Antakaahan kun kerron vähän alter egoistani

Olen yksi niistä kirjailijoista, jotka tutkivat maailmassa olemisen tapaa tuottamalla kaunokirjallisia alter egoja. Vaihtoehtoisen fantasiaminän kautta voin paljastaa omat patologiani tulematta todella paljastetuksi, sijoittaa ”itseni” räjähdysalttiisiin hetkiin ja tukahtumispisteessä oleviin, irrallisuutta huokuviin ihmisten välisiin suhteisiin, joissa valta yhdistyy peliin ja intohimoon monin ennakoimattomin tavoin.

Joensuu-trilogian kaikissa kolmessa kirjassa (Keskipäivän demoneissa, Lautassa ja Mestarissa) kohtaamme Danielin, ensimmäisen ”virallisen” kirjallisen alter egoni. Daniel merkitsee minulle elävää kiistan ja taistelun ruumiillistumaa, ihmisten välisiin sekaviin mimeettisiin peleihin ja intohimoihin sotkeutunutta (itseäni kenties kymmenen vuotta nuorempaa) taiteilijaa, joka maailmaa hahmottaessaan hylkää lähtökohtaisesti kaiken kriittisen etäisyyden ja ”viisaan” itsereflektion. Daniel ei hengitä, hän hyperventiloi. Keskipäivän demonien ja etenkin Lautan Daniel on lahjakas hysteerikko, syvästi mutta viattomalla tavalla luomisvoimastaan tietoinen. Hän etsii ja keksii vihollisensa, hankkiutuu kiistaan ja kumoaa auktoriteetit, ymmärsipä niitä tai ei.

Mestarissa Daniel jää takapiruksi, jossa alkaa jo olla kokeneemman kirjailijan verenimijämäisyyttä: trilogian viimeisessä osassa hän näyttäytyy lukijalle pitkälti päähenkilön, Aleksi Ylitalon kriittisen asenteen läpi ja välittämänä. Daniel haluaa hyödyntää Ylitalon kokemusta legendaarisesta ”Risuksi” kutsutusta kulkurijuoposta, mutta Ylitalo kieltäytyy tarjoamasta kirjailijalle, mitä tämä haluaa. Danielin aluksi niin kiistaton luomisvoima saa epäilyttävän ristivalotuksen. Hänestä on tullut loinen, ”ammattikirjailija”. (Jo Lautassa vihjataan ennakoivasti tähän Mestarin esittämään taiteilijuuden ”loismaisuuteen” kuvaamalla inspiraatio eräänlaiseksi puutteen muodoksi.)

Joensuu-trilogian jälkeen koin Danielin tyhjiin ammennetuksi, mutta heti seuraavassa romaanissani Parallaksissa huomasin jälleen kirjoittavani neuroottista alter egoa, Johannes Laaksoa. Olisin hyvin voinut kastaa hänet Danielin neljänneksi inkarnaatioksi.

Siinä missä Keskipäivän demonien ja Lautan Daniel on (Karjalaisen kriitikkoa myötäillen) ”vihainen nuori humanisti” ja Mestarissa loismainen, raakamateriaalia himoitseva takapiru, tulee hänestä Parallaksin Johannes Laaksona sisyfosmaiseen kirjaprojektiinsa juuttunut, luovuudessaan viime kädessä impotentti neurootikko, jonka kertojanääni hukkuu romaanin toinen toistaan seuraavien diletanttimaisten ja sekopäisten esseiden hälyyn.

Lautan Daniel on näin raivonsa ja paljastumisen halunsa terävöittämä säkenöivä ja nerokas yksilö, kaikista patologioistaan huolimatta (ja niiden vuoksi) kiistattoman luova ja energinen hahmo. Mestarin Daniel puolestaan edustaa jos kohta yhä luomisvoimaista, niin jo ympäristöstään vampyyrimaisesti raakamateriaalia imevää halpamaista ammattilaista. Parallaksin Johannes Laakso voi sen sijaan enää vain epämääräisesti vihata ja kadehtia kohtaamiaan saavuttamattomia neroja (runoilija Leopold Aho ja ystävä/vihamies Frans Modig), ”nauttia näiden tuoksusta” tai koettaa kiinnittää heidät itseensä ja kuluttaa olemattomiin (Johannes Laakson vaimo Elena). Laakson sinänsä kiistaton lahjakkuus muuttuu läpitunkevan ironian kautta absurdiksi rimpuiluksi, jota riivaa epätoivoinen sovituksen ja kääntymyksen kaipuu. Parallaksin skenaariossa kaipuu jää täyttymättömäksi, sillä Laakso ei kykene ylittämään loputonta kilpailuaan varjomaisten kaksoisolentojensa, Schatteniensa, kanssa.

Nämä neljä romaania – Joensuu-trilogia plus Parallaksi – muodostavat eräänlaisen levottomien alter egojen jatkumon, joka päättyy ironian keventämään alistumiseen ja (näennäiseen) irtautumiseen/katoamiseen. En missään nimessä uskalla nimittää Parallaksin ratkaisua emansipatoriseksi, vaikka teos kokonaisuutena on paitsi sekopäinen, myös – epäilemättä – ironisuudessaan ja absurdiudessaan jopa naurettava. (Kuten muuan ystäväni kerran kysyi: ”Miksi oikein teit sen?” Niin, miksi?)

Tuntuu melkein lattealta sanoa, että kaunokirjallisten alter egojen kautta koen käsitteleväni oman olemassaoloni (ja olemassaolon yleensä) kauhua moninaisine umpikujineen. Parallaksin jälkeen tajusin kyllä tarpeen siirtää kirjoittamisen painopistettä, sillä Johannes Laakson kohtaama umpikuja ja sitä seuraava ironinen näyttämöltä katoaminen eivät enää mahdollistaneet ”Danielin uutta tulemista”, ja eräässä mielessä luulen tämän alter egon potentiaalin loppujen lopuksi kulutetun. Sattumaa ei liene sekään, että Parallaksin vanavedessä aloittamani suurromaani on kirja, jossa päähenkilöt eivät ole enää ihmisiä, vaan esineitä.

Danielin ja Johannes Laakson relevanssi minulle on ainakin osittain siinä, että heidän kauttaan olen voinut hahmotella kamppailua subjektiksi tulemisesta. Parallaksin jälkeen tarvitsin tähän kamppailuun uutta perspektiiviä: aloin enenevissä määrin ja aiempaa tietoisemmin tarkastella subjektiksi tulemisen kamppailua systeemin puitteissa. Tietyin varauksin voi sanoa, että siirtymä Parallaksista Hälyyn vastaa siirtymää neuroosista psykoosiin. Ystävät, joilla olen Hälyn keskeneräisen käsikirjoituksen jaksoja toisinaan luetuttanut, vahvistanevat käsitykseni.

Alter ego ”inhimillisenä subjektina/substanssina” (olkoonpa sitten kuinka hajonnut, kiistanalainen tai rakeinen tahansa) liittyy minulla aina pikemminkin neuroottiseen kuin psykoottiseen kerronnan talouteen siitä yksinkertaisesta syystä, että jos haluan sukeltaa jonkinlaiseen ”skitsoidiseen” moninaisuuteen (ja hyödyntää sitä systeemin tarkastelun apuelementtinä), kiinnittyy huomioni melkein itsestään selvällä tavalla enemmän esineellisyyden kuin inhimillisyyden kuvailujen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Tämä on toki epämääräisesti ja hapuilevasti sanottu, eikä missään nimessä salli tulla älyllisesti uskottavalla tavalla tulkituksi kahtena vastakkaisuutena – mutta pieni käsitteellinen himmeys sallittakoon siinä missä halumme vangitseva lyyrisyys keskellä älyämme ruokkivaa proosallisuutta.

Oli miten oli, jos kirjoittaa romaanin esineistä pikemmin kuin ihmisistä, alamme olla alter egon kotikentän tuolla puolen. Minulle Johannes Laakson poistuminen Parallaksin lopussa merkitsee selvää murrosta alkupään tuotantoani leimaavassa ”yleisessä neuroottisuudessa”, olipa kyse muuten millaisesta siirrosta tahansa. Ja kuten aina, kirjailijana romaani (tai novelli tai runo) merkitsee minulle kysymystä maailman olemisesta – ja tuon kysymyksen mahdollisuudesta. Mikään ei ole helppoa, vaikkei vaikeaa kirjallisuutta ole olemassakaan.