Massojen pelättävä halu

Postin työntekijöiden työehtosopimuksen huonontamisesta ja siitä seuraavasta lakkoilusta on uutisoitu tiuhaan, samoin Postin toimitusjohtajan Heikki Malisen jättituloista ja kohua seuranneesta jeesustelusta, joka ei ole tuottanut toivottuja PR-vaikutuksia. Samaan aikaan ilmestyneet uutiset Suomen rikkaimman promillen äreästä hybriksestä kiihdyttävät mielialaa kiitettävästi.

Keskiluokkainen ja eliitin oikeuksia vahtiva valtavirtamedia, jonka toimintaa pääoman logiikka porvarillisessa valtiossa ohjaa, käy tässä hyvänä esimerkkinä tuon logiikan antagonismeista. Yhtäältä jatkuva voitontavoittelu ohjaa mediaa seuraamaan ”halun akselia”, joka tiivistyy pelon, kaunan, ja seksin kaltaisissa merkitsijöissä; toisaalta sen olisi arvontuotannon laajassa mielessä pyrittävä turvaamaan ja ylläpitämään olosuhteita, joissa massojen halu säilyttää riittävän atomistisen luonteensa eli pysyy sopivan privaattina, jolloin laajat solidaarisuuden ilmaisut ja niihin mahdollisesti liittyvät järjestäytyneet liikehdinnät jäävät epämääräisen ”kuohunnan” tasolle.

Tämä on olennaisesti jotain, mitä pääoma kykenee kontrolloimaan vain rajatusti, vaikka hallinnan muodot voivat hienovaraisuudessaan olla varsin totalitaarisia; systeemi ei missään tapauksessa ole vakaa, ja tämän estää jo sen logiikkaan kirjautunut epäjatkuvuus, jonka marxilainen traditio tuntee työn ja pääoman ristiriitana. Median tapauksessa epäjatkuvuus ilmenee suhteessa massojen ”halun akseliin”. Yhtäältä sitä on pyrittävä manipuloimaan ja kontrolloimaan, toisaalta sitä voi vain seurata ja siihen voi vain reagoida, sillä pohjimmiltaan massojen halu on median valtaa käyttävien kannalta irrationaalista. Manipulaatio ja kontrolli saattavat onnistua toisinaan siellä ja täällä, mutteivät koko ajan kaikkialla.

”Kuohunnan” virtaussuuntaa voi ohjailla monin tavoin, olennaista on varjella sitä laajamittaiselta solidaarisuudelta ja järjestäytymiseltä. Heittämällä mieleen tulevia keinoja ovat ainakin syntipukittaminen (systeeminen antagonismi heijastetaan yksiin ”kasvoihin”, joiden ympärille ”kuohunta” pyritään kanavoimaan), virheellinen representoiminen (luokkaerojen ja -problematiikan hämärtäminen väärällä terminologialla), ”eettinen” reduktio (palautetaan asetelma ”vastuun ja vallan” kaltaisiin moraalisiin kysymyksiin).

Jos hurskastelua Malisen jättitulojen äärellä voi pitää esimerkkinä syntipukittamisesta, on virheellisestä representaatiosta kyse silloin, kun riistoa kutsutaan esimerkiksi ”sopeuttamistoimenpiteeksi”; ”eettinen” reduktio haiskahtaa nenään, kun viimeksi mainittu yhdistetään ”vastuulliseen” toimintaan. Kaiken taustalla voi tietenkin aistia postpoliittisen sfäärin intohimoiset mieltymykset tapaan, jolla välttämätön ja satunnainen asetetaan. Välttämätöntä ovat kilpailukyvyn ja talouskasvun turvaaminen, satunnaista näiden vaatimien toimenpiteiden edellyttämän riiston rajoittaminen.

Kilpailukyvyn ja talouskasvun kaltaiset käsitteet ovat kaikkea muuta kuin objektiivisia sanan neutraalissa mielessä, sillä kapitalismissa ne kätkevät fetissiensä taakse tuotantosuhteissa vallitsevan yksipuolisen riiston. Työehtosopimuksen huonontaminen tarkoittaa kilpailukyvyn paranemista, mikä puolestaan liittyy talouskasvun turvaamiseen; ja näiden käsitteiden tasolle jääminen tekee helpommaksi ”ison kuvan” eli totaliteetin mielikuvapolitiikan. Kun kilpailukykyyn ja talouskasvuun liittää kansantalouden kaltaisia merkitsijöitä, syntyy erityinen vaikutelma kattavasta yhteisyydestä, jonka tosiasiallinen kielto kätkeytyy itse totaliteetin ekonomiaan: sitä, mikä jää ulkopuolelle, ei ole. Perverssein ja vakaumuksellisin muoto tästä ideologiasta on tilasto.

Kansa ei kuitenkaan ole totaliteetti (kuten mikään ei ole), eikä mikään ”isoon kuvaan” nojautuva poliittinen diskurssi kykene välttämään ulkopuolelle jäävän vaikutuksia, sillä viime kädessähän on kysymys siitä, mikä itsessä – yhteiskunnan sisäisenä ja systeemisenä suhteena – kiistetään ja kätketään. Massojen halu, jota media säädellen seuraa, on sama, jota edustuksellisen demokratian taloudellinen eliitti hallinnoiden pelkää. Ei ole sattumaa, että juuri ne, joiden rikastuminen on pitkälti hyvinvointiyhteiskunnan ansiota, vaativat tänään – uusliberaalin ajattelun mahdollistaessa kapitalismin mieltämisen suoraan eettisenä positiona – sen alasajoa. Mitä kiistattomammin kansa (todellisena, ei-kokonaisena) suljetaan kaiken olennaisen päätöksenteon ulkopuolelle, sitä kauheammaksi ja irrationaalisemmaksi sen tahto käy. Äänestyspäivä – nykyään ainoa demokratiaa tavoitteleva hetki ja tapahtuma, sellaisenakin sirkuksen ympäröimä, epäsuhtaisten taloudellisten voimien määrittelemä, median ahkeran propagandan mustaama – ilmaantuu yhä musertavampana, yhä torjuttavampana mahdollisuutena.

Taloudellinen eliitti valittaa, ettei kansa tiedä omaa parastaan, vaan äänestää järjettömästi ja väärin. Valtamedia, joka toimittajien ja poliitikkojen suulla kutsuu ”vaikuttamaan”, ei ole kiinnostunut demokratiasta muuna kuin fetissinä ja status quon itseonnitteluna; siksi se puhuu äänestämisestä säännöllisesti neljän vuoden välein kuin rituaalista, jota seuraamalla toteutamme kansalaisuuttamme ja sulkeudumme totaliteettiin. Molemmille äänestämistapahtuman demokraattinen ydin on kauhistus, kielletty, inhottava. Se on tuhottava tai fetisoitava. Tuhottava, koska kansa tahtoo väärin; fetisoitava, että kansa tahtoisi oikein. Ettei se huomaisi kehyksiä lumoutuessaan sisällöstä.

Jälkimmäiseen sisältyy edellisen manipulaatioksi jalostunut intressi.