Identiteetti & rehellisyys

Esitän yksinkertaisen teesin: Identiteetti ei voi perustua rehellisyydelle.

 
Rehellisyys on tietenkin hyve, eikä edes mikään vähäpätöinen hyve. Yleisesti ottaen rehellisyys määriteltäneen jonkinlaiseksi tosiasioiden tunnustamiseksi tai tosiasioiden tunnustamisen kyvyksi ja haluksi, mutta pidän tätä määritelmää epäonnistuneena. On näet kohtalaisen helppoa kuvitella tilanne, jossa joku tunnustaa aitoja tosiasioita läpeensä epärehellisellä tavalla niin, että kuka tahansa voi nähdä tuollaisen tunnustuksen olevan pelkkä vallankäytön performanssi. (Oikeastaan tämä on yksi oikeistolaisen populismin tyypillisistä toiminnan logiikoista: ”Minä sen tein, ja uskallan puhua suuni puhtaaksi asiasta” jnpp.)
 
Tosiasioita voi siis tunnustaa tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä rehellisyyden kanssa. Siksi rehellisyyttä on parempi ajatella pikemminkin lausuman suuntana kuin sen ominaisuutena. Suhteessa identiteettiin: avoimuutena jollekin, jonka vaikutukset itsekuvaan ovat vielä tuntemattomia ja ehkä tuhoisia.
 
Määrittelen identiteetin tässä yhteydessä väljästi näin: identiteetti on yksilön tai yhteisön kuulumisen ja erottautumisen pyrkimys, jonka suuntana on eheyden kasvattaminen ja ylläpitäminen. Yksilön tapauksessa identiteetti liittyy egoon, joka toimii enemmän tai vähemmän narsistisesti. Yhteisön tasolla identiteetissä on tyypillisesti kyse yhteisön suhteesta ympäröivään todellisuuteen eli siitä, kuinka tarkasti maailma jakautuu meihin ja muihin. Identiteetti voi kytkeytyä sekä yksilöön että yhteisöön myös maailmankuvan tasolla. Tällöin kyse on esimerkiksi siitä, millaisena ympäröivä maailma hahmotetaan: hierarkkisorgaanisena kokonaisuutena, hallitsemattomana kaaoksena vaiko jonain siltä väliltä. Laajasti ottaen identiteetti liittyy siis olemuksiin ja niiden ”kiinteyteen” tai ”huokoisuuteen”.
 
Identiteettiä voi myös ajatella pysyvyyden tai keskiön kokemuksena. Vaikka ihmisyksilöiden ja yhteisöjen identiteetit muuttuvat ajan kuluessa, juuri identiteetti nimeää muutoksen virrassa sen pysyvyyden momentin, joka mahdollistaa jatkuvuuden kokemisen ja samana olemisen. Virta säilyy, vesi vaihtuu.
 
Identiteetistä on kyse silloin, kun haluamme kuulua johonkin tai erottua jostakin, ja usein nämä pyrkimykset ovat rinnakkaisia. Identiteetti on kuulumisen ja erottautumisen taloudessa muotoutuvaa ”tuloa”, viivan alle jäävää tietoista olemista ja todellisuutta. Identiteetin logiikka on jännitteisyyden, halkeamien ja rikkonaisuuksien sisäistämisen ja ratkaisemisen logiikkaa. Identiteetti tukkii todellisuuden vuotokohtia. Tämä voi tapahtua monin tavoin: neuvottelemalla, kieltämällä, torjumalla, myöntymällä, tunnustamalla. Vaikuttaa kuitenkin ainakin osapuilleen paikkansapitävältä todeta, että identiteetin logiikkaan on ”sisäänkirjautunut” eräänlainen pyrkimys maksimaaliseen eheyteen, saavutettiinpa sitä tai ei. Identiteetti ”toimii” sitä paremmin, mitä eheämpi se on.
 
Näin rehellisyys muodostuu identiteetille ongelmaksi. Rehellisyys ei näet suuntaa eheyteen, eikä sitä kiinnosta identiteetin ”toimivuus”. Rehellisyys on yksinkertaisesti ajateltuna vain avoimuutta mahdollisuudelle, että jostain voi tulla totta. Tämä mahdollisuus voi olla identiteetin kannalta täysin tuhoava, ja koska identiteetti toimii eheytensä suuntaisesti, eräänlainen epärehellisyys kuuluu sen sisäiseen rakenteeseen ja logiikkaan.
 
Rehellisyys on siksi aina vaarallista yksilön tai yhteisön identiteetille, ja vaikka se tyystin epäilyksettä on varsin kunnioitettava hyve, sen asettaminen olemisen tavan perustaksi tarkoittaa johdonmukaisesti ajateltuna (yksilön tai yhteisön) identiteetin jatkuvaa vaarantamista. Lisäksi äärimmäinen rehellisyyden vaade eli totaalinen sota tekopyhyyttä vastaan johtaa väistämättä julmuuteen (siitä enemmän täällä).
 
Vaikuttaakin siltä, että johtopäätös hyveellisestä elämästä on suunnilleen seuraavanlainen: on pyrittävä rehellisyyteen, mutta sallittava johonkin määrään saakka tekopyhyyttä, sillä ilman tekopyhyyttä ei ole identiteettiä, mutta ilman identiteettejä (olivat nämä kuinka tilapäisiä tahansa) on puolestaan mahdoton ankkuroida koettua elämää mihinkään viitepisteisiin nähden. Suhteessa identifikaatioon rehellisyys on siis aina vaarallista, mutta silti välttämätöntä. Jos suhde maailmaan ei omaksu pyrkimystä rehellisyyteen, voi vain kuvitella, mitä tapahtuu identifikaatiolle. Tervetuloa fundamentalismi ja yleinen psykoosi.
 
Kaksiteräisyydessään rehellisyys on haastava laji: se uhkaa eheää identiteettiä aina, kun tahdomme olla siihen nähden johdonmukaisia; mutta samalla haluamme omaksua identiteetin sen kautta – haluamme rehellisen suhteen todellisuuteen, jossa elämme ja joka olemme. Silti kaavamainen johdonmukaisuus rehellisyydessä vie meidät nopeasti julmuuteen aivan kuten kaavamainen kieltäytyminen rehellisyydestä silloin, kun se vaarantaa itsekuvaamme, tekee meistä sietämättömän tekopyhiä.
 
Haluan kuitenkin väistää latteita implikaatioita ”kahden ääripään” välttelemisestä. En toisin sanoen väitä hyveelliseksi sellaista asennetta, joka kannustaa olemaan tekopyhä tai epärehellinen minkäänlaisen egon, itsekuvan tai identiteetin tietoiseksi eduksi. Mielestäni juuri tällainen on yksi tekopyhyyden sietämätön muoto. Sikäli kuin tekopyhyyttä (eli tietynlaista epärehellisyyttä) tulee sallia, ajattelen tämän epärehellisyyden lajin olevan pikemminkin jotain sellaista, mistä merkittävä osa on koodattuna niin sanottuihin käytöstapoihin ja sivistyneisyyden ideaaliin.
 
Ja mitä sitten on sivistyneisyys – ellei syvää ymmärrystä siitä, mitä on olla toinen ihminen ja kuinka vaikeaa on olla (ei vain minä vaan) kuka tahansa?