Vastikkeettoman rahan puolesta 1

Työstäkieltäytyjäliitto yhteiskuntajärjestyksen kritiikkinä

Työstäkieltäytyjäliiton viimevuotinen tempaus herätti valtavirtamedian huomion, kun joukko TKL:n ”konsultteja” käveli sisään Kampin TE-toimistoon Helsingissä. YLEn jutun mukaan ryhmän perustamisen ”[p]ontimena  (…) oli kohu, joka nousi, kun työttömyyskorvauksilla elävä kirjailija Ossi Nyman kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa välttelevänsä töitä”.

TKL:n pamfletissa kerrotaan TKL Consultingin tarjoilleen ”virkailijoille ja asiakkaille itse paistettuja vohveleita, kermavaahtoa, ilmapalloja ja vichyä” ja mainitaan toimiston virkailijoiden ottaneen ”konsultoinnin vastaan innokkaasti”, sillä ”konsultit olivat virkailijoiden puolella ehdottaessaan, että virkailijat vapautetaan velvoitteesta valvoa ja patistaa työttömiä”.

Sivuhuomiona todettakoon, ettei YLE viittaa jutussaan sanallakaan vohveleihin tai virkailijoiden suhtautumiseen, vaan korostaa tapahtuman interventioluonnetta ja siten TKL Consultingin automaattisesti epäilyttävää ”aktivismia”. Jutussa haastateltu TE-toimiston johtaja Jarmo Ukkonen puolestaan kiteyttää omassa repliikissään ”suuren yleisön” moralismin ja tuohtumuksen: ”Rahaa varmaan nostettaisiin etuusluukulta mielellään, mutta se ei synny yhteiskuntaan itsestään.” Ukkosen mukaan ”[k]oko porukka olisi pitänyt poistaa asiakaspalvelutilasta saman tien”.

TKL:sta tekee poikkeuksellisen kuitenkin ennen muuta performanssien taustalla oleva yhteiskuntakriittinen analytiikka, joka on varsin pitkälle työstettyä. TKL:aa voisikin kutsua eräänlaiseksi marxilais-foucaultlaiseksi valtakriittiseksi projektiksi. Yksi liiton ydinajatuksia on marxilainen näkemys palkkatyöstä riiston muotona. Niin & näin -lehti kirjoittaa TKL:aa käsittelevässä artikkelissaan palkkatyön olevan ”pääasiassa kapitalistisen markkinatalouden tapa luoda tietynlaisia ihmisten välisten suhteiden ja työn järjestämisen muotoja”, ja ”juuri tämän työnjärjestämisen tavan” TKL pyrkii hävittämään. Samalla liitto haluaa purkaa asetelman luulotellun ja arkiajattelussa kyseenalaistamattoman luonnollisuuden, palkkatyöhön kun ei ole mitään syytä suhtautua ylihistoriallisena tai universaalina tuotannon järjestämisen tapana sen enempää kuin korkeimpana elämää ohjaavana motivaationa tai päämääränä.

Siten TKL suhtautuu kriittisesti myös ay-liikkeeseen, jonka se katsoo ajavan pikemminkin työn ja kansantalouden kuin työttömän (ja työläisen) etua; kysehän ei missään mielessä ole yhteisestä edusta, kun huomioidaan työn ja kansantalouden kaltaisten realiteettien olemisen tavat suhteessa taustalle jääviin historiallisesti määräytyneisiin tuotantosuhteisiin. SAK:n ja muiden vastaavien järjestöjen ongelmana voikin pitää sitä, että ne ovat luoneet oman versionsa oikeistolaisesta kuvitelmasta työstä itseisarvoisena abstraktiona, joka nykymuodossaan tosiasiallisesti palvelee palkkatyön sisältämän rakenteellisen riiston (lisäarvon tuotannon) kätkentää ja peittelyä. Tässä mielessä ay-liikkeen ja oikeiston suhde järjestelmän rakenteissa pesivään riistoon ja antagonismiin on aste-eron vaan ei laatueron kysymys.

Johdonmukaista on myös TKL:n kritiikki hyvinvointivaltiota kohtaan: ”Hyvinvointivaltioksi kutsuttu ’sosiaalidemokraattinen paratiisi’ perustui tuottavuushyötyjen jakamiseen tiettyjen ydinteollisuusalojen miestyöläisille. Hyvinvointivaltio on kapitalismia, kompromissi pääoman ja työläisten välillä. Hyvinvointivaltio kuten työnantajakin ovat ideologisia käsitteitä: pahoinvointi ja riisto legitimoidaan kääntämällä ne ympäri.” TKL muistuttaa, että hyvinvointivaltion historialliset mahdollistumisen ehdot – naisten korvauksetta jäävä kotityö eli sukupuolittunut työnjako ja kolmannen maailman alistaminen halpojen raaka-aineiden tuottajaksi eli hierarkinen globaali työnjako – ovat pohjoisen hyvinvoinnin kätkemää riiston todellisuutta, joka jää kovin kauas demokratiasta.

TKL:n kriittinen projekti perustuu näin nykyvasemmistolaisen yhteiskuntakritiikin radikalisaatiolle, toisin sanoen tuon kritiikin loppuun saakka viemiselle. Toisaalta muutkin kuin Li Andersson tuntevat työn murroksen ja perustulon käsitteet, mutta poliittinen valtavirta on liiaksi sidoksissa pääomaan ja vallitseviin tuotannon järjestämisen tapoihin suostuakseen tarkastelemaan asetelmaa parhaimmillaankaan muun kuin olemassa olevien kehysten sisään jäävän reformin vaatimuksena. Julkisena projektina TKL vaikuttaakin asettuvan edelläkävijän rooliin vaatimalla asioita, jotka status quossa viihtyvä tavan tallaaja (elinkeinoelämää säestäen) tuomitsee mahdottomiksi. Tällainen ei tietenkään hetkauta TKL:aa tai niin sanottuja ”ideologisia työttömiä”, sillä kuten pamfletissakin todetaan, aikoinaan oli yleinen kansaneläkekin silkka mahdottomuus (tätä mieltä olivat niin elinkeinoelämän edustajat kuin valtiovarainmnisteriökin). Ja sitähän on 1 400 euron vastikkeeton perustulo tänään…

Valtavirran vastakritiikki on ilmeinen. Viimeistään muhkean ja vastikkeettoman perustulon kohdalla TKL:n projekti mielletään ”utopiaksi”, jota se ei kuitenkaan nimenomaisesti ole, sillä TKL kieltäytyy johdonmukaisesti esittelemästä ”vallankumouksen mallia” sen enempää kuin määrittelemästä minkäänlaista ”kultaista tulevaisuutta”. Lähtökohtana ovat ”nykyiset huonot ajat”, eivät menneet tai tulevat hyvät ajat. Näin TKL:n projekti tekee pesäeron nationalistisia ideologioita usein vaivaavaan tradition fetisoimiseen, mutta myös kommunismin ”ortodoksisimpiin” muotoihin.

Pamfletti kiinnittää huomion perustulon ”utooppisuutta” koskevan kysymyksenasettelun totalitaristiseen taustaoletukseen: ”joko puhutte taloususkonnon kielellä, tai teitä ei kuunnella”. Rajaus on tietenkin aiheeton ja tuo mieleen ivallisen kritiikin, johon sosiaalisessa mediassa törmäsin, kun kokoomuslainen Verkkouutisetkin ehti siteeraamaan Antti Rinteen kuuluisaa ”Nyt ei laiteta taloudellisia raameja estämään ihmisten ajattelua” -heittoa. Kritiikki pilkkasi Rinteen logiikkaa vertaamalla tilannetta talon suunnittelun ja rakentamisen väliseen ristiriitaan: suunnitelmissa olisi uima-allasta ja tenniskenttää, sillä nyt ei huolita taloudesta, mutta kuinkas käykään, kun pitäisi alkaa rakentaa ja huomataan, etteivät rahat riitäkään…

Kokoomukselle talous onkin selvästi jonkinlainen immanenssi, jonka tarkasteleminen ulkoa päin edellyttää transsendentaalisiin objekteihin nojaavia metafyysisiä oppeja, kun taas jo sosialidemokraatti kykenee rajoituksistaan huolimatta tunnustamaan, ettei talous sinänsä muodosta ajattelun rajaavaa kenttää, ellei ole kysymys juuri kokoomuslaisesta taloustulkinnasta.

Toinen ilmeinen vastaveto TKL:n yhteiskuntakritiikkiin on jo latteudeksi muodostunut viisastelu ”kritiikistä, joka vain kritisoi muttei tarjoa mitään konkreettista vaihtoehtoa”. Tällaista esittävät eivät yleensä viittaa jonkin yksityiskohdan rahoittamiseen (esimerkiksi perustulon, johon TKL muuten tarjoaa varsin konkreettiset lähtökohdat) tai mahdollistamiseen, vaan vaativat jonkinlaista koko systeemin kattavaa yleismallia. Omassa vastauksessaan liitto toteaa tulevan yhteiskunnan luonteesta olevan mahdollista ”saada selkoa vain samalla, kun sitä yhdessä luodaan, koska siitä täytyy päättää demokraattisesti eikä sitä voi ennalta suunnitella minkäänlainen etujoukko”.

Kokonaisvaltaista vaihtoehtoa vaativa vastakritiikki unohtaa lisäksi, ettei itsekään tule lausutuksi teoreettisesta nollapisteestä käsin, vaikka julkilausumattomasti niin olettaakin. Vaihtoehdon tivaaminen tapahtuu kapitalistisen status quon paradigmasta (sillä harva kriitikko esittää vaatimustaan esimerkiksi etukäteen luomansa systeemin pohjalta), jota ei kuitenkaan eksplikoida, sillä sellainen koetaan tarpeettomaksi. Samalla unohtuu, ettei kapitalistinen yhteiskuntajärjestyskään syntynyt pienen edelläkävijäjoukon kaavaileman mallin pohjalta. Kapitalismin synnyn mahdollistivat olennaisesti feodalismin sortuminen ja uuden omistajaluokan väkivaltainen nousu yhteismaiden anastuksineen. Mallit laadittiin myöhemmin – siinä vaiheessa, kun oli alettava perustella, miksi asioiden on oltava niin kuin ne ovat.

Tässä vaiheessa olennaisinta on pamfletin sanoin ”kaiken olemassa olevan armoton kritiikki”. Yhdistyessään joukkoliikkeeseen kritiikin edustama mahdoton tapahtuu ja tulee välttämättömäksi.