Millenniaalityöläisen hyveistä ja työn vapaudesta

Vielä teini-ikäisenä muistan saaneeni vanhemmilta sellaisia neuvoja, että työelämään lähdetään ”lakki kourassa ja puku päällä”, ja paras tapa työllistyä on ”mennä itse paikan päälle kysymään”. Näin siksi, että 1990-luvun Suomessa työläisen ideaali tavallaan tiivistyi tottelevaisuuteen ja ahkeruuteen. Työpanoksensa markkina-arvosta ja houkuttelevuudesta huolestuneelle millenniaalille nämä hyveet ovat kuitenkin jo väistämättä toissijaisia tai jopa olemattomia. Millenniaalin on näet vakuutettava työmarkkinat koko persoonallisuudestaan: siitä, että tämä huolellisesti laaditulla ja pitkälle editoidulla esittelyvideolla itsestään, elämästään ja ”kiinnostuksen kohteistaan” puhuva tyyppi on juuri sitä, mitä Te tarvitsette; että juuri minun tuotteeni ja brändini turvaa omalta vaatimattomalta osaltaan seuraavan kvartaalin talouskasvunne; että minä (eikä kukaan muu) olen kaipaamanne joustava, kupliva ja tiimihenkeä nostattava aktiivisen tuottavuuden yksikkö, jolle yrityksenne arvojen (jo tapahtunut) sisäistäminen on tuottanut väistämätöntä, suunnatonta ja pitkäkestoista oppimisen iloa.

Tottelevaisuus ja ahkeruus eivät ole epäkiinnostavia siksi, etteivät ne olisi hyödyllisiä. Epäilemättä ne ovat. Kapitalistille niiden edellyttäminen erikseen ilmentää kuitenkin vain puutteellisesti ymmärrettyä kokonaisuudenhallinnan logiikkaa, sillä yksittäisiin hyveisiin keskittyminen tajutaan jo nykyään olennaisten resurssien hylkimiseksi. Tottelevainen työläinen voi aina nousta kapinaan – tottelevaisuushan on joka tapauksessa vain osa hänen subjektiviteettiaan –, mutta yksilö, jonka koko subjektiviteetti määrittyy markkinoiden piilevien tuotantosuhteiden ehdoilla, käsittää vapautensakin niiden ehdoilla. Emme enää ”etsi töitä”, vaan ”markkinoimme itseämme”. Ensimmäisen moderni, uusliberaalin dogmatiikan sisäistänyt proletaari vielä saattaa käsittää jonkinlaisena alistussuhteena – se ei ole herralta pois –, mutta viimeisen hän jo mieltää rationaalisen egonsa vapaana tekona, siitäkin huolimatta, että yhtäältä itse asia on sama ja että toisaalta vain jälkimmäistä näkökulmaa voi kuvailla perverssiksi.

Vastaavanlaista auktoriteetin kätkeytymistä ja salakavalaa siirtymää yhä totalitaarisempiin hallinnan muotoihin voimme havaita, kun tarkastelemme nykyaikaista johtajuuden ihannetta. ”Pomo” on vaihtunut fasilitaattoriksi, jonka tehtävänä ei ole käskeä, vaan ”innostaa” – toisin sanoen manipuloida työläisen subjektiviteettia yrityksen kannalta hedelmällisiin ongelmanasettelun ja ratkaisemisen tapoihin. Olennaista on, että kaikki tapahtuu kapitalististen tuotanto- ja valtasuhteiden yksipuolisesti määrittämissä kommunikatiivisuuden puitteissa, jolloin fasilitaattorin organisoima tiimityöskentelyn käytäntö jo lähtökohdissaan samastaa ei-tuottavuuden ei-kommunikatiivisuuteen jäännöksettömästi, de jure. Näin ”sopeutumaton” voidaan kätevästi määritellä yhteistyökyvyttömäksi.

Maurizio Lazzarato puhuu Immaterial Labor -esseessään työn luonteen muuttumisesta perinteisestä työväenluokan työstä (working-class labor) informaation käsittelemiseksi ja päätöksentekokapasiteetiksi. Työn voi näin Lazzaraton mukaan määritellä kyvyksi aktivoida ja hallita tuottavaa yhteistoimintaa. Tällä siirtymällä on selvä yhteys subjektiviteetin hallinnan muotojen yhä totalitaarisemmiksi muuttuviin piirteisiin. Liukuhihnatyöläinen on saatava suorittamaan vaaditut tehtävät, mikä edellyttää ennen muuta tottelemista; modernin informaatiotyöläisen on sen sijaan kyettävä kollektiivisen luovuuteen, joka aktivoituu lisäarvontuotantona. On selvää, ettei pelkkä tottelevaisuuden edellyttäminen ole riittävää, vaan jopa haitallista. Pääomapiirien keskeinen fantasia onkin ideassa lisäarvon maksimaaliseen tuotantoon yhdistyvästä subjektin totalitaarisesta hallinnasta.

Emme kuitenkaan välttämättä koe itseämme hallinnan, saati totalitaarisen hallinnan, kohteiksi. Empiirisellä tasolla liberaali taloustiede kiinnittää huomionsa ainoastaan markkinoihin ja siellä tapahtuvaan arvontuotantoon; tällöin asetelma tulkitaan väistämättä kahden vapaan ja rationaalisen toimijan tasa-arvoiseksi vaihdoksi, jossa tavara lunastetaan ”täydestä arvostaan”. Ajatellaan siis, että (1) työläinen tulee palkkasuhteeseen vapaasta tahdostaan ja (2) työsopimuksen ehdot hyväksymällä ilmaisee paitsi tämän tosiasian, myös yhtä lailla ”alkuperäiseen” vapauteen perustuvan suostuvaisuutensa palkkatyösuhteen edellyttämiin hallinnan muotoihin, olivat ne kuinka kohtuuttomia tahansa. Tämän ajattelun vallitsevan dogmaattisuuden ja kyltymättömyyden toteamiseksi riittää, kun vilkaisee minkä tahansa valtavirran median työllisyyspoliittisia julkaisuja ja niiden kommenttipalstoja.

Tarkastelun pysähtyminen markkinoiden tasolle kätkee tuotantosuhteet, joissa mitään vapautta ei tosiasiallisesti ole ja joissa markkinoiden ”vapauden” puitteet määrittelee yksipuolisesti tuotantosuhteen vahvempi osapuoli. Tuotantosuhde on riistosuhde, minkä vuoksi se on peitettävä, jotta kapitalismi olisi mahdollista tulkita eettiseksi positioksi, kuten uusliberalismi tekee. Voimme esimerkiksi kuvitella monikansallisen suuryrityksen N, joka alkuasukasheimo x:n yhteismaat ryövättyään, luomiensa olosuhteiden helvetillisyydellä, pakottaa x:n palmuöljyn tuottajaksi esi-isiensä ex-maille. Suurisieluisella eurooppalaisella kosmopoliitilla, jonka tuliterän hybridiauton polttoaineeksi mainittu palmuöljy lopulta päätyy, ei ole hajuakaan x:n kärsimyksistä; mahdollisesti hän istuu samaa öljyä maahantuovan yrityksen S hallituksessa ja sympatisoi etäisesti – toki vain privaattihenkilönä – S:n pakkaamotyöntekijöiden palkankorotusvaatimuksia jne. jne.

Esimerkkimme on tietenkin fiktiivinen, mutta kuten typerämpikin tajuaa, se on ehdottoman ja kouriintuntuvan reaalinen. Levotonta ja itseään brändäävää, hyvinvointivaltion raunioilla videokameransa edessä kyykistelevää millenniaalia hallitaan x:ää hienovaraisemmin etupäässä siksi, että hän sattuu asettumaan lähemmäksi tuotantoketjun yläpäätä. ”Kapitalismin todistetut globaalia hyvinvointia laajentavat vaikutukset”, joiden statististen representaatioiden tuottamista varten pohjoismainen liberaali työläinen kehittää subjektiviteettiaan, osoittavat ennen muuta kaikkivaltiaan tiedon maailmanpoliittisiin intresseihin. Kehotankin aina kysymään, ketä nämä tilastot hyödyttävät. Kenen etu on, että tiedämme kapitalismin olevan systeeminä paitsi luonnollinen myös ylivertainen? Nimittäkäämme näitä hyötyjiä niiksi, joita meidän on kiittäminen vapaudestamme.