Näkymätön kirjailija ja osattomuuden siunaukset

Näkymättömyys on kova koulu kirjailijalle. Näkyvyyttähän tarvitaan, jotta ”ura” etenisi. Periferiassa operoivalle taiteilijalle näkyvyys vaikuttaa kuitenkin jonkinlaiselta saavuttamattomalta abstraktiolta ja kehäpäätelmältä: näkyvyyttä saa, jos sitä jo on (kuten apurahojakin saavat ne, jotka ovat niitä jo aiemmin saaneet). Kirjailija, jota media ei noteeraa, jää sivuun kaikesta. Suurinta osaa kirjailijoista media ei noteeraa, eikä tämä porukka liiemmin pidä meteliä itsestään.

Nykyaikana kirjailija voi, tapauksen mukaan, koettaa kehittää ”strategian”, jolla pyrkiä saavuttamaan tätä elintärkeää näkyvyyttä edes vähitellen. Viittaan nyt erityisesti pienkustantamojen proletaareihin, joilla ei ole takanaan isojen lafkojen markkinointikoneistoa; sitä paitsi moni isonkin kustantamon kirjailija joutuu epäilemättä tuntemaan nahoissaan osattomuuden, jonka suosittuihin vakionimikkeisiin keskittyminen auttamatta luo.

Oma ”strategiani” on toistaiseksi ollut silkka tuotteliaisuus. Kun markkinointityöhön ei ole minkäänlaisia resursseja, olemme kustantajani kanssa pyrkineet saavuttamaan paikallista näkyvyyttä julkaisemalla tiheästi, jopa useita kirjoja vuodessa. Kovin toimivaksi tämäkään ei ole osoittautunut, sillä huolimatta kahdeksasta julkaistusta teoksesta vuosien 2016–2019 välisenä aikana median hiljaisuus on ollut sakeaa. HS:n palstoille ei ole ollut asiaa, eikä taida olla vielä pitkään aikaan.

Yksi kirjailijaksi aikovan ikävimpiä toistuvia kokemuksia muodostuu tietenkin kustantamojen hylkykirjeiden tulvasta. Kirjailija-lehdestä luin taannoin artikkelin, jossa muuan tunnettu kustantaja tunnusti avoimesti, ettei käsikirjoituksen loistavuus ole riittävä tai edes välttämätön kriteeri kustannusohjelmaan valikoitumiselle. Etenkin isoilla pajoilla ohjelmat – joiden laatimisessa voittoon tähtäävä kohderyhmäajattelu on nykyisen järjestelmän puitteissa välttämätöntä – lyödään lukkoon hyvissä ajoin. Lisäksi myös jo julkaisemaan päässeet kirjailijat (tuo onnekas alle prosentti) saavat jatkuvasti hylkyjä kustantajilta, joten edes kustannussopimus ei ole tae minkäänlaisesta jatkuvuudesta. Tervetuloa alalle.

Hylkykirjeiden jatkuva vastaanottaminen kasvattaa paksua nahkaa, mutta ainakin omasta kokemuksestani vuosien takaa muistan, kuinka perseestä on odotella kuukausitolkulla vastausta, joka toistuu suunnilleen samanlaisena kustantajasta riippumatta: ”Kiitos lähettämästänne käsikirjoituksesta. Olemme tutustuneet siihen huolella, mutta valitettavasti se ei sovellu kustannusohjelmaamme.” Jos kustantamojen politiikan suuria linjoja ei tässä kohtaa tunne, voi kokemus olla monella tapaa ikävä ja ahdistava. Ainakaan minä en tuolloin, päälle parikymppisenä ja monin tavoin tietämättömänä mutta sitäkin intohimoisempana (hyvä mutta tuhoisa yhdistelmä), niitä tuntenut.

Tosiasia on sekin, että suurin osa kustantamoille lähetetyistä käsikirjoituksista jää julkaisematta silkkaa huonouttaan ja keskeneräisyyttään. Yliopisto-opintojen alkuvaiheessa lukemani Juhani Niemen (ei sukua) tutkimus tiesi kertoa, että merkittävä osa käsikirjoituksista on sukukronikoita ja muistelmia, joilla ei ole sen enempää taiteellista kuin kaupallistakaan arvoa: ne ovat yksinkertaisesti epäkiinnostavaa, julkaisemattomaksi kelpaamatonta omakustannebulkkia, jonka hyllyttäminen on pienimuotoinen kulttuuriteko. Toisaalta nykytilanne on huvittava sikälikin, että samalla kun lukemisen määrä on jatkuvasti laskussa, joutuvat kustantamot hylkäämään yhä useampia käsikirjoituksia; toisin sanoen: mitä vähemmän ihmiset lukevat, sitä enemmän he kirjoittavat.

On helppo nähdä, mihin tämä pitkällä aikavälillä johtaa: yhä huonompaan kirjoittamiseen ja lopulta yhä kehnompiin kirjoihin (joita tuotetaan yhä enemmän ja luetaan aina vain vähemmän). Yhtälö näyttää väistämättömältä, mikäli suuret kustantamot määrittelevät sen, mitä Suomessa luetaan. Kyse ei ole yksinomaan tarjonnan heikkenemisestä, vaan myös lukevan yleisön lisääntyvästä impotenssista. Loistava käsikirjoitus jää yhä useammin julkaisematta vain siitä syystä, ettei sille kyetä löytämään määriteltävää kohderyhmää, ennakoitavissa olevaa otollisten lukijoiden joukkoa.

On helppo nähdä sekin, millä tavoin tämä kaikki vaikuttaa tapoihin, joilla establishmentin (vaikutusvaltaiset kriitikot, suuret kustantajat, suositut taiteilijat) piirissä arvotetaan taidetta. Paljastavana voi pitää Jari Tervon luonnehdintoja siitä, kuinka kirjan on saatava lukija kysymään ”Mitä vittua?” viimeistään toisella sivullaan. Yhä useampi kriitikko korostaa avoimesti teoksen viihdearvoa ja luulottelee näin samalla kritisoivansa taide-eliitin kuvitteellista ja teennäistä, kaikesta vieraantunutta ”avantgardismia”. Hyvä kirja samastuu näin enenevissä määrin teokseen, joka mahdollisimman tarkasti vastaa HS:n kriitikkokunnan ja muun kulttuuriväen tunnustamia taiteellisia hyveitä.

Tässä pelissä teos, joka pyrkii ajattelemaan nuo hyveet uudelleen eli kääntämään kirjallisen teoksen moraalin päälaelleen, jää tyystin perifeeriseksi ilman, että asetelmalla on mitään erityistä tekemistä aktiivisen ja tietoisen hylkimisen tai muunkaan tahallisuuden – saati teoksen ”huonouden” – kanssa. Kyse on lähinnä pienen, mutta vaikutusvaltaisen piirin valtiollisiin ja kulttuurisiin vallan mekanismeihin kytkeytyvästä itseymmärryksestä ja tavasta, jolla se ruokkii suosion, apurahojen ja palkintojen piiriin päässeiden taiteilijoiden käsitystä omasta vallankumouksellisuudestaan.

Aloitteleva ja medialta piiloon jäävä kirjailija saa tuntea näkymättömyytensä nahoissaan eräänlaisena vaikeasti hahmotettavana osattomuutena. Kulttuurisen establishmentin julkilausumattomasta näkökulmasta tarkasteltuna tämä vaikenemisena näyttäytyvä osattomuus palautuu järjestelmän kannalta loogisesti taiteilijan puhtaasti subjektiiviseksi kvaliteetiksi, jonka julmin muoto edustaa eräänlaista kulttuurituotannon uusliberalismia. ”Taiteellinen uusliberalismi” oikeutetaan taiteen ”luonnolliseen” logiikkaan liitetyllä elitismillä, jota romanttisen neron mytologia on ruokkinut 1800-luvulta lähtien ja jota kulttuurituotteiden markkinat ”itseilmaisun itsestäänselvyytenä” siekailematta hyödyntävät.

Kulttuuripiirien vaaliman elitismin – tai taiteen oletetun elitismin yleensä – tuomitseminen on hankalaa, mikäli taide käsitetään jonkinlaista ”massojen demokratiaa” vasten. Jos demokratia ymmärretään ”enemmistön periaatteen” valossa, saadaan aikaiseksi olkiukko, jossa taiteen arvostaja on pakotettu valitsemaan kahden väliltä: joko on tunnustettava taiteen sisäänrakennettu elitismi (eli hyväksyttävä taide lähinnä valistuneen etujoukon harjoittamana toimintana) tai alistettava taide massojen typeryydelle (jolloin enemmistö päättää ”demokraattisesti”, mikä on taidetta).

Olkiukon yllä kuvatusta asetelmasta tekee jo se, että demokratia käsitetään siinä virheellisesti muodossa, jossa ”asiantuntijavaltio” sen määrittelee ja pyrkii tarjoilemaan. Demokratian idea ei tietenkään ole enemmistössä, vaan suhteessa myyttisen kansan suvereniteettiin – ja tämän suhteen perimmäisestä, kiistaa ylläpitävästä vaikutuksesta –, mikä tekee demokratiasta viime kädessä radikaalia ja antagonistista. Taide ei ole sen enempää elitististä kuin ”enemmistön periaatteen” säätelemässä mielessä ”demokraattista”. Radikaalin ja antagonismin ulottuvuutena taiteen voi kyllä ajatella jakavan jotain aidon demokraattisuuden kanssa, mutta silloin on puhuttava pikemminkin määrittelemättömän ”kenen tahansa” kun määritellyn ”enemmistön” viitekehyksessä. Jos demokratian käsittää yhteisöllisen kiistan ulottuvuutena, taide liittyy asiaan antagonismin kautta. Tällöin esimerkiksi onnistuneessa kirjallisessa taideteoksessa on viime kädessä kysymys yhteisöllisen fantasian lävistävästä kriittisestä aktista, jolloin taide myös määritelmän mukaan on jotain, mikä ei kuulu sen enempää massoille kuin niitä kontrolloivalle eliitillekään.

Yhtäältä tämä kaikki tarkoittaa, ettei näkyvyys sittenkään ole kovin olennaista, vaikka näkymättömyys toisinaan tuntuukin erityisen turhauttavalta ja vaikka ”medianäkyvyys” toden totta merkitseekin nykysysteemissä avainta mihin tahansa ”taiteelliseen menestykseen”. Toisaalta näkemyksen kiistattomiin etuihin kuuluu sekin, ettei menestymisellä tarvitse olla mitään erityistä tekemistä ”taiteen pettämisen” kanssa: kyse voi olla onnekkaasta sattumasta, sivutuotteesta – taiteilija voi alkaa menestyä tinkimättömyydestään huolimatta. Oma kysymyksensä on, kuinka toivottavana mittavaa kaupallista menestymistä lopulta voi pitää. Raha tuo monenlaista kiistatonta vapautta, mutta taiteilijan tuotannon kytkeytyminen pääoman lisäarvontuotantoon voi myös viedä vapautta tavalla, jota taiteilija ei kykene ennakoimaan eikä välttämättä edes havaitsemaan. Mikään määrä ”neroutta” ei ratkaise ristiriitaa tai auta näkemään oikein siitä seuraavia ongelmia. Tarvitaan kriittistä diskurssia ja sille altistumista.