Salonkikelpoista yhteiskuntakritiikkiä

Liberaaleissa länsimaissa feminismin (ja yleensäkin vasemmistolaisen ajattelun) voi monelta osin todeta tulleen establishmentin kaappaamaksi; se on kyvytön ja haluton pureutumaan todellisiin ongelmiin, joiden hahmottamiseen tarvittaisiin muun muassa kapitalismin, luokan ja tuotantosuhteiden kaltaisia ”vanhanaikaisia” käsitteitä ja jotka paikantuvat viime kädessä laajoihin taloudellisiin ja geopoliittisiin valtasuhteisiin markkinoiden ja identiteettipolitiikan havaittavan empirian tuolla puolen. Näkyvimpiä oireita tästä on, paradoksaalisesti, vasemmistoliberaalien pakkomielteinen ”sortorakenteiden kritiikki”, jonka logiikka kuitenkin on läpeensä fetisististä. Kuten Žižek on toistuvasti huomauttanut, nykyisen vasemmistoliberaalin ”kriittisyyden” kätketty funktio onkin ennen muuta taloudellisen status quon vaatimien luokkasuhteiden säilyttäminen ja ylläpitäminen. Keskittyessään kiistelemään julkisten vessojen implikoimista sukupuoliproblematiikoista ja valvomaan, ettei kukaan ”omien” joukossa artikuloi ohi yliopistodiskurssin vaatiman teknisen käsitapparaatin – ja näin ajaudu kaikkialla symbolisiin väkivallan muotoihin – se tosiasiallisesti eristää itsensä aidon kriittisen diskurssin mahdollisuudesta.

Kuten tunnettu vasemmistolaisaktivisti Veikka Lahtinen toteaa, ”uusi feminismi (…) [on] kyvytön näkemään, että ihmisten koulutustaustoista johtuen heillä [on] erilaiset valmiudet osallistua hienovaraisuutta ja monimutkaisia käsitteitä vaativaan keskusteluun”. Tämä kyvyttömyys ei ole sattumanvaraista, sillä yliopistodiskurssi, johon liberaalin vasemmiston ”kriittinen establishment” vaatii jokaista keskustelijaa sensuurin uhalla mukautumaan, on moderni herran diskurssi ja nykyaikainen teknokraattisen vallan kieli. Vähäisimpänä osoituksena tästä ei ole vaivattomuus, jolla eri kieltä puhuvat välittömästi ja hysteerisesti samastetaan rasisteihin.

Ei vaadi epätavallista älykkyyttä päätellä tästä tosiasiaan, että oikeistoradikalismi nauttii kasvun vuosista juuri liberaalissa Euroopassamme. Alt-Rightin pariin etsiytyy pettyneitä intellektuelleja, jotka vasemmisto kääntää itseään vastaan toimintansa avoimella performatiivisella ristiriidalla. Nämä valtaan ja yhteiskuntaan usein aidon kriittisesti suhtautuvat ihmiset ovat toisinaan luokkatietoisempia ja systeemikriittisempiä kuin internetin äänekkäimmät ja kiihkeimmät intersektionalistit; eikä näin ole vähiten siksi, että he omakohtaisesti tajuavat sopeutumisen systeemin vaatimaan kielenkäyttöön ja isojen kulttuuriapurahojen virtaussuunnan välisen yhteyden.

Aidon keskusteluyhteyden saavuttaminen niihin, joille vasemmistoliberaalin ”yhteiskuntakriittisyyden” tekopyhyys on tosiasia, ei siten ole kovinkaan helppoa. Niin sanotun uuden oikeiston traditionalistien piirissä suhtaudutaan kriittisesti kapitalismiin samalla kun vieroksutaan ”kommunismia”, jota luetaan etupäässä ”kulttuurimarxismin” tai ”punavihervasemmistolaisuuden” läpi; näin traditionalismi tulee samalla hylänneeksi marxilaisuuden kriittisen ja teoreettisen viitekehyksen ja sen tarjoamat kritiikin mahdollisuudet. Esimerkiksi Sarastus-lehden marxismikritiikki on aivan keskenkasvuista, mikäli sitä vertaa vasemmistointellektuellien (joilla viittaan Žižekin ja Badioun kaltaisiin liberaalin establishmentin hylkimiin ajattelijoihin) piirissä harjoitettuun Marx-kritiikkiin. Syy ei ole yksinomaan oikeistolaisen ajattelun kyvyttömyydessä ja haluttomuudessa käsitellä yhteiskunnallisia antagonismeja dialektisesti, vaan myös vasemmiston omissa riveissä: vasemmiston, joka luulee voivansa hylätä ”kommunistisen hypoteesin” samalla kun uskoo säilyttävänsä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kriittisen moduksen.

Vasemmistoliberaali käsitys yhteiskuntakriittisyydestä jättää kapitalismin lähes täysin koskemattomaksi. Sitä eivät lopultakaan kiinnosta ihonväristä piittaamaton globaali prekarisaatio, velkavetoisen finanssikapitalismin synnyttämä jatkuva kasautuminen, köyhtyminen ja siihen liittyvät moninaiset subjektiviteetin hallinnan strategiat tai liberaalin demokratian ilmeinen kyvyttömyys tuottaa omista puitteistaan käsin muita kuin vaatimattomia sosiaalisia reformeja, joilla kapitalismin vaikutuksia taloudellisiin voimasuhteisiin ei hallita edes kansallisella tasolla; puhumattakaan taidemaailman kapitalismia seuraavasta vallanjaon taloudesta, jossa – ei mitenkään sattumalta – menestyvät juuri ne, joiden yhteiskuntakriittisyys on kaikista salonkikelpoisinta.