Teoreettisia huomioita "aikalaisromaanin" kirjoittamisesta

Reilut kaksi vuotta olen muiden kirjoitusprojektieni ohella työstänyt ja suunnitellut laajaa romaania nykyajasta eli globaalista kyberkapitalismista ja sen asettamista subjektiviteetin muodostumisen ehdoista niin sanotun ”inhimillisen kokemuksen” piirissä. Tämä työ on vielä pahasti kesken. Käytännössä olen ajatellut kaiken Parallaksin jälkeen julkaisemani tuotannon tähän suurromaaniin, sen kehyksiin ja sen määrittelemiin pohdintoihin ja irtiottoihin, liittyvien näkökulmien jatkumona.

Teoreettisella tasolla idean globaalin kapitalismin ehdollistaman subjektiviteetin ja siihen liittyvien ilmiöiden kuvauksesta voi ajatella saavan ainakin kaksi potentiaalista muotoilua. Selkeyden vuoksi yksinkertaistan näiden mahdollisuuksien nimet narratiivis-realistiseksi ja jälkimoderniksi muodoksi. Molemmat voivat käytännössä viitata lukemattomiin kirjallisen ilmaisun tapoihin; jako on puhtaasti pragmaattinen ja sellaisena avoin tulkinnoille.

Narratiivis-realistisen muodon piiriin miellän kuuluvaksi niin sanottujen lukuromaanien suosiman, 1800-luvulla huippuunsa kehittyneen psykologisen realismin, jonka dogmatiikka usein nykyäänkin määrittelee keskivertokriitikkojen piirissä sitä, mitä kaunokirjallisilla hyveillä ymmärretään. Romaanin teoriaa käsittelevässä klassikkoteoksessaan Milan Kundera puhuu lukijan ja kirjailijan välisestä sopimuksesta, jossa ”kirjailijan ja hänen pohdiskelujensa täytyy väistyä sivuun ollakseen häiritsemättä lukijaa joka haluaa antautua illuusion valtaan ja elää fiktion totena”. Edellä hän luettelee kolme ”psykologisen realismin kahden vuosisadan” luomaa lähes loukkaamatonta normia:

1. On annettava maksimimäärä tietoja henkilöhahmosta: hänen ulkonäöstään, puhetavastaan, käyttäytymisestään; 2. on tunnettava henkilöhahmon menneisyys, koska siellä ovat hänen nykyisen käyttäytymisensä syyt; ja 3. henkilöhahmolla tulee olla täydellinen itsenäisyys, toisin sanoen kirjailijan ja hänen pohdiskelujensa täytyy väistyä sivuun.

Tämän dogmatiikan sisäistänyt laaja ja moderni lukuromaani päätyy tyypillisesti käsittelemään aihepiiriään tietyllä tapaa hyvin yksinkertaisesti ja ideologisesti: romaanin teema suodatetaan sellaisenaan narraation pintatasolle. Niinpä kyberkapitalismiteemaa voi ”käsitellä” esimerkiksi tarinalla lahjakkaasta, somejätin palvelukseen päätyvästä koodarista, joka sattumalta ajautuu tutkimaan yhtiön salassa vaalimaa poliittis-kaupallista suhdetoimintaa vieraan suurvallan trolli- ja propagandayksikköihin ja niin edelleen. (Vetävä rinnakkaistarina voisi sijoittua kylmän sodan päiviin, kuvauksiin protagonistin vanhemmista ja hänen lapsuudestaan jne., mikä samalla ”selittäisi” päähenkilön tarinan nykyhetkessä toteuttamia erilaisia konfliktuaalisia käyttäytymisen muotoja.)

Narratiivis-realistisen muodon ongelma on tässä tapauksessa ennen muuta ideologiakriittinen. Kun narraation taloudesta piittaamaton heterogeeninen historia ja todellisuus tuotetaan kronologiseksi jatkumoksi, luodaan kokonaistaideteos, joka perustuu teemassaan annetun ilmiön elementtien järjestämiselle ja pilkkomiselle. Näin antagonismi kyllä eristetään jonkinlaisen ”yhteiskuntakriittisen” tarkastelun (luovaan) prosessiin, mutta samalla itse eristämisen taiteellinen muoto (realistinen narraatio) toimii perustavaa antagonismia kätkevällä tavalla asettaessaan elementtien juonellisen järjestämisen kriittisen tarkastelun itsestään selväksi mediumiksi.

Itsestäänselvyyden illuusiota vahvistaa edelleen eheän kertomuksen talouteen liitetty vaatimus kunnioittaa lukijan oletettua halua kokea fiktio totena. Ennemmin olisi puhuttava halusta kokea tosi fiktiona, sillä juuri tähän kaunokirjalliset ”yhteiskuntakriittiset” fantasiat meitä houkuttelevat. Kehnoimmillaan lopputuloksena on valtion palkitsemaa porvarillista proosaa, joka uskottelee olevansa kriittistä pelkästään siksi, että on onnistunut estetisoimaan käsittelemänsä antagonismin.

1900-luvun moderni ja postmoderni kirjallisuus perustui merkittäviltä osin yllä jäsennellyn kritiikin pohjalta tehtyihin johtopäätöksiin, minkä vuoksi 2000-luvun lukuromaani on monen kriittisen lukijan näkökulmasta tarkasteltuna eräänlaista ”oikeutettua” (”oikeutuksen” muodostuessa pitkälti instituution ja markkinoiden yhteispelistä ja tämän vaikutuksesta julkiseen diskurssiin) eli korkeatasoista viihdettä – erotuksena romaanista, jonka ”olemukseen” mielletään kuuluvaksi jatkuva lajityypin rajoja kyselevä kokeilu.

Jälkimoderniksi kutsumani muoto edellyttää tarinamuotoon kohdistuvan kriittisyyden, muttei tarkoita tarinan yksiselitteistä hylkäämistä, vaan pikemminkin vaatii kiinnittämään huomion narraatiotalouden niihin elementteihin, jotka – eheää ”uppoutumisen” illuusiota väistämättä häiritessään – uhkaavat romahduttaa realistista kerrontaa tarjoten vaihtoehtoisia tulkinnan ja kokemisen mikrohorisontteja ja suoranaisia epäuskottavuuksia niin juonenkuljetuksen kuin henkilöpsykologian tasolla. Jos perinteisen narratiivisen realismin voi ajatella hyötyvän lukijan kokemuksen eheyden ylläpitämisestä, jälkimoderni muoto hyötyy päinvastoin siitä, että se muistuttaa lukijaa kokemuksensa fragmentaarisuudesta, kokemuksesta ylipäätään heterogeenisten tekijöiden muodostamana hallitsemattomana konstellaationa. Sanomattakin on selvää, että jälkimoderni muoto antaa mahdollisuuden tuottaa intensiteettejä, jotka ”tilallisen” logiikkansa vuoksi ovat mahdottomia jäsenneltäviä konventionaalisemmalle kerronnalle.

Jos periaatteessa hyväksymme (tunnustettavasti kovin) karkean erotteluni, käy selväksi, että kyberkapitalismia käsittelevä romaani vaatii minun näkökulmastani katsoen enemmän ”tilallista” kuin ”ajallista” kerronnan taloutta ja logiikkaa, ei vähiten kapitalismin oman hypersopeutuvan ja -sopeuttavan ”maailmattomuuden” vuoksi. Perinteisessä mielessä tämä saattaa hyvinkin johtaa hankalaksi mieltyvään lukukokemukseen, sillä realismin vaatima ”sopimus” lukijan ja kirjailijan välillä tulee siinä rikotuksi tavalla, joka voi lukuromaanin konventioihin tottuneesta lukijasta tuntua brutaalilta, taiteellisesti epäilyttävältä ja lähes epäkunnioittavalta.

Oma lähtökohtani ei siis ole käsitellä teemojani ”naiivisti” juonellisiin elementteihin tuotuna kerronnallisena empiriana. Dekkari, jossa tapahtuu murha, ei välttämättä ole paras tapa kertoa kuolemasta tai edes tappamisesta. Vaikka ”suuret aikalaisilmiöt” väistämättä työntyvät kerrontaan monenlaisina vaikutelmina ja kuvauksina, niiden järjestämisen logiikka on ratkaisevasti toisenlainen. Kyberkapitalismin ja ”jälkimodernin subjektiviteetin” hahmo ei tiivisty niinkään juonellisina figuureina kuin kerronnan (eheää) taloutta sinänsä häiritsevinä fantasmaattisina elementteinä, epäuskottavina ja maagisina tapahtumakulkuina, ylenpalttisina ruumiillisuuden, persoonattomuuden ja houreen kuvina, ”psykoottisina” vihjailuina, epäjatkuvuuksina, katkoksina – ja niin edelleen.

Mikään yllä sanottu ei tarkoita, että suhtautuisin väheksyvästi perinteisemmän kerronnan kykyyn artikuloida olennaisia kysymyksiä. Kerronnan taloutta terrorisoivat fantasmat ovat kuitenkin kuuluneet kirjoittamisen tapaani debyyttinovellikokoelmasta saakka, ja olen – kirja kirjalta – pyrkinyt tutkimaan ja kartoittamaan tällaisen jälkimodernin kerronnan mahdollisuuksia toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän tarinaan sitoutuvien skenaarioiden kautta. Yleisestikin ottaen kirjoittamisen prosessiani määrittelee tarinalinjan keksiminen ja sen kehittely niin, että syntyy ”häiriö”, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. Monissa novelleissani tämä tarkoittaa kertomuksen katkeamista, loppumista katkokseen. Tarina on minulle instrumentti, jota en tahdo enkä voi liiaksi kunnioittaa (saman voi sanoa pätevän henkilöhahmoihin; haaveilen kirjasta, jonka päähenkilöt ovat pelkkiä esineitä). Kun tarina on tehnyt tehtävänsä, sen voi heittää pois, antaa olla silleen – jäipä juttu kesken tai ei.