Kirjailijakuulumisia vuonna 2025

 
Julkaisin vuonna 2019 runokokoelman Kainin laulut. Pidän sitä yhä yhtenä taiteellisesti onnistuneimmista teoksistani. Silti olen edennyt kauas sen ahdistuneista näkymistä.
 
Suurin osa kokoelman runoista syntyi vuonna 2018, jolloin sairastin vielä masennusta. Elämä oli jatkuvaa rämpimistä. Tuntui kuin menneisyys olisi jotenkin kelattu pois, ikään kuin kelanauha olisi katkennut ja piiskannut tyhjää ilmaa. Soitin pyöritti kasettia, mutta mitään soitettavaa ei ollut.
 
Purin kokoelman runoihin silloiset tuntoni elämästä, jonka koin pettäneen minut. Ei ehkä ole liioiteltua sanoa, että oksensin teksteihin kaikki ne vihan, katkeruuden ja kroonisen ulkopuolisuuden tunteet, jotka masennuksessa pääsivät valloilleen ja myös usein nielaisivat minut toistuviin ahdistuskohtauksiin, joiden tulemisen pystyin aistimaan jopa tunteja ennen niiden huipentumista. Tällaisina päivinä tunsin jo aamulla, että kurkulleni oli asetettu suuri tylppä veitsi, enkä voinut tehdä mitään väistelläkseni sen sahausta. Ja sahaus myös alkoi, se oli tasaista ja tappavaa varmuutta, jatkumo katkokseksi muuttuneessa elämässä.
 
Kainin laulujen ylistävä arvio maakuntalehdessä seuraavana vuonna piristi, mutta tuossa vaiheessa ”kirjailijanuraani” tiesin jo, etteivät tällaiset kehut valtakunnallisessa mittakaavassa merkitse paljonkaan. Jälkeenpäin olen kuitenkin hyvilläni, että ylipäätään sain kokoelman julkaistua. Myöhemmin kustantajani näet ilmoitti lopettavansa runojen kustantamisen kokonaan toiminnan totaalisen kannattamattomuuden vuoksi. Ratkaisu on valitettava, mutta ymmärrettävä: runojen julkaiseminen on ylellisyyttä, jota rahoitetaan ylijäämällä.
 
Julkaisin Kirjokannelta vielä toisen kokoelman (Laula herrasi doxaa, 2021), mutta siitä ei ilmestynyt ainoatakaan arvostelua. Nyt olen muutaman vuoden tauon jälkeen kirjoittanut muutamia uusia runoja, mutten jaksa edes haaveilla niiden julkaisemisesta. Moni kaltaiseni pienilevikkinen kirjailija on epäilemättä samassa tilanteessa. Miten ihmeessä saisin läpi runokokoelman, kun julkaisemattomia romaanejakin on kertynyt hyllyyn jo kaksi? Pienkustantajat kituvat, eikä tilanne todellakaan ole heidän vikansa.
 
Kainin laulut merkitsee minulle nykyään esimerkkiä siitä, että viha ja katkeruus voivat jonkin aikaa toimia todellisen taiteen hyvänä polttoaineena. Tiesin kuitenkin jo noita runoja kirjoittaessani, että nämä tunteet on päästettävä virtaamaan läpi, eikä niiden ole hyvä jäädä asumaan. Toisen kokoelman runot eivät mitenkään sattumalta ole aivan toisen sävyisiä. Jos Kainin laulujen cantus firmus on kosto, vieraus ja epätoivo, etenin Laula herrasi doxassa apokalypsiin ja itseironiseen karnevaaliin.
 
Uudemmista runoista on vielä paha sanoa paljonkaan, mutta jonkinlaiset varovaiset elämän juhlinnan, eksymisen ja pakenemisen nuotit niissä taitavat soida.
 
Vaikka olen yleisillä menestyksen mittapuilla aika epäonnistunut kirjailija, en voi sanoa tämän vaikuttaneen tippaakaan kirjoitushaluihini tai edes siihen, millaisista aiheista tahdon kirjoittaa. Ikävä kyllä minulla ei ole megalomaanista traumaa, enkä siksi liene lähiaikoina kirjoittamassa autofiktiivistä selviytymistarinaa, jollaisia valtavirran kustantajat himoitsevat. Olen kyllä työstämässä helluntailaismenneisyyttäni käsittelevää esseekokoelmaa, mutta vältän tietoisesti traumakertomuksen asetelmia. Kyllä, koin jonkin verran hengellistä väkivaltaa ja ulossulkemista, mutta näiden asettaminen kirjoittamiseni keskiöön tuntuisi epärehelliseltä. On pakko tunnustaa, etten ole traumatisoitunut, enkä enää edes katkera menneisyydelleni. Otteeni on pohdiskeleva, ristiriitoja tunnusteleva. Haluan kirjoittaa monimielisesti ja hämmentävästi.
 
Oudolla tavalla olen myös sinut sen ajatuksen kanssa, ettei kirjailijantyölläni ole minkäänlaista odotettavaa tulevaisuutta. Kirjoitan vain muutamille lukijoille. Toivon lähinnä saavani käsikirjoituksiani jatkossa läpi joillekin pienkustantamoille, joilla on resursseja sellaisille välttämättömyyksille kuin editointi ja ehkä aivan minimaalinen markkinointi. Jos näin tapahtuu, olen varsin tyytyväinen.
 
Kirjallisuus on somen algoritmien ja näkyvyyteen perustuvan ekonomian vuoksi menettämässä jo alun pitäenkin epätäydellistä autonomiaansa. ”Alustojen äänen” miellyttäminen edellyttää tekstiltä selkeitä moraalisia asetelmia, samaistuttavuutta ja ennen kaikkea kirjailijan tuotteistamista teoksensa yli. Siksi traumaattinen autofiktio trendaa, siksi somealustojen influensserit paketoidaan kirjailijoiksi. Kaltaiseni ”modernistit” – kirjailijatyypit, joille taideteoksen arvo on sen kyvyssä hämmentää tavalla, joka on moraalisesti monimielistä ja rikkonaista – jäänevät tämän kehityksen jalkoihin. Hämmentävät ja ”vaikeat” kirjat eivät saa tykkäyksiä ja jakoja, sillä niillä on taipumus vieraannuttaa pikemmin kuin samaistuttaa.
 
Kuinka sitten säilyttää ammatillinen omanarvontunto sortumatta hyödyttömään poteroonsa? Alustojen anonyymi massa määrittelee sen, mikä kirjallisuudessa on merkittävää. Nimekäs korkean profiilin kirjailija voi tosin menestyä myös alustalähtöistä arvotusmekanismia kritisoimalla, mutta tämä on vain ulkopuolettoman ja kaiken nielevän systeemin oire. Kapitalismi tunnetusti tekee lisäarvoa myös itseensä kohdistuvalla kritiikillä.
 
Olen toistuvasti huomannut, että paras tapa välttää poteroituminen ja hyödytön vastarinta on keskittyä olennaiseen eli kirjoittamiseen. Menestyminen ja näkyvyys eivät oikeastaan liity varsinaiseen työhön ja siitä saamaani iloon. Tunnustuksen saaminen on upeaa, mutta katveeseen jääminen ei – toisin kuin uusliberaali markkinafundamentalismi haluaa väittää – merkitse sen enempää lahjattomuutta kuin vähäisempääkään osaamattomuutta.
 
Vastaavassa tilanteessa oleville kollegoilleni haluankin sanoa saman kuin itsellenikin: ehkä emme kirjoita nykyhetken, vaan tulevaisuuden lukijoille. Ja toisaalta: kirjailijallehan riittää jo muutama lukija. Paras mahdollinen palaute tulee jatkossakin yksittäisiltä ihmisiltä, joille kirjasi on riittänyt avaamaan maailman. Niitäkin ihmisiä on.