekäs käsite –, vaan vaatimuksen omassa logiikassa, kahden symmetrisen ääripään (näennäisen ”tolkullisessa”) projektiossa, joka populismin tapaan tarjoaa vastauksen itse luomaansa konfliktiin.

Asetelman varsinainen tolkuttomuus piilee taustalle jäävässä implisiittisessä ”tasapuolisuuden” oletuksessa, jonka todellisuuden ”ääripäät” pyrkivät fetissin tavoin kätkemään. Sillä, että äärioikeiston ekstremististen rikosten määrä on vasemmiston vastaavaa suurempi, ei ole tässä suhteessa minkäänlaista merkitystä (kiinnostavaa on myös nähdä tulevaisuudessa, lisääntyykö äärivasemmiston ekstremismi vai onko vuosi 2019 pelkkä ”ryöpsähdys” siinä, missä vastapuolen tapauksessa kyse on selvästä tendenssistä). Keskustelua määrittävä ”kahden ääripään” ideologia ei viime kädessä nojaakaan niin sanottuihin koviin faktoihin, vaan ”tasapuolisuuden” etiikkaan, joka sinänsä vaikuttaa perverssiltä, sillä (1) sen vaatimuksen eettinen teho on voimallisimmillaan juuri silloin, kun (2) se perustuu tosiasiallisen alistussuhteen kätkevälle fetissille (äärioikeisto ja äärivasemmisto symmetrisinä totalitaristisina uhkakuvina).

Alistussuhteella viittaan ennen muuta autenttisen äärivasemmiston eli kommunismin lähes täydelliseen katoamiseen suomalaisen julkisen ideologian topografiasta. (Seikka, josta jokainen historiaa tunteva on taatusti perillä.) Se äärivasemmisto, jonka nykyinen populistinen logiikka huutaa kansalliseksi uhkakuvaksemme, ei tietenkään ole olennaisesti muuta kuin yhden ja saman logiikan luoma heijastus, sillä tämän ”äärivasemmiston” taustaa ja todellisuutta emme löydä kommunistisesta hypoteesista vaan liberaalista (porvarillisesta) projektista, jonka antagonismit tuottavat niin oikeistolaisen populismin kuin huonomaineisen poliittisen korrektiuden kultit. Toistan tässä – kenties tarpeettomasti – usein esiin nostamani žižekiläisen huomion: populismi ja PC-kultti eivät ole vastakohtia vaan peilikuvia, umpikujamaisia reaktioita yhteen ja samaan antagonismiin.

Keskustelu on toisin sanoen hävitty jo siinä vaiheessa, kun aletaan kiistellä äärivasemmiston olemassaolosta tai aatteellisista eroista äärioikeistoon nähden. Tällöin on jo hyväksytty varsinaisen ongelman muodostava keskustelun formaali puite, perverssi ja usein julkilausumaton vaatimus ”tasapuolisuudesta” – vaatimus, jonka logiikka on hyvin täsmällisessä mielessä populistinen, mitä taustalle jäävään nollasummapelin ekonomiaan tulee: ”Kritisoidessasi äärioikeiston väkivaltaa jätät huomioimatta äärivasemmiston harjoittaman väkivallan, vaikka tasapuolisuus vaatii meitä…”

Liberaali porvarillinen ajattelu on usein kovin avutonta tämän ”etiikan” edessä samastaessaan toisiinsa vapauden aktuaalisen ja formaalin muodon. Ensin mainittu viittaa keskustelun formaaleihin puitteisiin kohdistuvaan määrittelyvaltaan, jälkimmäinen tämän määrittelyvallan käytön seurauksena syntyneeseen ideologiseen tilaan, jonka liberaali ajattelu on taipuvainen tulkitsemaan vapaudeksi in actualitas. Todellista vapautta ilmaisisikin tässä suhteessa lähinnä militantti kielto: ”Se, mikä tässä vaatii meitä huomioimaan äärivasemmiston väkivallan, ei ole tasapuolisuus, vaan pelkkä autoritaarinen kuvitelma, fetissillä peitetty väkivallanteko…”

Populisti (kenties liberaalikin) vastaa kieltoon automaatin tavoin marssittamalla näyttämölle totalitarismin ja sananvapauden. Tiedämme kuitenkin jo, mitä ne hänelle varsinaisesti merkitsevät.

Fasismin vastustamisesta

Perussuomalaisten populistien riveissä ja niiden tuntumassa hehkuvaa äärioikeistolaisen ajattelun kytöä vastaan ei käy sotiminen faktoin tai niin sanotuin järkiargumentein. Merkittävimpiä syitä tähän on populistisen ajattelun ja asenneilmapiirin suhde argumentatiivisiin positioihin sinänsä. Sellaisia ei varsinaisesti ole, vaan populistisen toiminnan logiikka – syntipukittamisen ja viholliskuvan luomisen ohella – perustuu eräänlaiseen kelluvien (joskin symbolisesti määriteltyyn viholliseen ankkuroituvien) vastakkaisuuksien nollasummapeliin. Tunnemme hyvin ”perussuomalaisen version” feminismistä: ”tasa-arvoa myös miehille”. Tämä kiteyttää nollasummapelin logiikan. Jos edistetään ”naisten asiaa”, poljetaan ”miesten asiaa” ja niin edelleen – sen sijaan, että nähtäisiin naisten aseman parantaminen molempia puolia hyödyttävänä, sukupuolten keskinäistä tasa-arvoa kasvattavana politiikkana.

Populismin fasistisessa ääriversiossa nollasummapelikin on äärimmäistä, ja kommenttipalstat täyttyvät eivät vain maahanmuuttajiin, vaan myös niihin, jotka eivät suhtaudu maahanmuuttajiin kielteisesti, kohdistuvista vihanilmauksista. Tämä on tuttua kaikille näitä keskusteluja seuranneille. Lisäksi palstoille tuovat oman värinsä monenlaiset trollit ja tykkäyksiä peukuttavat botit. Kaikella tällä on yksi tarkoitus ja se on kaaoksen, ahdistuksen ja häiriön luominen ja ylläpitäminen.

Äärioikeistolainen (tai fasistinen) ajattelu on luonnehdittavissa kapitalismin oireeksi, eräänlaiseksi kapitalismin ideologiseksi muodoksi ja pyrkimykseksi vakauttaa ja turvata kapitalistiset tuotantosuhteet, pääoman virtaaminen ja kasautuminen luomalla hierarkkinen ja autoritäärinen yhteiskuntajärjestys. Populismi palvelee fasistisia motiiveja sikäli kuin se omalla nollasummalogiikallaan mahdollistaa näennäisen demokratian ja sananvapauden puolustamisen liberaaleilla debattiareenoilla. Jos fasisti pääsee debatoimaan, hän on jo tavallaan voittanut pelin tulemalla kohdelluksi tasavertaisena diskursiivisena haastajana, ja tässä suhteessa populismi on suureksi avuksi peräänkuuluttaessaan demokratialle tärkeää ”vapautta” siellä, missä on mahdollisuuksia vain sen formaalille (tai kenties jopa vain perverssille) muodolle. Aktuaalinen vapaus tarkoittaisikin tässä tilanteessa päinvastaista, leninististä elettä: suun sulkemista fasistilta, astumista ulos formaalin vapauden kehyksistä määrittelemällä vapauden paradigma radikaalisti uudelleen.

Onkin selvää, ettei demokratian puolustajalla ole fasismin edessä muuta vaihtoehtoa kuin formaalin vapauden puitteista luopuva militantti ja aktuaalinen vapaus, toisin sanoen vapauden paradigman uudelleen asettaminen, joka samalla paljastaa oletetun liberaalidemokraattisen ja formaalin vapauden ideologiset rajat. Kyse on aidosta poliittisesta ja ideologiakriittisestä eleestä, mutta myös ja ehkä ennen muuta symbolisesta väkivallasta, vallankumouksellisuudesta, jonka oikeutus on usein retroaktiivista eli jälkikäteistä.

Konkretian tasolla tämä merkitsee, ettei fasisteille tule antaa tilaa julkisen keskustelun sfäärissä siitäkään huolimatta, että populistinen retoriikka julistaa tällaisen militantin toiminnan tekopyhäksi ja ”vihervasemmistolaiseksi suvakkilogiikaksi”. Niiltä osin kuin populistinen politiikka avustaa fasismia, se on kylmästi syrjäytettävä – käytännössä vähääkään piittaamatta siitä, kuinka paljon ”sananvapauden marttyyreita” pääsee syntymään. Niin totalitaristiselta kuin tämä kuulostaakin, väitän, että on kyse kylmästä tosiasiasta; samalla joudumme tietysti kohtaamaan liberaalin demokratian ideologiset rajat. Mikään tosiasia ei ole intressitön.

Militantin strategian ei kuitenkaan pidä merkitä ”turvallisten tilojen” luomista tai muita vastaavia liberaaleja ja ennen muuta kapitalistisia valtarakenteita ylläpitäviä fetissejä – nämä ovat viime kädessä impotentteja eleitä, jotka vain vahvistavat fasistista diskurssia. Sen sijaan esimerkiksi meemiteollisuus ja informaatiosodankäynnin monet muodot tarjoavat hyviä lähtökohtia – vanhaa kunnon valistustoimintaa unohtamatta. Botit, fraasipankit, oikeistovastainen trollaaminen… nämä ovat aseita, joita modernin kommunistin ja yleensä vasemmistolaisesti ajattelevan ei tulisi lainkaan pelätä laajamittaisesti hyödyntää. Asiallisella argumentaatiolla on toki sijansa, mutta nykyisenlaisen poliittisen polarisaation ilmapiirissä sen voitot jäävät liian paikallisiksi.

Pääomapiirit ja teatterin taide

Viimeaikaisissa uutisissa maamme rikkaimman promillen asenteista ja pääomapiirien vallasta ei luultavasti ole kenellekään mitään tiedollisesti uutta. Asenteet näkyvät teoissa, ja valta huokuu perusasetelmasta, jossa ”demokratia” tarkoittaa kansan harjoittamaa kollektiivista pelleilyä vaaliuurnilla kerran neljässä vuodessa. Äänestäminen ei muuta mitään, ellei ensin muuteta kehyksiä, joissa se tapahtuu.

Tällä hetkellä demokratia toteutuu teatterina, joka on verrattavissa ”litteä maa vs. pyöreä maa” -debattiin: asetelman idioottimaisuus ja vääristyneisyys ei ole siinä, että ”sallitaan keskustelu eri osapuolien välillä”, vaan siinä, että sallimalla asetelma implikoidaan keskusteluosapuolten positioiden tasavertaisuus, toisin sanoen asetetaan puite, jossa idioottimainen luulottelu esiintyy tieteellisen faktan veroisena kumppanina. Asetelmaa ei tietenkään voi puolustella ”reilulla kilpailulla”, jossa paremmin argumentoiva osapuoli voittaa, sillä vääristymä on jo tavassa, jolla kiista määräytyy.

Pääoman logiikan hallitsemassa demokratiassa väite siitä, että äänestyslipukkeensa uurnaan joka neljäs vuosi pudottava kansalainen olisi jollain tapaa ”vaikuttamassa” järjestelmän muuttamiseen, on samalla tavalla virheellinen kuin populistinen idea idioottimaisen mielipiteen ja varsinaisen ajattelun formaalista vastakkainasettelusta. Kun media marssittaa studioon ilmastodenialistin ja valtavirtatieteen konsensuksen edustajan, populisti on jo voittanut huolimatta siitä, kuinka murskaavasti tiedemies kykenee osoittamaan denialistin väitteiden perättömyyden, sillä hänen logiikkansa on jo sanellut keskustelun puitteet ja siten rakenteistanut sen virheellisesti. Edustuksellinen demokratia ei tarkoita ”kansan tahdon” toteutumista sen enempää kuin ilmastodenialismin ja tieteen välinen ”keskustelu” on todiste kriittisen ajattelun valmiudesta sietää ”eriäviä käsityksiä”.

Muista pääomapiirien hallinnoimista käsitteistä voimme nostaa esiin vaikkapa vastuun ja vapauden kaltaiset toistuvat iskusanat. Ensin mainittua käytetään palkka- ja tuloerojen perustelemiseen, vaikka kysymys on lopulta vain lisäarvontuotannon jatkuvan paisuttamisen abstraktista vastuusta (eikä esimerkiksi vastuusta työläisen elämästä); jälkimmäisen avulla on mahdollista rinnastaa Postin harjoittama riisto (niin sanottu työehtoshoppailu) eri keikkatöillä itsensä hädin tuskin elättävän työläisen toimeentuloon (ja kutsua sitä vaikkapa ”työshoppailuksi”) antamalla ymmärtää, ettei kyse ole muusta kuin yhden ja saman vapauden kahdesta erilaisesta ilmenemismuodosta.

Kolmas käypä strategia on määritellä proletaarin harjoittama järjestelmäkritiikki epämääräiseksi ”kaunaisuudeksi” tai ”kadehtimiseksi”, jolloin alun perin systeeminen ja objektiivinen antagonismi (työn ja pääoman ristiriita, subjektiviteetin hallinta, lisäarvontuotannon edellyttämä homogenisointi tms.) sulkeistetaan yksilölliseksi tai jopa kollektiiviseksi patologiaksi (huono-osaisten kateus rikkaita kohtaan, ideologinen sinisilmäisyys, laiskuuden oikeuttaminen jne.).

Suuri osa ihmisistä on tavalla tai toisella kaikesta tästä tietoinen, mutta niin kauan kuin käsitteet kelluvat läpitunkemattomina poliittisessa jargonissa ja kaiken maailman konsulttien paskanjauhannassa, ne ylläpitävät toiminnallista (eivät siis niinkään vakaumuksellista) teeskentelyä, joka realisoituu yhteiskunnallis-poliittisina rituaaleina Ylen studiojaaritteluista eri vaalien äänestysperformansseihin. Yhteistä kaikille on puitteiden jääminen koskemattomiksi. Tässä mielessä näihin rituaaleihin osallistuminen on jopa haitallista (kuten ilmastodenialismi vs. tiede -esimerkissä), ja aidoin järjestelmäkritiikin muoto olisikin usein radikaali ja järjestäytynyt pidättäytyminen kaikesta toiminnasta. Samasta syystä todellinen poliittinen teko voi tarkoittaa meneillään olevan politiikan katkosta, ”yhteisten asioiden hoitamisesta” kieltäytymistä.

Näennäisen neutraalit tai ”yhteisesti jaetut” käsitteet olisikin tässä mielessä politisoitava ja problematisoitava, saatettava ruohonjuuren eli yhteiskunnallisten kamppailujen tasolle ja niihin nähden sidoksisiksi. ”Yleiskäsitteinä” ne palvelevat vain pääomapiirien väärää universaalia ja toimivat sortoa ja luokkaeroja kätkevinä ideologisina momentteina.