1
Erään usko-TV:n saarnan otsikkona on ”Tässä ajassa”. Saarna pohtii, kuinka elää kristittynä ”nykyajan pimeyden keskellä”. Se antaa vastauksen, joka kiteyttää uskovan elämän merkityksen (kuten se ”piireissä” käsitetään): kristityn osa on elää valona pimeydessä, viedä eteenpäin viestiä ikuisesta elämästä. Saarna ojentaa vastauksen, joka on tarkoitettu vastaanotettavaksi. Puhujan mukaan idea saarnaan tuli suoraan Jumalalta.
2
Ateistinen arroganssi voi luulotella tällaista elämää helpoksi, vetäytyä omaan fantasiaansa uskottelemalla, että valmiiden merkitysten ja auktoriteettien kaipuun raja menee uskonnollisten ”lahkoporukoiden” ja sellaisesta irti sanoutuvien välillä. Ei mene, tämän huomaa jo presidentinvaalien yllä leijuvasta yleisestä lammasmaisesta konformismista ja pitkäpiimäisestä tylsämielisyydestä. Haluamme ”päteviä arvojohtajia”. Meidän mielestämme pätevin arvojohtaja on narsistisen kyynärpäätaktiikan sisäistänyt valkoinen keski-ikäinen mies.
3
Helluntailainen saattaa tietenkin kuvitella sekulaarin ateistin elelevän nautintojensekaisessa moraalisessa tyhjyydessä, mutta tämäkin on vain vieraantunutta ylimielisyyttä ja identiteettipolitiikkaa, erottautumisen halua, toisen puolesta tietämistä. Se on myös helppo tapa selittää kotimaisen helluntailiikkeen surkeat kasvunäkymät: ihmisiä ei enää kiinnosta Jumala, koska he nauttivat estottomasti synneistään, ja tämä elämäntapa se kuulkaa vaatii sentään jonkinlaista pidättäytymistä.
4
Vastoin yleistä luuloa on hankalampi markkinoida täyttä vapautta kuin vastuuta, syyllisyyttä ja velvollisuuksia. Ei ole ihme, että monet ”tässä ajassa” -aihetta sivuavat saarnat taantuvat enemmän tai vähemmän puheiksi jonkinlaisen yleisen tottelevaisuuden (seurakuntakuri), oikeiden elämäntapojen (rukoileminen, raittius, Raamattu) puolesta. Sama pätee muutettavat muutettuina sekulaariin politiikkaankin. Miten kummassa konservatiivinen oikeisto muuten voisi menestyä kuria, yksilönvastuuta, palkkamalttia ja valtiollisen velkataakan (syyllisyys!) painoa julistamalla? Vapaus on utopiaa, sanotaan, kuri ja tottelevaisuus silkkaa realismia.
5
Vanhastaan muistan, kuinka haastavaa pelkän puhtaan armon julistaminen oli useimmille saarnaajille. Läsnä oli jatkuva huoli siitä, että armo saa lauman elämään kuin pellossa, hukuttamaan itsensä nautintoihin ja unohtamaan sen, että kaikki kuuluu Jumalalle, vapauskin. Siksi oli huolehdittava, että kuulijat ymmärtävät armon merkityksen tavalla, joka ei houkuttele tottelemattomuuteen. Helluntaisaarnoille on yhä tänäkin päivänä tyypillistä looginen rakenne, jossa korostetaan, että vaikka kukaan meistä ei voi omilla teoillaan ansaita iankaikkista pelastusta, on kuitenkin ”pelastusvarmuuden” kannalta ensisijaisen tärkeää elää oikein.
6
”Oikein eläminen” on tottelevaisuutta ja kuuliaisuutta, usein julkilausumattomien mutta kaikkien sisäpiiriin kuuluvien silmin selvinä ja kiistattomina näyttäytyvien kieltojen, mielipiteiden ja toimintatapojen noudattamista. Omina hellariaikoinani käsitin nämä kiellot ja rajoitukset vapautta turvaavina rajoina, enkä siis ollut varsinaisesti epärehellinen ajatellessani olevani vapaa; vielä vähemmän olin epärehellinen kokiessani itseni vapaaksi.
7
Mitä tuolle vapaudelle tapahtui, miksi se muuttui kullatuksi häkiksi?
8
Jokin työnsi minut kaltereita vasten. En heti tajunnut mihin olin törmännyt, ymmärrys tuli jäljestä päin ja edellytti pitkiä sisäisiä dialogeja. Vasta vuosia erkaantumisen jälkeen aloin nähdä, kuinka paljossa hengellisessä väkivallassa olin paitsi ollut itse osallisena, myös joutunut suoran ”hengellisen” vallankäytön kohteeksi. Siellä missä Henki liikkui, leijui ainaisena seuralaisena kateus, joka vallankäytön kätkevien rakenteiden vuoksi oli helppo salata itseltäänkin.
9
Helluntailaisessa kulttuurissa näen kiintoisan kahtalaisen piirteen. Yhtäältä se tuottaa varhaiskypsiä nuoria, toisaalta suosii monin tavoin kypsymätöntä aikuisuutta. Nuoret kypsyvät nopeasti joutuessaan elämään tiiviissä yhteisössä, jossa on huomioitava toisten (usein hierarkiassa tavalla tai toisella yläpuolella olevien) tunteet ja opeteltava tulemaan toimeen eri ihmisten poikkeavien kemiallisten koostumusten kanssa. Aikuisten kesken kasvu voikin pysähtyä, kun tarjolla on yllättäviä (tai ei-yllättäviä) tapoja kokea ”Hengen” vaikutuksessa oikeutetuksi tehdä ja sanoa asioita, jotka toisissa yhteyksissä on helppo tajuta kateuden ja kontrollinhalun motivoimiksi. Olen myös muutaman kerran törmännyt tilanteisiin, joissa aikuinen ihminen on ”Jumalan tahto” -oletuksen vuoksi ollut suoranaisesti kyvytön tajuamaan omaa moraalista vastuullisuuttaan, ja pari kertaa olen itse ollut tuo ihminen.
10
Tiivis yhteisöelämä piti minut nuorena poissa oman ikäluokkani kännisistä sekoiluista ja huuruisista kotibileistä, mutta opetti (jälkikäteen) myös herkkyyttä tunnistaa rajoja ja rajanylityksiä. Jos joku nykyään tulisi kyselemään, ovatko motiivini ”puhtaat” kun esitän kritiikkiä tai esiinnyn bändini kanssa, olisi vaikea asettaa vakavaa naamaa, mutta aikoinani kuulin tällaista usein (tyypillisesti sitä useammin, mitä perustellumpaa kritiikkiä tai paremman keikan olin vetänyt).
11
Nuoret (ja vanhemmatkin) hellarit: en missään nimessä kehota teitä jättämään yhteisöänne, mutta jos joku (kuka tahansa) tulee kyselemään motiivienne perään (etenkin loistettuanne), olkaa kriittisiä ja epäileviä, älkääkä antako setien ja tätien talloa rajojenne yli. Olen varma, että olette jo aivan riittävän kuuliaisia. Päinvastoin: ajatelkaa kriittisesti ja vääntäkää nupit kaakkoon. Tiedostakaa, millä tavoin yhteisön sisäiset häpeäntuotantomekanismit toimivat ja nouskaa yhdessä niitä vastaan. Edes viheliäiset sedät eivät voi väittää, ettei helluntailiikkeen tulevaisuus kuuluisi teille. On turha kuunnella mitään kritiikkiä, joka perustuu kateuteen, vallanhimoon ja kuuliaisuuden vaatimuksiin. Ajattelu elää siellä, missä on anarkiaa.
12
Seurakunta ei ole demokratia, sanottiin minulle kerran, sanottiinpa kahdestikin. Tahdottiin sanoa: seurakunnan johtajia ei valita vaaleilla, seurakunnan johtaja on Jeesus ja Jumalan asettama vanhimmisto. Vastustin väittämää jo tuolloin, koska pidin demokratiaa hierarkkista rakennetta kristillisempänä vaihtoehtona. Niin, ja inhosin pomoja, olen aina inhonnut. Pomoilta ei pidä mennä muuta kuin rikkomaan ja varastamaan, sanoisin nykyään…
13
Ei pidä käsittää väärin. Inhosin pomoja, mutta inhoni omaksui auktoriteettialisteisen ajattelun muodon. Vielä 2010-luvun alussa saarnasin innokkaasti kuuliaisuuden puolesta. Silloin kun pomot ärsyttivät, keskityin olemaan tottelevainen lähinnä Jumalalle. Luin paljon apologetiikkaa ja kristillisteististä analyyttista filosofiaa, josta käsin oli helppo olla kriittinen turhan lahkohenkistä järkeilyä kohtaan: Jumalahan itse kehottaa palvomaan Häntä koko mielellään, siis älyllään, joten inhimillisiä auktoriteetteja kumartamaton kriittinen ajattelu oli pikemminkin hyvästä kuin pahasta.
14
Ero nykyiseen on, etten enää usko ajattelun tarvitsevan pysyviä auktoriteetteja. Väliaikaisia ehkä kylläkin, mutta mestarin osa on tulla oppilaansa hylkäämäksi, ja vain näin mestarin opetus osoittaa arvonsa. Näin miellän asianlaidan olevan kristinuskossakin. Alussa oli poly-, sitten karkea eksklusiivinen monoteismi. Halki Raamatun historian monoteismi kypsyy mustasukkaisen heimojumalan tribaalimindsetistä Uuden testamentin abstraktimpaan ja symbolisempaan lähestymistapaan. Jumala muuttuu Sanaksi ja kirjoitukseksi, poissaolevaksi, jonka ei-olemisen jo temppelin repeävä väliverho on paljastanut. Paavalin teologia haastaa olemaan eri mieltä, luomaan uusia tulkintoja ja arvioimaan lähtöjä uusiksi.
15
Uhria huutava ja verta janoava lauma on väärässä. Raamatussakin se sai vain uhrin, muttei Jumalaa.
Erään usko-TV:n saarnan otsikkona on ”Tässä ajassa”. Saarna pohtii, kuinka elää kristittynä ”nykyajan pimeyden keskellä”. Se antaa vastauksen, joka kiteyttää uskovan elämän merkityksen (kuten se ”piireissä” käsitetään): kristityn osa on elää valona pimeydessä, viedä eteenpäin viestiä ikuisesta elämästä. Saarna ojentaa vastauksen, joka on tarkoitettu vastaanotettavaksi. Puhujan mukaan idea saarnaan tuli suoraan Jumalalta.
Ateistinen arroganssi voi luulotella tällaista elämää helpoksi, vetäytyä omaan fantasiaansa uskottelemalla, että valmiiden merkitysten ja auktoriteettien kaipuun raja menee uskonnollisten ”lahkoporukoiden” ja sellaisesta irti sanoutuvien välillä. Ei mene, tämän huomaa jo presidentinvaalien yllä leijuvasta yleisestä lammasmaisesta konformismista ja pitkäpiimäisestä tylsämielisyydestä. Haluamme ”päteviä arvojohtajia”. Meidän mielestämme pätevin arvojohtaja on narsistisen kyynärpäätaktiikan sisäistänyt valkoinen keski-ikäinen mies.
Helluntailainen saattaa tietenkin kuvitella sekulaarin ateistin elelevän nautintojensekaisessa moraalisessa tyhjyydessä, mutta tämäkin on vain vieraantunutta ylimielisyyttä ja identiteettipolitiikkaa, erottautumisen halua, toisen puolesta tietämistä. Se on myös helppo tapa selittää kotimaisen helluntailiikkeen surkeat kasvunäkymät: ihmisiä ei enää kiinnosta Jumala, koska he nauttivat estottomasti synneistään, ja tämä elämäntapa se kuulkaa vaatii sentään jonkinlaista pidättäytymistä.
Vastoin yleistä luuloa on hankalampi markkinoida täyttä vapautta kuin vastuuta, syyllisyyttä ja velvollisuuksia. Ei ole ihme, että monet ”tässä ajassa” -aihetta sivuavat saarnat taantuvat enemmän tai vähemmän puheiksi jonkinlaisen yleisen tottelevaisuuden (seurakuntakuri), oikeiden elämäntapojen (rukoileminen, raittius, Raamattu) puolesta. Sama pätee muutettavat muutettuina sekulaariin politiikkaankin. Miten kummassa konservatiivinen oikeisto muuten voisi menestyä kuria, yksilönvastuuta, palkkamalttia ja valtiollisen velkataakan (syyllisyys!) painoa julistamalla? Vapaus on utopiaa, sanotaan, kuri ja tottelevaisuus silkkaa realismia.
Vanhastaan muistan, kuinka haastavaa pelkän puhtaan armon julistaminen oli useimmille saarnaajille. Läsnä oli jatkuva huoli siitä, että armo saa lauman elämään kuin pellossa, hukuttamaan itsensä nautintoihin ja unohtamaan sen, että kaikki kuuluu Jumalalle, vapauskin. Siksi oli huolehdittava, että kuulijat ymmärtävät armon merkityksen tavalla, joka ei houkuttele tottelemattomuuteen. Helluntaisaarnoille on yhä tänäkin päivänä tyypillistä looginen rakenne, jossa korostetaan, että vaikka kukaan meistä ei voi omilla teoillaan ansaita iankaikkista pelastusta, on kuitenkin ”pelastusvarmuuden” kannalta ensisijaisen tärkeää elää oikein.
”Oikein eläminen” on tottelevaisuutta ja kuuliaisuutta, usein julkilausumattomien mutta kaikkien sisäpiiriin kuuluvien silmin selvinä ja kiistattomina näyttäytyvien kieltojen, mielipiteiden ja toimintatapojen noudattamista. Omina hellariaikoinani käsitin nämä kiellot ja rajoitukset vapautta turvaavina rajoina, enkä siis ollut varsinaisesti epärehellinen ajatellessani olevani vapaa; vielä vähemmän olin epärehellinen kokiessani itseni vapaaksi.
Mitä tuolle vapaudelle tapahtui, miksi se muuttui kullatuksi häkiksi?
Jokin työnsi minut kaltereita vasten. En heti tajunnut mihin olin törmännyt, ymmärrys tuli jäljestä päin ja edellytti pitkiä sisäisiä dialogeja. Vasta vuosia erkaantumisen jälkeen aloin nähdä, kuinka paljossa hengellisessä väkivallassa olin paitsi ollut itse osallisena, myös joutunut suoran ”hengellisen” vallankäytön kohteeksi. Siellä missä Henki liikkui, leijui ainaisena seuralaisena kateus, joka vallankäytön kätkevien rakenteiden vuoksi oli helppo salata itseltäänkin.
Helluntailaisessa kulttuurissa näen kiintoisan kahtalaisen piirteen. Yhtäältä se tuottaa varhaiskypsiä nuoria, toisaalta suosii monin tavoin kypsymätöntä aikuisuutta. Nuoret kypsyvät nopeasti joutuessaan elämään tiiviissä yhteisössä, jossa on huomioitava toisten (usein hierarkiassa tavalla tai toisella yläpuolella olevien) tunteet ja opeteltava tulemaan toimeen eri ihmisten poikkeavien kemiallisten koostumusten kanssa. Aikuisten kesken kasvu voikin pysähtyä, kun tarjolla on yllättäviä (tai ei-yllättäviä) tapoja kokea ”Hengen” vaikutuksessa oikeutetuksi tehdä ja sanoa asioita, jotka toisissa yhteyksissä on helppo tajuta kateuden ja kontrollinhalun motivoimiksi. Olen myös muutaman kerran törmännyt tilanteisiin, joissa aikuinen ihminen on ”Jumalan tahto” -oletuksen vuoksi ollut suoranaisesti kyvytön tajuamaan omaa moraalista vastuullisuuttaan, ja pari kertaa olen itse ollut tuo ihminen.
Tiivis yhteisöelämä piti minut nuorena poissa oman ikäluokkani kännisistä sekoiluista ja huuruisista kotibileistä, mutta opetti (jälkikäteen) myös herkkyyttä tunnistaa rajoja ja rajanylityksiä. Jos joku nykyään tulisi kyselemään, ovatko motiivini ”puhtaat” kun esitän kritiikkiä tai esiinnyn bändini kanssa, olisi vaikea asettaa vakavaa naamaa, mutta aikoinani kuulin tällaista usein (tyypillisesti sitä useammin, mitä perustellumpaa kritiikkiä tai paremman keikan olin vetänyt).
Nuoret (ja vanhemmatkin) hellarit: en missään nimessä kehota teitä jättämään yhteisöänne, mutta jos joku (kuka tahansa) tulee kyselemään motiivienne perään (etenkin loistettuanne), olkaa kriittisiä ja epäileviä, älkääkä antako setien ja tätien talloa rajojenne yli. Olen varma, että olette jo aivan riittävän kuuliaisia. Päinvastoin: ajatelkaa kriittisesti ja vääntäkää nupit kaakkoon. Tiedostakaa, millä tavoin yhteisön sisäiset häpeäntuotantomekanismit toimivat ja nouskaa yhdessä niitä vastaan. Edes viheliäiset sedät eivät voi väittää, ettei helluntailiikkeen tulevaisuus kuuluisi teille. On turha kuunnella mitään kritiikkiä, joka perustuu kateuteen, vallanhimoon ja kuuliaisuuden vaatimuksiin. Ajattelu elää siellä, missä on anarkiaa.
Seurakunta ei ole demokratia, sanottiin minulle kerran, sanottiinpa kahdestikin. Tahdottiin sanoa: seurakunnan johtajia ei valita vaaleilla, seurakunnan johtaja on Jeesus ja Jumalan asettama vanhimmisto. Vastustin väittämää jo tuolloin, koska pidin demokratiaa hierarkkista rakennetta kristillisempänä vaihtoehtona. Niin, ja inhosin pomoja, olen aina inhonnut. Pomoilta ei pidä mennä muuta kuin rikkomaan ja varastamaan, sanoisin nykyään…
Ei pidä käsittää väärin. Inhosin pomoja, mutta inhoni omaksui auktoriteettialisteisen ajattelun muodon. Vielä 2010-luvun alussa saarnasin innokkaasti kuuliaisuuden puolesta. Silloin kun pomot ärsyttivät, keskityin olemaan tottelevainen lähinnä Jumalalle. Luin paljon apologetiikkaa ja kristillisteististä analyyttista filosofiaa, josta käsin oli helppo olla kriittinen turhan lahkohenkistä järkeilyä kohtaan: Jumalahan itse kehottaa palvomaan Häntä koko mielellään, siis älyllään, joten inhimillisiä auktoriteetteja kumartamaton kriittinen ajattelu oli pikemminkin hyvästä kuin pahasta.
Ero nykyiseen on, etten enää usko ajattelun tarvitsevan pysyviä auktoriteetteja. Väliaikaisia ehkä kylläkin, mutta mestarin osa on tulla oppilaansa hylkäämäksi, ja vain näin mestarin opetus osoittaa arvonsa. Näin miellän asianlaidan olevan kristinuskossakin. Alussa oli poly-, sitten karkea eksklusiivinen monoteismi. Halki Raamatun historian monoteismi kypsyy mustasukkaisen heimojumalan tribaalimindsetistä Uuden testamentin abstraktimpaan ja symbolisempaan lähestymistapaan. Jumala muuttuu Sanaksi ja kirjoitukseksi, poissaolevaksi, jonka ei-olemisen jo temppelin repeävä väliverho on paljastanut. Paavalin teologia haastaa olemaan eri mieltä, luomaan uusia tulkintoja ja arvioimaan lähtöjä uusiksi.
Uhria huutava ja verta janoava lauma on väärässä. Raamatussakin se sai vain uhrin, muttei Jumalaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.