Vastikkeettoman rahan puolesta 3

Laaja loppuluku: Kamppailun todellisuudesta, merkityksestä ja vaikeudesta

(Ensimmäinen osa löytyy täältä ja toinen osa täältä.)

Oma enimmäkseen itäsuomalainen (ja siten melko perifeerisellä tavalla ”pikkuporvarillinen”) kasvuympäristöni on monessa mielessä ollut suhteellisen homogeeninen. (Tämä kenties vielä korostui helluntaiyhteisömme kohtalaisen porvarillisena arvomaailmana.) Lapsuudenperheeni edusti sukupolvea, joka nosti itsensä keskiluokkaan omalla työllään ja säästäväisyydellään. Kasvatuksessani korostuikin työn arvostus. Jo teini-iässä minuakin patisteltiin kesätöihin ja opetettiin, että ainakin ”periaatteen tasolla” on oltava valmis ”mihin tahansa työhön, mitä tarjotaan” – kuten vanhempanikin olivat aikoinaan olleet.

Melko varhaisessa vaiheessa aloin kapinoida tätä kuuliaista subjektiviteettia vastaan, ja 18-vuotiaana asenteeni oli jo toistuva riidanaihe. Ilmankos, halusinhan jo yläasteikäisenä kirjoittaa kirjoja kunnon työnteon sijaan! Selvää oli, että inhosin ja vihasin sitä nöyrän työläisen ideaalia, jota ympäristö – hyvinvointivaltio – minulle tyrkytti. En lainkaan ollut yhtä mieltä ajatuksesta, että yhteiskunnan tuki velvoittaisi minut ”kaikkien muiden tavoin” tulemaan kunnon kansalaiseksi, joka tekee oikeaa työtä elättääkseen sillä itsensä kuten kuuluu. Tällainen identiteetti on minua alusta saakka häirinnyt. Vakuuttelut siitä, etten ollut mikään poikkeustapaus vaan ”aivan kuten kaikki muutkin”, ainoastaan vahvistivat aikomuksiani ryhtyä toivottomaan kamppailuun ”koko järjestelmää” vastaan. Kokemus muukalaisuudesta kasvoi suoranaiseksi vakaumukseksi toisenlaisesta subjektiviteetista – yksilöllisyydestä, jota sopeutumattomuus ja konflikti määrittelisivät. Vähintään intuitiivisesti tajusin senkin, ettei sopusointu tuota hyvää taidetta.

Kuitenkin havaitsin kamppailun monella tavalla vaikeaksi tai mahdottomaksi. Moralisoivaa diskurssia vastaan on vielä kohtalaisen helppo nousta – riittää kun lukee jonkin verran oikeaa filosofiaa –, mutta kuinka asettua vastarintaan järjestelmää vastaan, kun rahaakin tarvitsee elääkseen? Ammattimaisesta kirjoittamisesta katosi hohto nopeasti: kirjailijalla työ ja toimeentulo ovat harvoin sama asia. Perheellisenä ihmisenä olen järjestelmän puolelta ”pakotettu” etsimään työni ulkopuolista toimeentuloa mistäpä muualta kuin palkkatyöstä.

Toisaalta kirjailijana kohtaan yhä eneneviä vaatimuksia itseni brändäämisestä ja markkinoimisesta. Esimerkiksi apurahahakemuksia kirjoittaessani koen joka kerta äärimmäisen vastenmielisenä sen, kun on yritettävä perustella jollekin saatanan lautakunnalle, miksi juuri minun työni tukematta jättäminen on valtava menetys koko typerälle kulttuurillemme. Tunnekokemuksenkin tasolla esiin nousee muutamia perustaa nakertavia kysymyksiä: Eihän kukaan edes lue kirjojani, miksi helvetissä niiden pitäisi saada porvareiden tuki? Mikä voisi olla vastenmielisempää kuin rakentaa yhteiskuntaa ”kulttuurityöllä”, jonka se pöhöttyneessä kuplassaan vieläpä tunnistaa sellaiseksi? Miksi yleensä hakea rahoitusta työlleen järjestelmältä, joka on kiinnostunut siitä vain lisäarvon lähteenä? Ja niin edelleen.

Päädyn joka tapauksessa hakemaan apurahoja yhä uudelleen ja jopa toivon niitä saavani, sillä nekin ovat parempia kuin aikansa tuhlaaminen toimeentuloon. Suoranaista palkkatyötähän kirjailijan ammatissa toimiminen ei ole silloinkaan, kun siinä menestyy. Isoilta kustantamoilta ennakkoja saava nimekäskin tekijä on vain eräänlainen alihankkija. Tässä mielessä anonyymi rivikirjailija on asemansa puolesta enemmän prekaari kuin työläinen. Juuri suhteessa palkkatyöhön hän kokee järjestelmän antagonismin nahoissaan, etenkin jos joutuu rahoittamaan sellaisella toimeentuloaan – voidakseen sitten työpäivän jälkeen eristäytyä muusta perheestään autotalliin kirjoittamaan ja takomaan vittuuntuneena nyrkkeilysäkkiä…

Kun pätkiksi pilkottu työsuhde katkeaa, joutuu establishmentin apurahaorgioista tietämätön rivikirjailija kitkuttelemaan työttömyystuella. Samalla hänen on varottava, ettei hän TE-toimiston silmissä ”paljastu” jonkin sortin ”yksityisyrittäjäksi”. Kirjojen julkaiseminenhan saatetaan tulkita aktiivisen työnhaun ja työmarkkinoilla kaupan olemisen esteeksi. Jos näin käy, seurauksena on parin kuukauden karenssi. (Kirjoita siinä sitten veret seisauttavaa taideproosaa.)

Omalla kohdallani ”kamppailu hallituksi tulemista vastaan” realisoituu ja on realisoitunut siten ainakin kahtaalla. Nuorempana torjuin ympäristöstä tarjotun kuuliaisen työntekijän ja kansalaisen identiteetin; nyt, 36-vuotiaana, viisi kirjaa julkaisseena, työlläni toimeen tulemattomana kirjailijana, joudun jatkuvasti pohtimaan, kuinka voisin osaltani parantaa perheemme taloudellisia näkymiä (joiden vakaus luo kaiken muun hyvän ohella turvallisen työilmapiirin ja auttaa keskittymään paremmin olennaiseen) – ja kuinka tämän voisi tehdä niin vähällä alistumisella kuin mahdollista.

Kuinka siis kamppailla ei-konkreettista vihollista (järjestelmää) vastaan? Eetu Virenin TKL-pamfletissaan tarjoama deleuzelais-guattarilainen paradigma tarjoaa vihjeen:

”ei riitä, että vastataan ’julkisen keskustelun’, hallitsevien julkisuuksien asettamiin kysymyksiin, että ratkaistaan kapitalismin ongelmia vaan ihmiset vaativat, että saavat itse asettaa omat ongelmansa. Aksioomia eli konkreettisia reformeja koskevien [eli julkisessa keskustelussa esiin nousevien] kamppailujen merkitys muodostuu siitä, että niiden kautta kyetään luomaan uusien subjektiivisuuksien tuottamisen kannalta edullisia materiaalisia ehtoja.”

Omassa tapauksessani kamppailu merkitsee näin yhtäältä julkisen tasolla esimerkiksi Vasemmistoliiton (ja jopa SDP:n) joidenkin poliittisten tavoitteiden strategista tukemista (esimerkiksi rahan lahjoittamista vaalityöhön) tai kuulumista sosiaalisen median oikeistopolitiikan vastaiseen Joukkovoima­-yhteisöön. Toisaalta se subjektiivisuuteni tasolla merkitsee esimerkiksi ideologiakriittisen blogin päivittämistä sekä kriittisen ja elävän keskustelukulttuurin edistämistä.

Viren esittelee artikkelissaan (viitattu edellä) Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin tulkinnan uusista vastarinnan muodoista, joista ”vähemmistöksi-tulemisen” käsite Virenin mukaan ”hahmottaa olennaisen”, sillä Deleuzelle ja Guattarille ”vähemmistö on nimenomaan ei-laskettavissa oleva”. Lukumäärä ei vähemmistöä määritä, ”määrällisesti vähemmistö on enemmistössä” ja

”[l]opulta kaikki ovat vähemmistöä ja enemmistössä ei ole ketään, vain tyhjä paikka. Yhteiskunnallisten liikkeiden slogan 99 prosentista ei nähdäkseni tarkoita mitään muuta kuin sitä, että 99 % Yhdysvaltojen, Euroopan, Kiinan tai minkä tahansa maailman osan asukkaista on muuttunut vähemmistöksi ja huomannut sen.”

Vähemmistö ei ole kokonaisuus tai elementtien joukko, vaan ei-laskettavissa oleva kytkös, elementtien välissä tuottuva ”ja”, joka ei kuulu niistä millekään. Badioulaisesti sitä voisi kuvailla kokonaisuuteen kuulumattomaksi joukon ylimääräksi. Se ei kuulu joukkoon, mutta ilman sitä joukko ei ole mahdollinen. Esimerkkinä voi esittää maalauksen, jonka joukkoon tai kokonaisuuteen yksittäiset siveltimenvedot vielä kuuluvat; sen sijaan olisi aiheetonta väittää yksittäisten maalimolekyylien kuuluvan teokseen. Kuitenkaan teos ei olisi mahdollinen ilman niitä. Sama pätee kansaan, jonka kokonaisuuden määrittelee siihen kuulumaton osa, vähemmistö.

Joensuu-trilogiani toiseen osaan Lauttaan kirjoitin kohtauksen, jossa Esaias-niminen nuorukainen kokee ”ideologisen heräämisen” katsellessaan televisiosta uutiskuvaa Pariisin vuoden 2005 mellakoista. Tähän yhteyteen lisäsin luonnehdinnan ”kansasta, joka ei ole kansa” ja joka juuri siksi on ainoa todellinen kansuuden mahdollisuus. Esaias huutaa porvarillista järkeä edustavalle veljelleen (ja isälleen):

” – niillä ei ole vaihtoehtoa koska Systeemi ei anna sitä niille! Niillä ei ole kykyä protestoida USKOTTAVASTI koska niiltä on viety minuus, tajuatko, niiltä on viety paikka, ne on pelkkää Systeemin ylijäämää, ne on ei-ketään, ne on tuhat kertaa TOISIA – ja ehkä niitä tulee aina vaan enemmän ja ne tulee ja tulee ja sanoo MEILLE ettei me olla enää kansa vaan kansa on NE joita ei kansaksi tunnusteta, ne joita ei tunnusteta KENEKSIKÄÄN, ne jotka on todellinen kansa, ei siis ME – me vitun helvetin etuoikeutetut. Tajuatko – tajuatko – tämä on ehkä sinun viimeinen mahdollisuus tajuta MINUA.” (Lautta, 64)

Kapitalistinen aksiomatiikka kykenee Deleuzen ja Guattarin mukaan tajuamaan vain laskettavissa olevat joukot: ”vain jos työläiset järjestäytyvät marssimaan selkeässä rivistössä tai liittyvät ammattiyhdistyksen jäseniksi, heidän kanssaan voidaan tehdä sopimus”. Juuri vähemmistöt ei-laskettavana ja aksiomatisoimattomana joukkona ”asettavat ongelmia, joita kapitalismi ei kykene ratkaisemaan”. Esaias tunnistaa uutiskuvasta tällaisen joukon: sen olemassaoloon ruumiillistunut vaatimus ei artikuloidu tunnistettavana ja laskettavana objektien moneutena, vaan pelkkänä tuhoavana raivona, johon varakasta keskiluokkaa edustava Esaias kokee jonkinlaisen hysteerisen samastumisen. Tämä johtaa hänet hylkäämään koko siihenastisen elämäntyylinsä radikaalilla tavalla.

”– ikään kuin juuri ONNELLISUUS ei jatkuvasti ajaisi teitä uhraamaan kaikkea mahdollista, mukaan lukien typerät halunne – katso nyt, Isä Hyvä: se mitä te nimitätte ’hyväksi elämäksi’, no, kohtuullisuus, minimoidut riskit, säntillisyys, henkinen ja ruumiillinen jaksaminen ja kaikki muu paska, tiedät kyllä, säännöllinen työ ja ’elätetty perhe’, tulessa koeteltu usko Hyvyyden keskiluokkaisuuteen – ja ah, nimenomaan ’elättäminen’, missä vaiheessa te tämänkin termin omitte? – sitäkö on ’elättäminen’, jonkin elossa pitäminen, sitäkö että vittu TIENAA saatana, niin niin, tienaaminen, tuo kaikille yhteinen verkostoitunut helvetti. Teidän etiikka jota saarnaatte pummeille (…) .” (Lautta, 66)

Virenin (Deleuzen ja Guattarin) mukaan ”vähemmistö ei koskaan ole, koska ei ole vähemmistöä vaan ainoastaan vähemmistöksi-tulemista”, ja niinpä ”vähemmistöille ei voida tarjota minkäänlaista ’diiliä’”. Tätä heijastellen kieltäytyy Esaiaskin vanhempiensa (erityisesti isänsä) ehdottamasta ”sovinnosta”; samassa yhteydessä isä ihmettelee, ”mitä vittua yhteiskuntaa tai KETÄÄN (…) hyödyttää se jos sinä menet spurguksi tai elämäntaiteilijaksi mihin lie persläpeen”. Kuopuksen vastaus kertoo olennaisen: häntä ei ”juuri nyt liikuta se kuinka hyödyllinen olen KENELLEKÄÄN”.

Lauttaa olenkin usein ajatellut pienoisromaanina, jossa henkilökohtaisen kamppailuni antagonismit ilmenevät proosan konstellaatiossa. Esaiaksen ”kapina” epäonnistuu totaalisesti: hän muuttaa autiotaloon, tulee salaperäisen Akatemiaksi itseään kutsuvan yhteisön johtajaksi ja kuolee lopulta yhtä salaperäiseen ja perin kammottavaan ”lahotustautiin”. Opetuslapset, yhtenä heistä Lautan kertojapäähenkilö (ja alter egoni) Daniel, hajaantuvat maailmalle.

Danielin henkilökohtainen kamppailu porvarillisia arvoja vastaan kokee vastaavanlaisen lopun, joka ei kuitenkaan tavoittele Esaiaksen kuoleman traagisuutta vaan on pelkästään nolo häviö väittelyssä kusipäisen ja läpeensä kapitalistisen yhteiskunnan arvot sisäistäneen Leon kanssa. Toisaalta kenties Danielista juuri tämän negaation kautta tulee ”vähemmistöksi-tuleva” kirjan lopun ikään kuin (jos siis esittämäni tulkinta hyväksytään) alleviivatessa tätä: ”oi Daniel Daniel DANIEL Daniel, ja niin tulee yö, koko ajan vähän pimeämpi, ja aurinko kumottaa alialhaalla näkymättömissä punaisena ja syyhyävänä kuin palavat jätteet mutta kukaan ei usko, ei kukaan usko ettei sinua ole”.

Mikä siis mittaa vähemmistöjen menestystä kamppailuissaan? Deleuzen ja Guattarin mukaan ei ”se, missä määrin ne kykenevät pääsemään sisään enemmistön valtajärjestykseen vaan se, missä määrin ne kykenevät kasvattamaan ei-laskettavien joukkojen voimaa”. Näin ensisijaista vähemmistöksi-tulemisen prosessissa on ”olevan työvoiman autonomia”, sen itsenäisen arvonlisäyksen kyky, kyky luoda omat arvonsa ja uudelleenarvioida kaikki arvot. Merkitsevää ei olekaan ”konkreettinen vihollinen ja sen voittaminen”, sillä autonomia ja taisteleminen konkreettista vihollista vastaan ”ovat pikemminkin käänteisessä suhteessa toisiinsa”:

”Konkreettisia vihollisia ajatellaan silloin, kun tehdään porvarillista politiikkaa tai järjestäydytään politikoimisen vuoksi. Autonomiaa ja omaa kykyä yhteiseen kamppailuun saavutetaan silloin, kun kyetään irtautumaan konkreettisesta vihollisesta. Vaikka vihollinen ilmestyisi poliisin muodossa, ja vaikka poliisia vastaan olisi puolustauduttava, ei kuvitella, että todellinen vihollinen olisi poliisi…”

Virenin (ja samalla koko TKL:n marxilais-foucaultlaisen projektin) mukaan olennaisimmat kamppailut nykykapitalismissa ovat paikallisia ja liittyvät vallan mikrotason strategioihin, joilla pyritään hallinnoimaan jokapäiväisen elämän ja subjektiviteetin alueita. Viren intoutuu jopa poeettiseksi kuvaillessaan arkisen kamppailun todellisuutta: ”Jokainen äärettömän pienikin kapina on suunnattoman kaunis, loputtomasti kauniimpi kuin tähtitaivas yllämme ja loputtomasti arvokkaampi kuin moraalilaki sisällämme.”

Toisaalta korostaessaan autonomiaa TKL:n kamppailun teoria vaikuttaa välttävän kapinan varsinaisen sudenkuopan, jonka rakenteellisen ongelman Lacan palauttaa vaateen rakenteeseen: järjestelmään kohdistuvana tunnustuksen vaatimuksena kapina on edelleen kiinni rakenteessa, jota se nimellisesti vastustaa. Viren liikkuu kuitenkin tässä badioulaisen autonomian suuntaan, suuntaan jossa ei niinkään pyritä muuttamaan suoraan vallitsevaa järjestystä pyrkimällä tunkeutumaan sen rakenteisiin vaan jossa itsepintaisella taistelulla (jokapäiväisen subjektiviteetin tasolla) pyritään luomaan omat arvot – tai kuten Badiou sanoo: osallistumaan totuusprosessiin.

Kapitalistisen tuotannon analyysin rooli ei tässä liity suoraan näihin arkisiin kamppailuihin – minäkään en tarvinnut kapitalismin analyysia taistellessani kutsumukseni puolesta kuuliaisen työläisen moraliteettia vastaan. Viren kuitenkin huomauttaa, että lisäarvon tuottamisen historiallisten muotojen analyysi, joka tässä tarkoittaa ”kapitalistisen mikrovallan verkostojen rakentumisen logiikkaa”, mahdollistaa etsimään ja ehdottamaan sellaisia kamppailemisen tapoja ja eri ryhmien välisiä liittoja, jotka voimien tuhlaamisen sijaan kasvattavat niitä.

Nyt kun palkkatyö on lakannut olemasta yhteiskuntaa jäsentävä ja vakauttava keskeissuhde ja työn murros on arkipäivää, ainoa työvoiman näkökulmasta järkevä ratkaisu – toisin sanoen ainoa tapa, jolla ”luodun likviditeetin valuminen finanssimarkkinoille” on estettävissä – on perustulo, vastikkeettoman rahan antaminen työvoimalle ilman teollisuusyritysten välikäsiä. Kuten Viren toteaa, finanssimarkkinat eivät ole reaalitalouden loinen, vaan kuuluvat sen rakenteeseen ja ovat siten ”kiinteä osa lisäarvon tuotannon organisointia”; niiden valtaa eivät horjuta yritystuet tai muukaan työllistämiseen ohjattu raha. Riittävän suuri perustulo ilman palkkatyösuoritusta myönnettävänä luottorahana Virenin mukaan ”kasvattaa työvoiman autonomiaa” ja ”avaa mahdollisuuksia vapautua ’finanssimarkkinoiden diktatuurista’”.

Elämän ilman palkkatyötä mahdollistava perustulo loisi näin olosuhteita, jotka laajentaisivat mahdollisuuksia työvoiman autonomiaan ja riistottoman työ-todellisuuden syntymiseen. Oikeistolle tällainen ajatus on utooppinen ja mahdoton: ”väärä ihmiskäsitys”, sanotaan. Kuten aiemmassa on kuitenkin osoitettu, juuri asetelman palauttaminen yksilölliseen (tai kollektiiviseen) ahneuteen ja yritys torjua sen vaikutuksia johtaa umpikujaan, jota järjestelmä ei itse kykene ratkaisemaan. Pahuudella ja ahneudella on ilman muuta osansa kapitalismin historiassa ja nykytodellisuudessa siinä kuin elämässä ja sen kärsimyksessä yleensäkin – tämä on latteus jota kukaan ei kiistä –, mutta yhtäläisesti on syytä korostaa kulttuurin ja yhteiskuntajärjestyksen rakenteistavaa vaikutusta (jota voidaan kutsua ”vietinsäätelyksikin”), toisin sanoen yhteiskunnallista paradigmaa tai Charles Tayloria soveltaen sosiaalista kuvastoa, joka käytännössä määrittelee ajateltavissa olevan ja ei-ajateltavissa olevan etiikat, moraliteetit, toden ja epätoden.

Tämän paradigman muuttaminen vaikuttaa vallitsevassa mahdollisen horisontissa epätodelliselta ja mahdottomalta, mikä on samalla yksi syy sille, että sitä vastustaa aluksi niin enemmistö kuin eliittikin. Konkreettista menestystä vaatimus paradigman muutoksesta alkaa saavuttaa siinä vaiheessa, kun jokapäiväisten kamppailujen ”kriittinen massa” ja vallitsevan järjestelmän ristiriidansietokyky ylittyvät. Hallitsevalle väestönosalle tämä tulee lopulta lähes aina yllätyksenä.