Kohtuus on ylellisyystuote

Kohtuus on tuhlaamista, jonka kiistanalaiset ja poliittiset ulottuvuudet kätketään hyveeseen. Näin matkustamista, ulkona syömistä, arjen luksusta ja materiaalisen vaurauden kartuttamista kuluttamalla rakastava tuhlariluokka voi esittää itsensä esimerkkinä ja normaalin nimissä vaatia samaa muiltakin. Keskiluokka markkinoi kohtuullisuuttaan tekemällä selväksi, ettei sen elämässä ole mitään liikaa, ei etenkään politiikkaa, uskontoa, seksuaalisuutta tai alkoholia. Kun keskiluokka puhuu, sen ei tarvitse identifioitua miksikään erityiseksi poliittiseksi elämänmuodoksi tai -tavaksi; sen ääni on normaaliutta, sen luokkapuhe jatkuvaa luokasta vaikenemista.

Jos keskiluokka omaksuisi ”tuhlaavan luokan” statuksen, se menettäisi kykynsä asettaa minkäänlaisia yleisen maun tai normaalin vaatimuksia. Tuhlariluokkana sen olisi alettava ottaa vastuutaan luokkaetuoikeuksiinsa perustuvista tuhlaamisen muodoista.

Keskiluokka kykenee kyllä puhumaan esimerkiksi syrjäytymisestä ja eriarvoisuudesta, sillä ilman luokan käsitettä ja luokkahorisonttia nämäkin termit pysyttelevät poliittisen kohtuuden rajoissa. Vasta luokka liittää syrjäytymisen ja eriarvoisuuden hallitseviin ja hallittaviin, tekee näkyväksi eräiden harjoittaman kohtuuden vallan ja luokka-aseman mahdollistaman yksipuolisen yhteisestä työstä hyötymisen.

Tuhlaamisessa yleensä ei ole mitään moraalisesti arveluttavaa, sillä tuhlaaminen on elämän perusta, kuten Georges Bataille kirjoittaa. Keskiluokkainen kohtuus/tuhlaaminen on kuitenkin kapitalismiin sidottua riiston taloutta, jonka yhteisöllinen funktio on ylimmän luokan etujen turvaaminen, mikä tarkoittaa ääretöntä yltäkylläisyyttä yksille ja rajatonta niukkuutta toisille. Keskiluokalle jää kohtuullisuus ja normaalius, joiden rapistuvassa kehässä sen olemassaoloa ja toiveikasta tulevaisuutta varjostavat kahtaalta työntyvät voimat: yhtäältä yhä suurempia lyhyen tähtäimen voittoja vaativa yläluokkainen, palkkatyön arvoa ja asemaa nakertava finanssikapitalismi ja toisaalta alaluokkien kasvava kauna ja osattomuus, niin sanotun roskaväen viha ja vallankumous.

Ylin luokka suosii kohtuullisuuden ja ”vaatimattoman elämän” julkisivua ennen muuta uskottavan PR:n vuoksi. Tosiasiassa nämä keskiluokan arvot eivät kiinnosta sitä vähimmässäkään määrin. Huipulla on kuitenkin hyvä tietää, millä tavoin vasallien poliittinen valveutuneisuus pysyy kohtuuden rajoissa, sillä markkinat tarvitsevat sellaista vakauden ja kasvun yhdistelmää, jossa riistoon perustuva luokkakohtainen tuhlaaminen on käsitettävissä kuluttamisen kohtuullisuudeksi.

Myöskään alaluokkaa eivät keskiluokkaiset hyveet liikuta. Kaupungin vuokrataajamissa ei lueta Hesaria tai Suomen Kuvalehteä, sillä nämä mediat puhuvat enimmäkseen maailmasta, jossa ravintoketjun alin kolmannes passivoidaan uhreiksi, tilastoiksi ja yhteiskunnallisiksi ongelmiksi. Työväenluokka etsii subjektiviteettiaan muualta. Keskiluokkaisuus edustaa sille haaleutta ja impotenssia, mutta myös riistoon perustuvaa aiheetonta omahyväisyyttä, jonka synnyttämät ahdistavat heijastukset ja yleinen pelokkuus palaavat vainoamaan omistavaa luokkaa fasismin ja kommunismin haamuina.

Alempana identifikaation kohteet ja keinot löytyvät kuluttamisen ja arjen luksuksen tuolta puolen. Juopottelusta ja terveyttä uhmaavasta hillittömyydestä voikin tulla köyhän ainoa tapa toteuttaa yhä ahtaampiin rajoihin pakotettua vapauttaan ja luovuuttaan, sillä kohtuullisuus ja usko tulevaisuuteen on varattu niille, joiden likviditeetti riittää muihinkin vastaavanlaisiin ylellisyyksiin. Änkyräkänni on yksi tapa irtautua systeemistä, jolla ei ole muuta kuin kurjuutta tarjottavanaan. Tuomitsemalla alkoholismin edustaman tuhlaamisen muodon yleisen terveyden ja hyvinvoinnin nimissä keskiluokkainen moraali lähinnä kaatelee bensaa homeisten taajamien liekkeihin. ”Te ette määrittele minun välttämättömyyksiäni”, lausuu kaupunkilainen valkokaulusjuoppo ja kumoaa Gambinansa eksistentiaalista kohtalokkuutta tavoitellen.

Keskiluokka on siirtynyt toivon ajasta pelon aikaan; sen vallan ja kukoistuksen kausi lähenee loppuaan. Palkkatyö marginalisoituu, automatisaatio laajenee ja vie loputkin matalan osaamisen työpaikat, prekarisaatiosta tulee yhä jäytävämpi yhteiskunnallinen kysymys. Keskiluokka kapenee, sen ostovoima hupenee. Markkinat muuttuvat epävakaiksi, eikä kuluttamisen velkavetoisuus ratkaise mitään, sillä lykkääminen kasvattaa ongelman korkoa entisestään.

Poliittiset voimasuhteet ratkaisevat, onko tulevaisuutenamme laajan perustulon turvaama nykyistä sosialistisempi järjestelmä vaiko jonkinlainen teknokraattinen oligarkia. Jos nykyiset vallanpitäjät saavat päättää, kehityksen kulku on helppo ennustaa: automatisaation laajenemisen ja teknologisten innovaatioiden edut rajataan taloudellisen eliitin piiriin, sillä massatyöttömyys tekee orjatyöstä niin halpaa, ettei finanssikapitalismilta löydy motivaatiota kaikkia hyödyttäviin rakenteellisiin uudistuksiin. Tämä puolestaan ruokkii entisestään eri puolilla voimistuvia fasistisia virtauksia. Kapitalismi kiihtyy ja vie kaiken loogiseen loppuunsa: luonnonvarat ehtyvät, ilmasto muuttuu katastrofaalisesti ja planeettamme biosfääri etsiytyy uuteen tasapainoon, joka ei ole edullinen sen enempää kapitalismille kuin ihmisellekään. Toinen vaihtoehto on alkaa suhtautua utopioihin vakavasti, hylätä lattea vaihtoehdottomuuden politiikka.

Keskiluokkainen kohtuuden hyve on joka tapauksessa tullut tiensä päähän aivan siitä riippumatta, onko tulevaisuutemme sosialistinen utopia vai teknokraattinen harvainvalta. Tuhlaaminen on perusoikeus. Sen uskotteleminen kohtuudeksi on välttämätöntä vain, jos hyväksymme kapitalistisen tuotannon ja jakamisen peruslähtökohdan: alati kasvavan 99,9-prosenttisen niukkuuden, jota tuotetaan ihmismassoja ja luonnonvaroja riistämällä. Parempiakin tapoja jakaa on.