Juopotellen vallankumoukseen?

Reflektioita ja havaintoja edeltävän tekstin vastaanotosta
 
 
Miedosti provokatiivinen kapitalistista realismia ja vastarintaa käsittelevä tekstini on synnyttänyt mukavasti elämää blogin kommenttiosastolle.
 
Erityisellä antaumuksella on keskitytty tulkitsemaan kohtaa, jossa käytän sairasloman ottamista ja päiväkännejä esimerkkinä mahdollisesta yksilötason arkisesta vastarinnasta kapitalistiselle realismille. Kommenteissa toistuu suoraviivainen luenta, jonka mukaan suosittelen kännäämistä yhteiskunnallisen protestin muotona. Luennan puitteissa tämä luonnollisesti torjutaan epäuskottavana ja epäkypsänä vaihtoehtona.
 
Koska olen jo edellisen jutun kommenttiosiossa vastannut näihin tulkintoihin kattavasti, en toista pointtejani tässä.
 
Kiinnostavaa on kuitenkin, miksi tiukan ja analyyttisen tekstini kokonaisuuden kannalta jokseenkin marginaalinen katkelma kohoaa tällä tavoin kepin nenään. Mikä ajatuksessa, että yksilö voisi juopottelemalla kapinoida systeemiä vastaan, on niin perin juurin häiritsevää?
 
Baarin nurkkapöytien vallankumousfantasiat ovat tietenkin klisee. Juopottelu on kapinaa sosiaalisen viihtymisen muodossa, minkä vuoksi se ei ole kapinaa ollenkaan. On siis tyhmää, naiivia ja puberteettista luulotella kännäämisellä olevan vastavirtaisia poliittisia ulottuvuuksia. Päihteiden väärinkäytön totunnainen konteksti on yksityinen sosiaalinen todellisuus, eikä sillä ole mitään tekemistä julkisen ja poliittisen kanssa. Miksi siis politisoida juopottelua? Aivan.
 
Kysymys siitä, onko juopottelu suotava tapa kapinoida vai ei, on tietenkin tylsä ja epäkiinnostava. Huomattavasti kiehtovampaa on pohtia, miksi tuntuu niin tärkeältä kieltää kännäämisen mahdolliset poliittiset ja kapinalliset ulottuvuudet.
 
Humalan aiheuttama toimintakyvyn aleneminen ja kontrollin heikkeneminen tarkoittavat haahuilevaa vaeltelua kemiallisen aivosumun territorioissa. Tämä on samalla pidättäytymistä poliittisen vallan määrittelemästä ”osallistumisesta” ja toimijuudesta, siis yhteiskunnallisen vallan kannalta katsoen poliittisesti epäkelpoa toimintaa, joka on rajattava yksityisen itseilmaisun ja viihteen piiriin.
 
Liberaalin vallan dogmatiikassa äänestämättä jättäminen nähdään samaan tapaan pikemminkin poliittisesta toiminnasta pidättäytymisenä kuin poliittisena toimintana sinänsä. Äänestämättä jättämistä pidetään epäilyttävänä passiivisuutena, eräänlaisena yhteiskunnallisena degeneroitumisena – liberaali ihannekansalainen on aktiivinen ja toimintakykyinen osallistuja. Jos yhteiskunta on shakkilauta, pelin säännöt muodostavat liberaalin kansalaisen poliittisen ajattelun rajat. Pelilaudan ja sääntöjen symbolisen sfäärin ulkopuolella on vain viihteen ja itsensä toteuttamisen yksityinen ja yksilöllinen todellisuus.
 
Sääntöjen seuraamisesta pidättäytymistä ei siis tule mieltää poliittiseksi teoksi. Pidättäytymisen ja haahuilun politisoimisessa asusteleva vihje vaihtoehtoisista pelisäännöistä on lapsellista anarkiaa. Jos et äänestä, olet laiska ja passiivinen, etkä tiedä, kuinka maailma toimii; jos kapinoit ryyppäämällä, olet epäkypsä hedonisti, jolta puuttuu tervehenkinen ja illuusioton realismi. Politiikka on valmis ja vaihtoehdoton – kuten kapitalismikin. Näin asiat nyt vain ovat ja niiden kanssa on elettävä.
 
Olen lukioikäisestä saakka saanut kuulla olevani epärealistinen haaveilija, joka ei halua tunnustaa ”elämän realiteetteja”. Nykyään suhtaudun tällaiseen vihjailuun kohteliaisuutena.