Identiteetti & rehellisyys

Esitän yksinkertaisen teesin: Identiteetti ei voi perustua rehellisyydelle.

 
Rehellisyys on tietenkin hyve, eikä edes mikään vähäpätöinen hyve. Yleisesti ottaen rehellisyys määriteltäneen jonkinlaiseksi tosiasioiden tunnustamiseksi tai tosiasioiden tunnustamisen kyvyksi ja haluksi, mutta pidän tätä määritelmää epäonnistuneena. On näet kohtalaisen helppoa kuvitella tilanne, jossa joku tunnustaa aitoja tosiasioita läpeensä epärehellisellä tavalla niin, että kuka tahansa voi nähdä tuollaisen tunnustuksen olevan pelkkä vallankäytön performanssi. (Oikeastaan tämä on yksi oikeistolaisen populismin tyypillisistä toiminnan logiikoista: ”Minä sen tein, ja uskallan puhua suuni puhtaaksi asiasta” jnpp.)
 
Tosiasioita voi siis tunnustaa tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä rehellisyyden kanssa. Siksi rehellisyyttä on parempi ajatella pikemminkin lausuman suuntana kuin sen ominaisuutena. Suhteessa identiteettiin: avoimuutena jollekin, jonka vaikutukset itsekuvaan ovat vielä tuntemattomia ja ehkä tuhoisia.
 
Määrittelen identiteetin tässä yhteydessä väljästi näin: identiteetti on yksilön tai yhteisön kuulumisen ja erottautumisen pyrkimys, jonka suuntana on eheyden kasvattaminen ja ylläpitäminen. Yksilön tapauksessa identiteetti liittyy egoon, joka toimii enemmän tai vähemmän narsistisesti. Yhteisön tasolla identiteetissä on tyypillisesti kyse yhteisön suhteesta ympäröivään todellisuuteen eli siitä, kuinka tarkasti maailma jakautuu meihin ja muihin. Identiteetti voi kytkeytyä sekä yksilöön että yhteisöön myös maailmankuvan tasolla. Tällöin kyse on esimerkiksi siitä, millaisena ympäröivä maailma hahmotetaan: hierarkkisorgaanisena kokonaisuutena, hallitsemattomana kaaoksena vaiko jonain siltä väliltä. Laajasti ottaen identiteetti liittyy siis olemuksiin ja niiden ”kiinteyteen” tai ”huokoisuuteen”.
 
Identiteettiä voi myös ajatella pysyvyyden tai keskiön kokemuksena. Vaikka ihmisyksilöiden ja yhteisöjen identiteetit muuttuvat ajan kuluessa, juuri identiteetti nimeää muutoksen virrassa sen pysyvyyden momentin, joka mahdollistaa jatkuvuuden kokemisen ja samana olemisen. Virta säilyy, vesi vaihtuu.
 
Identiteetistä on kyse silloin, kun haluamme kuulua johonkin tai erottua jostakin, ja usein nämä pyrkimykset ovat rinnakkaisia. Identiteetti on kuulumisen ja erottautumisen taloudessa muotoutuvaa ”tuloa”, viivan alle jäävää tietoista olemista ja todellisuutta. Identiteetin logiikka on jännitteisyyden, halkeamien ja rikkonaisuuksien sisäistämisen ja ratkaisemisen logiikkaa. Identiteetti tukkii todellisuuden vuotokohtia. Tämä voi tapahtua monin tavoin: neuvottelemalla, kieltämällä, torjumalla, myöntymällä, tunnustamalla. Vaikuttaa kuitenkin ainakin osapuilleen paikkansapitävältä todeta, että identiteetin logiikkaan on ”sisäänkirjautunut” eräänlainen pyrkimys maksimaaliseen eheyteen, saavutettiinpa sitä tai ei. Identiteetti ”toimii” sitä paremmin, mitä eheämpi se on.
 
Näin rehellisyys muodostuu identiteetille ongelmaksi. Rehellisyys ei näet suuntaa eheyteen, eikä sitä kiinnosta identiteetin ”toimivuus”. Rehellisyys on yksinkertaisesti ajateltuna vain avoimuutta mahdollisuudelle, että jostain voi tulla totta. Tämä mahdollisuus voi olla identiteetin kannalta täysin tuhoava, ja koska identiteetti toimii eheytensä suuntaisesti, eräänlainen epärehellisyys kuuluu sen sisäiseen rakenteeseen ja logiikkaan.
 
Rehellisyys on siksi aina vaarallista yksilön tai yhteisön identiteetille, ja vaikka se tyystin epäilyksettä on varsin kunnioitettava hyve, sen asettaminen olemisen tavan perustaksi tarkoittaa johdonmukaisesti ajateltuna (yksilön tai yhteisön) identiteetin jatkuvaa vaarantamista. Lisäksi äärimmäinen rehellisyyden vaade eli totaalinen sota tekopyhyyttä vastaan johtaa väistämättä julmuuteen (siitä enemmän täällä).
 
Vaikuttaakin siltä, että johtopäätös hyveellisestä elämästä on suunnilleen seuraavanlainen: on pyrittävä rehellisyyteen, mutta sallittava johonkin määrään saakka tekopyhyyttä, sillä ilman tekopyhyyttä ei ole identiteettiä, mutta ilman identiteettejä (olivat nämä kuinka tilapäisiä tahansa) on puolestaan mahdoton ankkuroida koettua elämää mihinkään viitepisteisiin nähden. Suhteessa identifikaatioon rehellisyys on siis aina vaarallista, mutta silti välttämätöntä. Jos suhde maailmaan ei omaksu pyrkimystä rehellisyyteen, voi vain kuvitella, mitä tapahtuu identifikaatiolle. Tervetuloa fundamentalismi ja yleinen psykoosi.
 
Kaksiteräisyydessään rehellisyys on haastava laji: se uhkaa eheää identiteettiä aina, kun tahdomme olla siihen nähden johdonmukaisia; mutta samalla haluamme omaksua identiteetin sen kautta – haluamme rehellisen suhteen todellisuuteen, jossa elämme ja joka olemme. Silti kaavamainen johdonmukaisuus rehellisyydessä vie meidät nopeasti julmuuteen aivan kuten kaavamainen kieltäytyminen rehellisyydestä silloin, kun se vaarantaa itsekuvaamme, tekee meistä sietämättömän tekopyhiä.
 
Haluan kuitenkin väistää latteita implikaatioita ”kahden ääripään” välttelemisestä. En toisin sanoen väitä hyveelliseksi sellaista asennetta, joka kannustaa olemaan tekopyhä tai epärehellinen minkäänlaisen egon, itsekuvan tai identiteetin tietoiseksi eduksi. Mielestäni juuri tällainen on yksi tekopyhyyden sietämätön muoto. Sikäli kuin tekopyhyyttä (eli tietynlaista epärehellisyyttä) tulee sallia, ajattelen tämän epärehellisyyden lajin olevan pikemminkin jotain sellaista, mistä merkittävä osa on koodattuna niin sanottuihin käytöstapoihin ja sivistyneisyyden ideaaliin.
 
Ja mitä sitten on sivistyneisyys – ellei syvää ymmärrystä siitä, mitä on olla toinen ihminen ja kuinka vaikeaa on olla (ei vain minä vaan) kuka tahansa?
 
 

Kohtuus on ylellisyystuote

Kohtuus on tuhlaamista, jonka kiistanalaiset ja poliittiset ulottuvuudet kätketään hyveeseen. Näin matkustamista, ulkona syömistä, arjen luksusta ja materiaalisen vaurauden kartuttamista kuluttamalla rakastava tuhlariluokka voi esittää itsensä esimerkkinä ja normaalin nimissä vaatia samaa muiltakin. Keskiluokka markkinoi kohtuullisuuttaan tekemällä selväksi, ettei sen elämässä ole mitään liikaa, ei etenkään politiikkaa, uskontoa, seksuaalisuutta tai alkoholia. Kun keskiluokka puhuu, sen ei tarvitse identifioitua miksikään erityiseksi poliittiseksi elämänmuodoksi tai -tavaksi; sen ääni on normaaliutta, sen luokkapuhe jatkuvaa luokasta vaikenemista.

Jos keskiluokka omaksuisi ”tuhlaavan luokan” statuksen, se menettäisi kykynsä asettaa minkäänlaisia yleisen maun tai normaalin vaatimuksia. Tuhlariluokkana sen olisi alettava ottaa vastuutaan luokkaetuoikeuksiinsa perustuvista tuhlaamisen muodoista.

Keskiluokka kykenee kyllä puhumaan esimerkiksi syrjäytymisestä ja eriarvoisuudesta, sillä ilman luokan käsitettä ja luokkahorisonttia nämäkin termit pysyttelevät poliittisen kohtuuden rajoissa. Vasta luokka liittää syrjäytymisen ja eriarvoisuuden hallitseviin ja hallittaviin, tekee näkyväksi eräiden harjoittaman kohtuuden vallan ja luokka-aseman mahdollistaman yksipuolisen yhteisestä työstä hyötymisen.

Tuhlaamisessa yleensä ei ole mitään moraalisesti arveluttavaa, sillä tuhlaaminen on elämän perusta, kuten Georges Bataille kirjoittaa. Keskiluokkainen kohtuus/tuhlaaminen on kuitenkin kapitalismiin sidottua riiston taloutta, jonka yhteisöllinen funktio on ylimmän luokan etujen turvaaminen, mikä tarkoittaa ääretöntä yltäkylläisyyttä yksille ja rajatonta niukkuutta toisille. Keskiluokalle jää kohtuullisuus ja normaalius, joiden rapistuvassa kehässä sen olemassaoloa ja toiveikasta tulevaisuutta varjostavat kahtaalta työntyvät voimat: yhtäältä yhä suurempia lyhyen tähtäimen voittoja vaativa yläluokkainen, palkkatyön arvoa ja asemaa nakertava finanssikapitalismi ja toisaalta alaluokkien kasvava kauna ja osattomuus, niin sanotun roskaväen viha ja vallankumous.

Ylin luokka suosii kohtuullisuuden ja ”vaatimattoman elämän” julkisivua ennen muuta uskottavan PR:n vuoksi. Tosiasiassa nämä keskiluokan arvot eivät kiinnosta sitä vähimmässäkään määrin. Huipulla on kuitenkin hyvä tietää, millä tavoin vasallien poliittinen valveutuneisuus pysyy kohtuuden rajoissa, sillä markkinat tarvitsevat sellaista vakauden ja kasvun yhdistelmää, jossa riistoon perustuva luokkakohtainen tuhlaaminen on käsitettävissä kuluttamisen kohtuullisuudeksi.

Myöskään alaluokkaa eivät keskiluokkaiset hyveet liikuta. Kaupungin vuokrataajamissa ei lueta Hesaria tai Suomen Kuvalehteä, sillä nämä mediat puhuvat enimmäkseen maailmasta, jossa ravintoketjun alin kolmannes passivoidaan uhreiksi, tilastoiksi ja yhteiskunnallisiksi ongelmiksi. Työväenluokka etsii subjektiviteettiaan muualta. Keskiluokkaisuus edustaa sille haaleutta ja impotenssia, mutta myös riistoon perustuvaa aiheetonta omahyväisyyttä, jonka synnyttämät ahdistavat heijastukset ja yleinen pelokkuus palaavat vainoamaan omistavaa luokkaa fasismin ja kommunismin haamuina.

Alempana identifikaation kohteet ja keinot löytyvät kuluttamisen ja arjen luksuksen tuolta puolen. Juopottelusta ja terveyttä uhmaavasta hillittömyydestä voikin tulla köyhän ainoa tapa toteuttaa yhä ahtaampiin rajoihin pakotettua vapauttaan ja luovuuttaan, sillä kohtuullisuus ja usko tulevaisuuteen on varattu niille, joiden likviditeetti riittää muihinkin vastaavanlaisiin ylellisyyksiin. Änkyräkänni on yksi tapa irtautua systeemistä, jolla ei ole muuta kuin kurjuutta tarjottavanaan. Tuomitsemalla alkoholismin edustaman tuhlaamisen muodon yleisen terveyden ja hyvinvoinnin nimissä keskiluokkainen moraali lähinnä kaatelee bensaa homeisten taajamien liekkeihin. ”Te ette määrittele minun välttämättömyyksiäni”, lausuu kaupunkilainen valkokaulusjuoppo ja kumoaa Gambinansa eksistentiaalista kohtalokkuutta tavoitellen.

Keskiluokka on siirtynyt toivon ajasta pelon aikaan; sen vallan ja kukoistuksen kausi lähenee loppuaan. Palkkatyö marginalisoituu, automatisaatio laajenee ja vie loputkin matalan osaamisen työpaikat, prekarisaatiosta tulee yhä jäytävämpi yhteiskunnallinen kysymys. Keskiluokka kapenee, sen ostovoima hupenee. Markkinat muuttuvat epävakaiksi, eikä kuluttamisen velkavetoisuus ratkaise mitään, sillä lykkääminen kasvattaa ongelman korkoa entisestään.

Poliittiset voimasuhteet ratkaisevat, onko tulevaisuutenamme laajan perustulon turvaama nykyistä sosialistisempi järjestelmä vaiko jonkinlainen teknokraattinen oligarkia. Jos nykyiset vallanpitäjät saavat päättää, kehityksen kulku on helppo ennustaa: automatisaation laajenemisen ja teknologisten innovaatioiden edut rajataan taloudellisen eliitin piiriin, sillä massatyöttömyys tekee orjatyöstä niin halpaa, ettei finanssikapitalismilta löydy motivaatiota kaikkia hyödyttäviin rakenteellisiin uudistuksiin. Tämä puolestaan ruokkii entisestään eri puolilla voimistuvia fasistisia virtauksia. Kapitalismi kiihtyy ja vie kaiken loogiseen loppuunsa: luonnonvarat ehtyvät, ilmasto muuttuu katastrofaalisesti ja planeettamme biosfääri etsiytyy uuteen tasapainoon, joka ei ole edullinen sen enempää kapitalismille kuin ihmisellekään. Toinen vaihtoehto on alkaa suhtautua utopioihin vakavasti, hylätä lattea vaihtoehdottomuuden politiikka.

Keskiluokkainen kohtuuden hyve on joka tapauksessa tullut tiensä päähän aivan siitä riippumatta, onko tulevaisuutemme sosialistinen utopia vai teknokraattinen harvainvalta. Tuhlaaminen on perusoikeus. Sen uskotteleminen kohtuudeksi on välttämätöntä vain, jos hyväksymme kapitalistisen tuotannon ja jakamisen peruslähtökohdan: alati kasvavan 99,9-prosenttisen niukkuuden, jota tuotetaan ihmismassoja ja luonnonvaroja riistämällä. Parempiakin tapoja jakaa on.