Sadepäivän sattumanvaraista mietiskelyä vailla selvää suuntaa

 

Eilisyönä sain taas liikkeelle pitkään jumittaneen romaanikäsikirjoituksen. Minulla on tyypillisesti ja karkeasti ottaen kahdenlaisia kirjaprojekteja: hitaita ja nopeita.

Nopea kirja saattaa syntyä jopa kuukaudessa, hidas vaatii vähintään kaksi vuotta. Tekstin laatuun kirjan syntyprosessin nopeus ei vaikuta. Miksi toiset kirjat ovat hitaampia kuin toiset? Sitä on vaikea täsmällisesti sanoa. Yhden piirteen kykenen kuitenkin jäsentämään.

Nopea kirja on sellainen, jonka tarina on ollut välttämätöntä miettiä valmiiksi. On siis olemassa kehykset, joissa kirjoitus tapahtuu; tämä vastaa nuoruusvuosieni käsitystä kirjailijan työstä. Hitaaseen kirjaan näyttää liittyvän vastaavasti oikeanlaisten tajunnansisältöjen etsimisen elementti. Vaikka jokin juonikehys on aina olemassa, tekstin tuotannon logiikka ei perustu juonen antaman muodon täyttämiseen. Sisältö syntyy olennaisesti assosiaatioista, joita tekstin tematiikka luo. On oltava oikea mielentila ja ”fiilis”. Lisäksi tarvitaan raakaa kontenttia, joka voi olla melkein mitä tahansa aiemmin luettua, ajateltua, kirjoitettua. Tästä raakamateriaalista jalostuu uusi kohtaus tai useampikin, jotka sitten vievät kertomusta eteenpäin.

Hitaat kirjat ovat tyypillisesti episodiromaaneja, mikä tuskin on sattumaa. Usein ne ovat myös kielellisesti haastavampia ja kokeilunhaluisempia kuin nopeat, mutta poikkeuksiakin on, sillä omassa luomisprosessissani kielen talous elää toisenlaisten lakien mukaan.

Kieli on aina alisteinen ”idealle”. Jos saan idean uudesta romaanista, en ala kirjoittaa sitä ennen kuin ”kieli on valmis”. Minulla on siis oltava jonkinlainen mielikuva ja käsitys siitä, kuinka romaani puhuu, ennen kuin voin aloittaa varsinaisen kirjoitustyön. Sitä ennen tyydyn vain suunnittelemaan, ja suunnittelu tietysti edistää kielen löytymistä.

Michel Houellebecqin tapaan teen suhteellisen vähän taustatöitä. Toisaalta tämä on harhaanjohtavasti sanottu, sillä kertomuksethan ammentavat kaikesta luetusta, ja pyrin lukemaan uteliaasti, paljon ja monipuolisesti. Varsinaisten taustatöiden määrä riippuu toki kirjan luonteesta. Käsillä olevaa hidasta romaania varten tutustuin Suomen suureen rakennemuutokseen 1960–70-luvuilla, vaikka rakennemuutoksen kuvaus jäi lopulta melko vähäiseksi.

Tämänkin romaanin julkaiseminen tulee olemaan toivotonta, sillä kirja ei ole viihdyttävä tai tuota hyvää mieltä. En kuitenkaan anna asian häiritä kirjoittamistani. Tuskin tätä ikuisuuksiin saakka jatkuu. Moni kirjailijanurasta haaveileva ei muuten tiedäkään, että me julkaisseet tekijätkin – pitkän linjan ammattilaiset, joiden katalogi kattaa enemmän julkaisuja kuin yhden käden sormilla voi laskea – saamme toistuvasti tylyjä standardihylkyjä kustantamoilta. Tämä ei tietenkään koske myyntitilastojen huippuja tai julkkiksia. Meidän muiden kohdalla julkaisuluettelo on merkityksetön; väliä on vain markkinoitavuudella, uuden käsikirjoituksen tuotto-odotusten ennakoitavuudella. Jos kirjoittaa ”vaikean” teoksen, vertaileva data kadottaa potentiaalisen kohdeyleisön.

Kirjailijaksi aikovan peruskysymys onkin nykyään, kumpi on tärkeämpää: kirjoittaminen vai julkaiseminen. Moni kirjailija orientoituu potentiaalisen kohdeyleisönsä mukaan tai kirjoittaa reaktiivisesti. Tämä ei ole tarkalleen ottaen sama asia kuin miettiä aika ajoin, ketä varten kirjoitan. Reaktiivinen kirjailija on kärjistetysti ajateltuna tyyppi, joka valitsee romaaniensa aiheet sen mukaan, kuinka ”pinnalla” ne ovat. Tämän jälkeen hän uskoo kiinnostuneensa niistä ”omaehtoisesti”. Kukaan korkean profiilin prosaisti ei tunnusta olevansa reaktiivinen.

Kohdeyleisöönsä keskittyvä kirjailija pohtii jatkuvasti, mitä yleisö häneltä odottaa. Yksittäinen menestysnimike voi muuttaa kirjailijan huomaamatta kohdeyleisökeskeiseksi. Vain harva jos kukaan korkean profiilin prosaisti myöntää toimivansa näin; niin sanotun populaarikirjallisuuden parissa asetelma voi olla päinvastainenkin, sillä dekkaristit ja jännitysromaanien tekijät harvoin kuvittelevat suosionsa perustuvan pelkkään jäljittelemättömyyteen (eikä kenenkään suosio perustu). Pikemminkin heille lienee selvää, että kohdeyleisö lukee heitä, koska he ovat riittävän samalla tavalla erilaisia: siis erilaisempia kuin samanlaiset, mutteivät kuitenkaan liian erilaisia.

Kohdeyleisöajattelussa ei välttämättä ole mitään väärää. Yleisöään kunnioittava dekkaristi, joka onnistuu luomaan lämpimän luottamussuhteen lukijoihinsa, on mielestäni kaunis ilmiö. Reaktiivisuuskaan ei ole aina ongelma. On paljon hyviä romaaneja, jotka ovat reaktiivisia.

Jos kohdeyleisöajattelu tai reaktiivisuus alkavat määritellä kirjailijana olemista kokonaisuudessaan (tai liiaksi), lienee syytä huolestua. Taiteen markkinaehtoisuus vie juuri tähän. Kuinka moni kirjailija jaksaa tehdä vuodesta toiseen kirjoja, jotka jäävät pöytälaatikkoon, olivatpa ne kuinka hyviä tahansa, koska niitä ei tuotannollistaloudellisista syistä ole varaa julkaista? Kohdeyleisön tai reagoimisen saatanalle on helppo ojentaa pieni uhrilahja; kysehän voi olla niin pienestä asiasta, ettei se vaikuta edes olevan mikään myönnytys.

Lisäksi on vältettävä suuntaa, jossa kohtaamme tinkimättömän ja omalakisia teoksia kammiossaan kirjoittavan neron, sillä tämän hahmon löydämme jo nykyisen kaupallisen järjestyksen – jonka luomus se on – huipulta. Prekaarin taiteilijan ei kannata lähteä mukaan lapsi-ihmisten mimeettiseen peliin, vaikka usein näyttääkin siltä, ettei pelin ulkopuolella ole todellisuutta.

Tänään sataa, on hiljaista ja pysähtynyttä. Luultavasti tarkoitukseni ei ollut puhua taiteen markkinaehtoisuudesta, mutta aihetta on vaikea väistää heti, kun mainitsee työhönsä niin olennaisesti liittyvän asian kuin julkaisemisen.

Jos ajattelen ”kirjailijanuraani” liittyvien julkaisujen (kiistatta vähäistä) merkitystä lukevan yleisön ja ”maineen” vinkkelistä, pääteokseni ei löydy kirjaston hyllyistä, vaan digitaalisesta avaruudesta. Vuonna 2019 perustamani Kuolleen kirjaimen apostoli on tässä mielessä kiistaton kirjallinen magnum opukseni niin laajuutensa kuin vastaanottonsa suhteen.

Tekijälleen tämä tosiasia ei voi olla tuntumatta jokseenkin ambivalentilta. Kuolleen kirjaimen apostoli on avoin, alati laajeneva ja keskeneräinen hirviö. Voiko sitä sanoa edes teokseksi missään relevantissa merkityksessä? Perinteinen blogi se ei kuitenkaan ole. Selvästi se muistuttaa enemmän esseekirjaa, jota lukija palaa selailemaan uudestaan ja uudestaan. Eniten katseluita tulee vanhoista teksteistä,  eikä mistään yksittäisistä hiteistä. Kyse on laajasta jakaumasta; jatkuvasti luetaan suurta määrää aiemmin julkaistuja kirjoituksia kaikilta vuosilta. Uusiakin luetaan, mutta niiden merkitys on selvästi corpuksen laajentamisessa. Lukukerrat karttuvat vähitellen.

Olipa asiasta mitä mieltä tahansa, olen luonut hirviön, jonka kidassa itsekin viihdyn. Tännehän voi kirjoittaa melkein mitä vain, se on ollut projektin luonne alusta saakka. Vähät tarvitsee välittää somealustojen algoritmeista, eikä julkaisutiheydelläkään ole sanottavasti merkitystä. Arkisto sykkii ja elää. En omista Kuolleen kirjaimen apostolia, se kuljeksii tätän nykyä jo omillaan ja levittäytyy minne tahtoo, eikä minulla totta puhuen ole aavistustakaan paikoista, joissa Apostoli on käynyt kurkkimassa. (Vähän kyllä kiinnostaisi. Kertokaa, jos löydätte jotain. Googlaamalla ei ainakaan löydy, mikä on varmaan hyvä.)

Parasta on kuitenkin juuri se, ettei Apostoli ole hirviö, jota minun olisi jatkuvasti ruokittava ottamalla kantaa pinnalla oleviin aiheisiin tai maksimoimalla näkyvyyttä epä-älyllisellä provokaatiolla. Sellaista en jaksaisi.

Koska tämä hirviö on alkanut kasvaa, se näköjään ryhtyy harjoittamaan itsereflektiotakin. Tästä ei pitänyt tulla metablogistista tekstiä. Paras lopettaa nyt, kun vielä voi.

 

Väittämiä ja huomioita kirjallisesta työstä

 

§ 1

Vähänpä kirjailija tietää, mitä on kirjoittamassa, vaikka juuri kontrollin tunne, samanaikaisesti ja paradoksaalisesti, on aivan elintärkeä: ”pitää tietää, mitä on tekemässä”. ”Tieto” saavutetaan ”materiaalin hallinnalla”, jonka lienee pakko olla suurimmalta osin fantasiaa.

 

§ 2

”Nero” on nimenomaan materiaalin hallinnan titaaninen ja hybrinen fantasia, hyvin täsmällisessä mielessä epäjumala.

 

§ 3

Materiaali hallitsee kirjailijaa, materiaali jota hän ei ole itse valinnut ja jonka koskia ja suvantoja myöten hänen on eteneminen. Kosket ovat niin kivisiä ja suvannot niin laajoja, että huono kirjailija nousee rannalle seurailemaan jokea. Hyvä puskee keskivirtaan, kolhii itsensä, ei onnistu taltuttamaan virtaa.

 

§ 4

Lopputuloksesta ei ole takeita. Lahjakkuus auttaa työtä parhaiten silloin, kun sen unohtaa.

 

§ 5

Ikävyyttä on sietäminen. Paljon. Älypuhelimen selailu on syytä rajoittaa 15–30 minuuttiin päivässä.

 

§ 6

”Ajankohtaisuus” ei merkitse mitään.

 

§ 7

Monipuolinen ja ideaan kuin ideaan venyvä kieli on ammattilaisen työkalupakkiin kuuluva vakiovaruste, ei fetisistisen lumoutumisen aihe.

  

§ 8

Kaikkea on katsottava kuin moraalia ei olisikaan, kaikesta on kirjoitettava kuin henki riippuisi etiikasta.

 

§ 9

Lukija on herra, joten johdata hänet anarkiaan.

 

§ 10

Samastuttavuuden vaatimus on lukijan pahinta narsismia ja konformismia. Jos lukijan eteen heittää todellisen peilin (sen jota hän ei halua katsoa), hän tajuaa vihollisessa kaltaisensa ja eksyy sovintoon, jossa kivulias muutos on armonpakko. Älä silti luulottele mestariteostasi sakramentiksi.

 

§ 11

Etsi egon kuolemaa, älä sen jälleen- tai uudestisyntymää.

 

§ 12

Hylkää oikeamielisyys – tai ala kirjoittaa pamfletteja.

 

§ 13

Älä kirjoita kovin monelle ihmiselle, Suomen kokoisessa maassa riittää enintään 8–10.

 

§ 14

On parempi olla perillä historiasta kuin nykyajasta.

 

§ 15

Ihminen ei ole ”raakamateriaalia”, ihminen on Sinä.

 

 

Kirjailijakuulumisia vuonna 2025

 
Julkaisin vuonna 2019 runokokoelman Kainin laulut. Pidän sitä yhä yhtenä taiteellisesti onnistuneimmista teoksistani. Silti olen edennyt kauas sen ahdistuneista näkymistä.
 
Suurin osa kokoelman runoista syntyi vuonna 2018, jolloin sairastin vielä masennusta. Elämä oli jatkuvaa rämpimistä. Tuntui kuin menneisyys olisi jotenkin kelattu pois, ikään kuin kelanauha olisi katkennut ja piiskannut tyhjää ilmaa. Soitin pyöritti kasettia, mutta mitään soitettavaa ei ollut.
 
Purin kokoelman runoihin silloiset tuntoni elämästä, jonka koin pettäneen minut. Ei ehkä ole liioiteltua sanoa, että oksensin teksteihin kaikki ne vihan, katkeruuden ja kroonisen ulkopuolisuuden tunteet, jotka masennuksessa pääsivät valloilleen ja myös usein nielaisivat minut toistuviin ahdistuskohtauksiin, joiden tulemisen pystyin aistimaan jopa tunteja ennen niiden huipentumista. Tällaisina päivinä tunsin jo aamulla, että kurkulleni oli asetettu suuri tylppä veitsi, enkä voinut tehdä mitään väistelläkseni sen sahausta. Ja sahaus myös alkoi, se oli tasaista ja tappavaa varmuutta, jatkumo katkokseksi muuttuneessa elämässä.
 
Kainin laulujen ylistävä arvio maakuntalehdessä seuraavana vuonna piristi, mutta tuossa vaiheessa ”kirjailijanuraani” tiesin jo, etteivät tällaiset kehut valtakunnallisessa mittakaavassa merkitse paljonkaan. Jälkeenpäin olen kuitenkin hyvilläni, että ylipäätään sain kokoelman julkaistua. Myöhemmin kustantajani näet ilmoitti lopettavansa runojen kustantamisen kokonaan toiminnan totaalisen kannattamattomuuden vuoksi. Ratkaisu on valitettava, mutta ymmärrettävä: runojen julkaiseminen on ylellisyyttä, jota rahoitetaan ylijäämällä.
 
Julkaisin Kirjokannelta vielä toisen kokoelman (Laula herrasi doxaa, 2021), mutta siitä ei ilmestynyt ainoatakaan arvostelua. Nyt olen muutaman vuoden tauon jälkeen kirjoittanut muutamia uusia runoja, mutten jaksa edes haaveilla niiden julkaisemisesta. Moni kaltaiseni pienilevikkinen kirjailija on epäilemättä samassa tilanteessa. Miten ihmeessä saisin läpi runokokoelman, kun julkaisemattomia romaanejakin on kertynyt hyllyyn jo kaksi? Pienkustantajat kituvat, eikä tilanne todellakaan ole heidän vikansa.
 
Kainin laulut merkitsee minulle nykyään esimerkkiä siitä, että viha ja katkeruus voivat jonkin aikaa toimia todellisen taiteen hyvänä polttoaineena. Tiesin kuitenkin jo noita runoja kirjoittaessani, että nämä tunteet on päästettävä virtaamaan läpi, eikä niiden ole hyvä jäädä asumaan. Toisen kokoelman runot eivät mitenkään sattumalta ole aivan toisen sävyisiä. Jos Kainin laulujen cantus firmus on kosto, vieraus ja epätoivo, etenin Laula herrasi doxassa apokalypsiin ja itseironiseen karnevaaliin.
 
Uudemmista runoista on vielä paha sanoa paljonkaan, mutta jonkinlaiset varovaiset elämän juhlinnan, eksymisen ja pakenemisen nuotit niissä taitavat soida.
 
Vaikka olen yleisillä menestyksen mittapuilla aika epäonnistunut kirjailija, en voi sanoa tämän vaikuttaneen tippaakaan kirjoitushaluihini tai edes siihen, millaisista aiheista tahdon kirjoittaa. Ikävä kyllä minulla ei ole megalomaanista traumaa, enkä siksi liene lähiaikoina kirjoittamassa autofiktiivistä selviytymistarinaa, jollaisia valtavirran kustantajat himoitsevat. Olen kyllä työstämässä helluntailaismenneisyyttäni käsittelevää esseekokoelmaa, mutta vältän tietoisesti traumakertomuksen asetelmia. Kyllä, koin jonkin verran hengellistä väkivaltaa ja ulossulkemista, mutta näiden asettaminen kirjoittamiseni keskiöön tuntuisi epärehelliseltä. On pakko tunnustaa, etten ole traumatisoitunut, enkä enää edes katkera menneisyydelleni. Otteeni on pohdiskeleva, ristiriitoja tunnusteleva. Haluan kirjoittaa monimielisesti ja hämmentävästi.
 
Oudolla tavalla olen myös sinut sen ajatuksen kanssa, ettei kirjailijantyölläni ole minkäänlaista odotettavaa tulevaisuutta. Kirjoitan vain muutamille lukijoille. Toivon lähinnä saavani käsikirjoituksiani jatkossa läpi joillekin pienkustantamoille, joilla on resursseja sellaisille välttämättömyyksille kuin editointi ja ehkä aivan minimaalinen markkinointi. Jos näin tapahtuu, olen varsin tyytyväinen.
 
Kirjallisuus on somen algoritmien ja näkyvyyteen perustuvan ekonomian vuoksi menettämässä jo alun pitäenkin epätäydellistä autonomiaansa. ”Alustojen äänen” miellyttäminen edellyttää tekstiltä selkeitä moraalisia asetelmia, samaistuttavuutta ja ennen kaikkea kirjailijan tuotteistamista teoksensa yli. Siksi traumaattinen autofiktio trendaa, siksi somealustojen influensserit paketoidaan kirjailijoiksi. Kaltaiseni ”modernistit” – kirjailijatyypit, joille taideteoksen arvo on sen kyvyssä hämmentää tavalla, joka on moraalisesti monimielistä ja rikkonaista – jäänevät tämän kehityksen jalkoihin. Hämmentävät ja ”vaikeat” kirjat eivät saa tykkäyksiä ja jakoja, sillä niillä on taipumus vieraannuttaa pikemmin kuin samaistuttaa.
 
Kuinka sitten säilyttää ammatillinen omanarvontunto sortumatta hyödyttömään poteroonsa? Alustojen anonyymi massa määrittelee sen, mikä kirjallisuudessa on merkittävää. Nimekäs korkean profiilin kirjailija voi tosin menestyä myös alustalähtöistä arvotusmekanismia kritisoimalla, mutta tämä on vain ulkopuolettoman ja kaiken nielevän systeemin oire. Kapitalismi tunnetusti tekee lisäarvoa myös itseensä kohdistuvalla kritiikillä.
 
Olen toistuvasti huomannut, että paras tapa välttää poteroituminen ja hyödytön vastarinta on keskittyä olennaiseen eli kirjoittamiseen. Menestyminen ja näkyvyys eivät oikeastaan liity varsinaiseen työhön ja siitä saamaani iloon. Tunnustuksen saaminen on upeaa, mutta katveeseen jääminen ei – toisin kuin uusliberaali markkinafundamentalismi haluaa väittää – merkitse sen enempää lahjattomuutta kuin vähäisempääkään osaamattomuutta.
 
Vastaavassa tilanteessa oleville kollegoilleni haluankin sanoa saman kuin itsellenikin: ehkä emme kirjoita nykyhetken, vaan tulevaisuuden lukijoille. Ja toisaalta: kirjailijallehan riittää jo muutama lukija. Paras mahdollinen palaute tulee jatkossakin yksittäisiltä ihmisiltä, joille kirjasi on riittänyt avaamaan maailman. Niitäkin ihmisiä on.
 
 

Luovan elämän outous ja kielen erämaa

 
Joskus nuorena ajattelin kirjailijoiden olevan ihmisiä, jotka kirjoittavat aamusta iltapäivään ja pitävät puolipäivän aikaan lounastauon. Ja osa meistä tekeekin näin. Oma luova työni on kuitenkin rytmiltään puuskittaista ja epäsäännöllistä. Joensuu-trilogiaa kirjoitin kesällä 2016 arkisin noin 4–6 tuntia kunakin päivänä suunnilleen viiden liuskan päivätahdilla, aamusta iltapäivään. Tällaiseen en ole aiemmin enkä sittemmin kyennyt, enkä juuri haluaisikaan.
 
”Normaali” työtahtini on hajanainen, puuskainen ja säännötön. Voi kulua kuukausia, etten kirjoita mitään, sitten kirjoitan yhtenä tai kahtena päivänä tunnin tai kaksi, sitten seuraavalla viikolla neljänä päivänä 1–4 tuntia, sitten tulee parin viikon tauko… ja niin edelleen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että myös eri kirjojen kirjoitustyössä on eroja. Jokainen kirja tuntuu tarvitsevan hieman omanlaisensa suhtautumisen luovaan työhön.
 
Joensuu-trilogia vaati kurinalaisuutta, klassisen kirjailijakuvan mukaista pidättyväisyyttä Philip Rothin tyyliin. Jokaisen kirjoitussession jälkeen teki mieli ankarasti ryypätä, mutta säästin juopottelun viikonlopuille, sillä tiesin pämppäämisen vievän seuraavan päivän tehot. Ja tehoja minä tarvitsin, sillä teksti virtasi ulos ruumiista, ja ruumis pumppasi, työskenteli, synnytti.
 
Esseekokoelma tarvitsi kirjaston. Ei kirjojen, vaan kirjaston yleisen mielentilan vuoksi. Moni muukin kirjani on vaatinut kirjaston mielentilaa, jota ei kotoa tai treenikämpältä löydy.
 
Laula herrasi doxaa -kokoelman runoista moni puolestaan on saanut alkunsa viskihiprakassa, vaatinut sen tullakseen ulos. Jotkut tekstit pakottavat hyppäämään liminaalisiin mielentiloihin, etsiytymään henkisille rajaseuduille (enkä nyt puhu psykedeeleistä). Nämä rajaseudut saattavat aktivoitua vaikkapa niin, että kävelen ankean teollisuusalueen halki tuon seudun ”seutuisuutta”, sen seutuna-olemista ja mieltä kontemploiden.
 
Kaikki luova työ vaatii harhailemista, lorvailemista ja tylsistymistä. On myös kirjoja, joiden kirjoitetuksi tuleminen edellyttää harhailemisen, perseilyn ja lorvailun jalostamista suoranaiseksi metodiksi. Tällaista kirjaa kirjoitan nyt. Kun viime vuoden loppupuolella sain idean teoksesta, huomasin pian, että minulla on vasta teemat ja skenaario, muttei vielä kieltä. Miten siis löytää kieli?
 
Päätin – taustalukemiston kautta rakentuneiden kontekstien ja metodisen vaiston perusteella – ryhtyä tarkastelemaan kriittisesti yleistä suhdettani työhön ja hupiin. Havaitsin saman tien ainakin kaksi asiaa. 1) Työttömyydestäni (ja käytettävissä olevan ajan paljoudesta) huolimatta arkipäivääni määrittelee jonkinlainen hämärä jako ”työaikaan” ja ”vapaaseen aikaan”. 2) ”Työaikaan” liittyy epämääräinen tuottavuuden pakko, tarve ”saada jotain aikaiseksi”.
 
”Aikaansaamattomat” päivät tulkitsin, monilta osin tiedostamatta, paheksuttavaksi joutilaisuudeksi. ”Tuottavat” päivät olivat ratkaisevia, onnistuneita. Viikonloppuisin sai ryypätä, sunnuntaisin löhötä krapulassa, mutta maanantaista perjantaihin oli kyettävä tuottamaan. Koska en kyennyt, olin turhautunut ja ahdistunut.
 
Olin juuri saanut valmiiksi uuden romaanikäsikirjoituksen (vielä julkaisematta). Sitä olin loppuvaiheessa työstänyt laatimani viitteellisen päivärytmin mukaisesti. Vuodenvaihteen hujakoilla minulle oli jo selvää, että työn ja huvin ero oli romahdutettava. Jos kieli löytyy erämaasta, oli etsiydyttävä erämaahan.
 
Kirjoittaminen vaatii aina omalaatuisia pidättäytymisen muotoja. Joskus ei sovi ryypätä, vaikka luova prosessi saa aikaan tiloja, jotka huutavat anksiolyyttiä. Pidättäytyminen on myös antautumista. Jokainen erämaa vaalii salaista, vallitsevan järjestyksen romuttamista himoavaa ekstaasiaan. Kun tämä ekstaasi eli kieli löytyy, voi kirjoittaminen alkaa. Silloin elää jo uudessa kielessä, uudessa kirjassa.
 
Vuodenvaihteen jälkeen aloin vaalia tietoisia käytäntöjä, joilla romahdutin sisäistämääni työn eettistä järjestystä. Moni näistä käytännöistä oli naurettavan vähäpätöisiä, melkeinpä symbolisia. Musiikin kuuntelemista aamupäivällä sohvalla istuen, muuta tekemättä. Myöhään valvomista, myöhään nukkumista. Päämäärätöntä vaeltelemista ympäriinsä lähiseuduilla. Laajoja itsereflektioita, tarinamuotoisia sepitelmiä menneisyydestä nykyhetkeen. Itsepintaista pyrkimystä tuottamattomuuteen, jatkuvaa hankkiutumista mitääntekemättömyyteen, lorvailua mahdollisimman monessa eri muodossa.
 
Uuden kirjan kieli tuntui välillä olevan aivan lähituntumassa, toisinaan taas hakeutuvan kauemmas, ulottumattomiin. Annoin sen oleilla, enkä yrittänyt päästä siihen käsiksi. Jatkoin lorvailemista, uumoilua ja tylsistymistä. Tuottavuuden outo pakko irrotti ruumiistani. Lakkasin välittämästä, en piitannut vähääkään, vaikka luovat työt seisoivat. Joskus sävelsin jotain bändille, mikäli sattui huvittamaan; kirjoitin aamuisin päiväkirjaa, kuljeksin ympäriinsä itsekseni jutellen; virittelin uteliaita ja sotkuisia keskusteluja ystävieni kanssa humalassa; luin feminististä filosofiaa ja tyttöjen tykityskirjallisuutta, opettelin olemaan flegmaattinen; kehittelin pakenemisen strategioita ja mielentyyneyttä.
 
Oikeastaan imperfektissä puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä juuri näin toimin edelleen. Uusi kirja vaatii uuden kielen, ja tällä kertaa joudun keksimään itseänikin uusiksi. Tätä kirjoittaessa olen jo päässyt alkamaan kirjanikin, ja tiedän myös, kuinka tärkeää nykymoodin ylläpitäminen on. Kirja, jota olen kirjoittamassa, syntyy lorvimalla ja aikaa tuhlaamalla. Se ei vaadi vain kurinalaisuutta, vaan myös kurin hylkäämistä, tekstin ja ruumiin anarkiaa.
 
Mutta mitä tapahtuu, kun ruumis omaksuu anarkistisen olemisentavan? Se lakkaa olemasta kirjoittamisen väline, ja juuri tästä on kysymys, kun kirjailijan on keksittävä itsensä uudelleen.