Päivänpoliittisia merkintöjä

Koen edelleen laajalle haarovaa tympääntymistä ja kyllästymistä yleisen keskustelukulttuurin, poliittisen diskurssin ja kulttuurin typeryyteen, valtavirtamedian verenhimoiseen porvarillisuuteen sekä oikeistolaisen uutisoinnin halpamaisiin tendensseihin, jotka ruokkivat populismin idioottimaisimpia muotoja.

Nykytilanne poliittisella kentällä näyttäisi tietenkin tällä haavaa tarjoavan jotakin sanottavaa, kun pääministerikin joutuu eroamaan ja journalismin ja oikeisto-opposition tekopyhyys on huipussaan. SDP-johtoisen hallituksen hapuilu Postin jupakassa ei kuitenkaan yllätä modernia kommunistiamme sen enempää kuin tunnu antavan aihetta juuri olankohautusta kummempaan poliittiseen eleeseen.

Pääomapiirien halukkuutta häiritä työmarkkinoita – viittaan nyt työnantajapuolen masinoimaan demarien vituttamiskampanjaan ja neuvottelupöydän yhtenäisiin provokaatioihin – pidän lähinnä tyypillisenä porvarillisena pelinrakentamisena. Ilmeisesti ainakin yksi tavoite onnistui, kun pääministeri kaatui. Ay-liikkeeseen sidottu ja pääoman suhteen mahdotonta kompromissia todeksi elävä SDP haaveilee rauhallisesta työmarkkinatilanteesta ja kasvavasta työllisyydestä, mutta on esimerkiksi palkkatyön muuttuvan rakenteellisen todellisuuden suhteen yhtä jälkijättöinen kuin oikeiston oikeampi siipi. Jos SDP ei maamme kultalusikkajaoston innokkuudella uskokaan talouskuriin, se näkyy toisaalta kuvittelevan, että palkkatyö hyvinvointiyhteiskunnan tuotantosuhteiden järjestyksen ”kovana nimittäjänä” pätee edelleen. Edistyneimmät kapitalistit ja porvarit tietävät jo, ettei asian laita ole näin: siksi huipulla hoetaan latteutta, että ”kapitalismi on rikki” ja se on ”nollattava”. Latteudesta on kyse siksi, ettei kukaan usko koneiston pysähtymiseen muuten kuin teoriassa.

Perussuomalaisten gallupkannatus tuntuu vihjaavan siihen suuntaan, että moni uskoo täälläkin populistiseen ”vaihtoehtoon” ja luottaa samalla siihen, ettei Sipilän hallituksen leikkauspolitiikkaan innosta puhkuen osallistunut vuodekumppani jollain ihmeellisellä tavalla ole ”enää se sama puolue” – ei, vaikka myös oppositioon ajautunut perussuomalaiset oli edelleen valmis sitoutumaan Sipilän hallitusohjelmaan ja jatkamaan samaan malliin kuin ennenkin (alleviivaten näin sinänsä oikein keskusta–kokoomuksen tekopyhyyttä ”arvovalinnoissaan”). Toisaalta, Soinin lähdön jälkeen perussuomalaisten vallitseva imago on muuttunut kiistanalaisen rasistisesta kiistattoman rasistiseksi, joten tavallaan puolue ei enää ole aivan samakaan, jos pyrimme yltiöpäiseen täsmällisyyteen, ja miksemme pyrkisi.

Halla-ahon fiksuus näkyy siinä, ettei hän (esimerkiksi kokoomuksen Orposta poiketen) vaikuta hinkuvan hallitukseen, koska järkimiehenä epäilemättä tajuaa porukkansa parlamentaarisen kypsymättömyyden (ns. poliittisen osaamisen puutteen) ja tietää, ettei rasistisille heitoille ja yksinkertaistuksille perustuva hurmos kannattele siinä vaiheessa, kun olisi alettava tehdä politiikkaa yhteiskunnallisesta visiosta käsin. Jos joiltain, niin perussuomalaisilta sellainen puuttuu. Pääministeripuolueena PS olisi pakotettu kohtaamaan ohkaisen diskurssinsa sovittamattomat antagonismit ja pinnallisten vastakkainasettelujen kuumottavan nollasummapelin. Mutta kenties kuitenkin käy niin, että kansa viimeistään vajaan neljän vuoden kuluttua saa heissä ansaitsemansa johdon.

Minun näkökulmastani katsoen perussuomalaisuudessa on kyse ennen muuta protestin väärästä kanavoimisesta, mutta toisaalta en mielelläni syytä ja yleistä puolueen kannattajia keskimääräistä typerämmäksi tai edes harhaanjohdetummaksi väeksi.  Kuten olen usein huomauttanut, perussuomalainen populismi ja siihen kuuluvat rasistiset äänet kertovat suhteessa liberaaliin vasemmistoon oikeastaan saman kuin epä-älyllinen uusateismi suhteessa länsimaiseen kristinuskoon. Uusateistinen järkeily on tietenkin jokseenkin yhtä idioottimaista kuin fundamentalistinen kreationismikin. Lisäksi se on sivistymätöntä ja simplifioivaa (kuten populistien yhteiskuntadiagnoosit), mutta sitä ymmärtääkseen on ehkä sittenkin kysyttävä, kuka epäonnistui ensin.

Pääministerin vaihtumisessa on tietenkin kyse paitsi median harjoittamasta iänikuisesta demarisyntipukittamisesta­, myös keskustan puoluepolitiikasta, vaikka voikin kysyä, kuinka kaukonäköisenä ”jämäkkyyden osoittamisena” sen toimintaa on syytä pitää; ainakin puolue tällä tavoin houkuttaa enenevissä määrin uskomaan erääseen tunnettuun ja itsepintaiseen hokemaan, jonka mukaan x pettää aina. Saa nähdä, nouseeko kannatus.

Tämä politiikasta tällä erää. Jatkan projektieni parissa (edustava esimerkki alla).