Työttömän työnhakijan kokemus ja identiteetti

 
A: Laki ei oo sama asia kuin moraali. Vaikka tietenkin musta on väärin varastaa joltain köyhältä mummolta, semmoinen on helvetin mätää touhua.
 
B: Se on väärin joo, siinä laki menee samassa linjassa moraalin kanssa.
 
A: Mut toisaalta mä en näe mitään isoa vääryyttä siinä jos joltain isorikkaalta riistetään huvilat ja yksityissuihkarit ja pannaan paikat matalaks. Nehän on toisten työllä ansaittua omaisuutta. Ne vaan sattuu omistamaan sen ja laki suojaa niiden omistusoikeutta, mut se on kriminaalia hommaa, omistaa tommosia määriä.
 
B: Missä sun mielestä menee kriminaalin omistamisen raja?
 
A: Musta tuntuu, että aika auttava lähtökohta vois olla tää: jos omistaa niin paljon, että pystyy pakottamaan toiset töihin omaan palvelukseensa tekemään voittoa ja kartuttamaan sun yksityistä omaisuutta… ni sillon omistaa liikaa. Eli jos pystyy sillä varallisuudella alistamaan toisia. Ja täähän liittyy suoraan luokkaan ja eriarvoisuuteen, siihen että on ihmisiä jotka omistaa sun ruumiin ja säätelee sitä, millaisia resursseja sun käytössä on. Että jos kieltäydyt tuottamasta lisäarvoa, niin sitten tyyliin kuolet nälkään tai elät jossain vitun limbossa Kelasta suuhun. Jos on olemassa rakenteet jotka mahdollistaa tämmöisen, niin niissä rakenteissa on jotain pielessä. Jos on lakeja jotka suojelee tämmöistä, niin ne on vääriä lakeja.
 
Se, mitä olemme tottuneet kutsumaan hämäävän neutraalilla nimityksellä ”yhteiskunta”, langettaa kaltaisilleni ihmisille identiteetin: työtön työnhakija.
 
Olla työtön työnhakija: mitä se tarkoittaa?
 
1. Muiden määriteltävänä olemista. Työttömän työnhakijan identiteetin historian voi jäljittää ainakin 1700-luvulle saakka, jolloin yhteiskuntaruumiin, sosiaalisen ruumiin ja kansanruumiin kaltaiset käsitteet olivat yleistyneet ja muuttuneet vakiintuneiksi jäsentämisen ja hallinnan keinoiksi. Beverley Skeggs osoittaa laajassa luokkatutkimuksessaan (Elävä luokka, 2014), kuinka sosiaalisen ruumiin kielikuvaa hyödynnettiin kahdella hyvin erilaisella tavalla: ”sillä viitattiin joko brittiläiseen (tai englantilaiseen) yhteiskuntaan yhtenäisenä kokonaisuutena tai köyhiin muusta väestöstä irrallisena ryhmänä” (Skeggs 2014: 82–84).
 
Tämä mahdollisti osaksi köyhälistöön kohdistuvan kontrollin ja auttoi luonnollistamaan asetelman, jossa yksi väestönosa nähtiin erillisenä ongelmana samalla, kun viitattiin yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen. Siten ”[v]ain tiettyjen sosiaalisen ruumiin osien katsottiin tarvitsevan sekä kuria että huolenpitoa, ja tätä näkemystä voidaan pitää porvarillisen näkökulman kehittymisen lähtökohtana” (mp.). Porvarillisen näkökulman yksi ominaispiirre onkin sellaisen esittämisen mahdollisuus, jossa rajatun tarkastelutavan ymmärretään kuvastavan koko kokonaisuutta. Samasta ilmiöstä on kysymys esimerkiksi Steven Pinkerin tilastollisissa todisteluissa, joiden mukaan maailma on aina vaan yhä parempi paikka. Pinkerin implikaatio on, että rajattu tilastollinen esitystapa kykenee representoimaan paitsi kuvaamaansa todellisuuden aluetta, myös kaikkea sen ulkopuolelle jäävää. (Eikä ole sattumaa, että Pinker kiittelee nykytilanteesta vallitsevaa poliisijärjestystä: poliisihan syntyi alun pitäen suojelemaan porvaristoa ja yksityistä omaisuutta. Eufemistinen idea ”kansalaisten turvallisuuden valvomisesta” tuli myöhemmin. Vain keskiluokalle poliisi näyttäytyy uskottavalla tavalla yhteiskunnan ”yleisen edun” suojelijana: muut – niin eliitti kuin roskaväkikin – tietävät, ettei mitään yleistä etua ole olemassakaan.)
 
Sosiaalisen ruumiin käsitteen rakentuminen liittyy puolestaan euklidiseen tilakäsitykseen. Euklidisen käsityksen mukaan avaruus on sillä tavoin tyhjä, että se soveltuu matemaattisiin operaatioihin. Kun tämä tilakäsitys institutionalisoitui, mahdollistui edelleen köyhien kohteleminen ”yhtenä joukkona, jonka asuinalueille piti tunkeutua ja jotka [sic] voitiin alistaa papiston ja lääkärien toteuttamalle tilastolliselle analyysille” (Poovey 1995: 15, sit. Skeggs 2014: 83).
 
Kun abstrakti tila yhdistyy ”symbolisesti ja materiaalisesti homologioihin eli sarjallisuuteen, itseään toistavaan toimintaan, monistettaviin tuotteisiin, vaihdettavissa oleviin paikkoihin, käytöstapoihin ja aktiviteetteihin” (mp.), on mahdollista tuottaa pikkutarkkoja luokittelujärjestelmiä, joiden luonne kätkeytyy näennäisesti kontekstittomaan ja neutraaliin järkeilyyn. Kuten Skeggs (mp.) kuitenkin kirjoittaa,
 

[t]ässä tapauksessa luokitteluperiaate ei pelkästään perustu orgaanisen ruumiin metaforalle, vaan se on samalla menetelmä, jonka avulla jokaiseen ryhmään voidaan kohdentaa tuottavuuden näkökulmasta potentiaalinen vaihtoarvo ja luokitella ryhmät moraalisen arvojärjestyksen mukaan. Tämä tarkoittaa jakoa niihin, jotka haluavat tehdä työtä ja kykenevät siihen, sekä niihin jotka eivät halua tehdä työtä tai eivät siihen kykene.

 
Olla työtön työnhakija merkitsee kontrollin läpäisemää ruumista ja identiteettiä. Historiastaan ja kontekstistaan irrotettuna työtön työnhakijuus vaikuttaa puhtaasti tekniseltä termiltä, jonka välttämättömyys oikeutetaan itsestään selvään rationaliteettiin perustuvalla hallinnalla. Varsinainen konteksti kätkeytyy piiloisiin poliittisiin metaforiin, joiden taustalla on jatkuvaa kontrolloimista ja pedanttia mikromanagerointia vaativa lisäarvontuotanto.
 
2. Valmiin tarinan kertomista. Työttömän työnhakijan on laadittava TE-keskuksen virkailijan kanssa työllistymissuunnitelma. Työllistymissuunnitelman proosa tuotetaan valmiisiin kehyksiin: työttömän työnhakijan odotetaan tekevän selkoa ansioistaan, osaamisalueistaan ja luettelevan aikomuksia ja toimenpiteitä, jotka osoittavat hänen olevan aktiivinen eli hyvä työtön työnhakija. Työttömän on toisin sanoen brändättävä olematonta markkina-arvoaan, koetettava keksiä vaihtoarvoa tyhjästä. Tarinaa ei voi käytännössä kertoa kuin yhdellä tavalla: on kyettävä vakuuttamaan hallintojärjestelmä siitä, ettei aktiivisuus ole pahaa aktiivisuutta. Paha aktiivisuus on mitä tahansa sellaista ajankäyttöä, jonka voi epäillä vaarantavan työttömän jatkuvan työmarkkinoiden käytettävissä olemisen. ”Meitä eivät kiinnosta sinun tulosi, meitä kiinnostaa sinun ajankäyttösi” on lause, jonka muistan varmaan lopun ikääni. Se sopii hyvin nykyisen työttömyyspolitiikankin motoksi.
 
Valmiin tarinan kertomisellakin on historiansa. Jo vuosisatoja sitten työläisen oli osattava ”kertoa minuudestaan valtion köyhäinapujärjestelmän edellyttämillä tavoilla” (Skeggs 2014: 61). Taloudellisten minimiresurssien turvaamiseksi oli tuotettava hallitsevan moraalidiskurssin edellyttämä minuus, mikä köyhälistön tapauksessa tarkoitti itsen ilmaisemista valmiiksi asetetuissa kehyksissä. (Esimerkiksi työväenluokkaisten naisten oli esitettävä itsensä ”langenneena ja parannusta tekevänä naisena”.)
 
Tässä mielessä työttömällä työnhakijalla ei ole minuutta tai yksilöllisyyttä, jota voikin hyvin pitää keskiluokkaisena etuoikeutena. Vain keskiluokkainen yksilö voi olla vapaa siinä mielessä, että kykenee tuottamaan minuutensa vaihtoarvoisia symbolisia resursseja hyödyntämällä. Köyhälistö suljetaan näiden resurssien ulkopuolelle, mikä myös on välttämätöntä keskiluokkaisen, eroja ja ulossulkemisia edellyttävän, identiteetin ylläpitämiseksi. Samasta syystä työväenluokka ei esimerkiksi tunnista eikä hyväksy keskiluokkaisen median (kuten Ylen ja HS:n) representaatioita itsestään, vaikka ne keskiluokkaisesta näkökulmasta tarkasteltuna vaikuttavat asiantuntijalähtöisyydessään täysin arvoneutraaleilta. Työtön työnhakija tuntee ruumiissaan asiantuntijatiedon riistävät intressit, ja vaikkei kykenisikään jäsentämään asetelmaa teoreettisesti, tämä ymmärrys on hänen arkista elämäntodellisuuttaan.
 
3. Limbossa elämistä, kaaosta, häpeää, toivottomuutta ja masennusta. Kuten Emilia Kukkala toteaa: ”tilin saldo vaikuttaa suoraan ajattelukykyyn, mielialaan ja itsetuntoon”. Jos arkinen ruokakauppareissu tarkoittaa jatkuvaa tetristä ja laskelmointia tilin harvoilla yksittäisillä euroilla (ostanko maitoa vai margariinia? pakastekalaa vai pussipastaa?), stressitasot nousevat jo S-marketin ovista astuessa. Köyhä kasaa vähät ostoksensa (järjestään huonolaatuista bulkkia) kärryyn ja näppäilee vaivihkaa mobiilinsa laskukonesovellusta. Tämän hän tekee varmistaakseen, ettei joudu kokemaan lisänöyryytystä, nimittäin sitä, että tilin riittämätön kate paljastaa tetriksenpelaajan taitamattomuuden pelin muuttuessa julkiseksi, kun ruokahankintojen prioriteetit on määriteltävä hätäpäissään kassalla – maksukykyisten kunnon ihmisten odottaessa täysine ostoskärryineen noin 30 senttimetrin päässä. Voin vakuuttaa, että näissä tilanteissa yleinen kärsimättömyys (tosi tai kuviteltu) tuntuu brutaalina fyysisenä paineena. Hehku nousee kasvoille, tekee mieli imeytyä maailman perseeseen.
 
Kukkala kirjoittaakin, ettei köyhän ongelmana ole useinkaan ”se, ettei hän osaa suunnitella asioita, vaan se, ettei mitään voi suunnitella”:
 

Köyhän koko elämä on täysin kaoottisen ennustamatonta, mutta samaan aikaan pitäisi itse käyttäytyä ennustettavasti kuin kone. Oma elämä ei ole omissa käsissä, eikä mikään auta, vaikka miten kääntäisi ja vääntäisi. Usein työnteosta päinvastoin rangaistaan, koska kafkamaiset viranomaissysteemit on suunniteltu niin.

 
Keskiluokka jakelee mielellään ”hyödyllisiä säästövinkkejä” köyhille ymmärtämättä, että jo järkevien ratkaisujen tekeminen on luokkaan sidottu etuoikeus. Jussi Marttila toteaa Kansan Uutisten haastattelussa, että jos köyhä ”järkeistää kaiken rahankäyttönsä, ei voi tehdä yhtään mitään, paitsi nukkua, syödä ja katsoa telkkaria”. Rahaa on elossa pysymiseen, ei elämiseen.
 
Marttila kuvailee köyhän realismia osuvasti huomauttaessaan, ettei edes liikunta ole ilmaista: mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän on syötävä. ”Silloin voi olla tyytyväinen itseensä, kun ei ole tehnyt mitään”, Marttila toteaa. Onhan tämä aivan toista kuin keskiluokan suorittamiskeskeinen takakireys, mutta aika kaukana siitä ihanasta lorvailusta ja vapaudesta, josta työttömiä tavan takaa syytetään. Marttilan esimerkki osoittaa kouriintuntuvalla tavalla työttömyyden patologisuuden. Ja sen, kuinka järjestelmä itse tuottaa tämän patologisuuden määrittelemällä köyhän identiteetin hänen puolestaan, luomalla mahdottoman tilanteen, jossa olisi oltava yhtä aikaa aktiivinen ja aikaansaamaton. Vallitseva moraali vaatii kunnollisuutta, järkevyyttä ja ahkeruutta – ennen kaikkea niiltä, joilta ensin on riistetty kaikki edellytykset kunnollisuuteen, järkevyyteen ja ahkeruuteen.
 
4. Nöyryytystä. On nöyryyttävää tulla muiden määrittelemäksi. On nöyryyttävää brändätä olematonta vaihtoarvoa ja koettaa todistella kunnollisuuttaan tilanteessa, jossa kunnollisuus määritellään luoksepääsemättömällä tavalla. On nöyryyttävää olla kaveriporukan vähätuloisin, se perästä vedettävä, jonka huomioiminen merkitsee omien etuoikeuksien tunnustamista ja vastuun ottamista niistä. On nöyryyttävää olla nelikymppinen, joka joutuu turvautumaan eläkeikäisten vanhempiensa rahalliseen apuun niin vaatetuksen kuin ruoankin suhteen. On nöyryyttävää pyytää rahaa puolisoltaan, että voisi kuukausibudjetin romahtamatta ostaa lapselleen ruokaa, jos tämä joutuu jäämään sairastelun vuoksi kotiin (eikä siis syö koulussa). On kammottavaa huomata tuhlaavansa rahaa mukavuuksiin (kuten äänilevyihin), kun tuhlaavaisuus johtaa yhä uusiutuvaan rahanpyytelyn kierteeseen ja jokaisesta ylimääräisestä mukavuudesta lankeaa maksu, joka on moninkertainen mukavuuden kustantamiin euroihin nähden.
 
On painajaismaista viettää aikaa paremmin pärjäävien ihmisten kanssa, sellaisten, jotka luulevat tai eivät ole tietävinään, etteivät valitsemisen vapaus, energisyys, hyvinvointi ja järkevä taloudenpito ole luokkaan sidottuja etuoikeuksia. On kaameaa tavata ikätovereita, jotka ovat edenneet urallaan nousujohtoisesti viimeiset 10 vuotta, kun itse olet hädin tuskin selvinnyt masennuksesta ja kieriskelet edelleen työttömyyslimbossa vailla selviä tulevaisuudennäkymiä; on inhottavaa pelätä näiden pitävän sinua kateellisena ja katkerana vain siitä syystä, että vihaat järjestelmää, jossa lomamatkoista, talonrakennusprojekteista, työstä ja statushyödykkeistä puhuminen on rikkaiden etuoikeus.
 
Onko työttömänä olemisessa mitään hyvää? Kyllä. Mikäli kykenee pitämään päänsä kasassa, on ihan vitusti aikaa. Aikaa lukea ja ajatella. Aikaa etsiä mikrokokoisia vapauden tiloja. Aikaa hoivata läheisiään ja ystäviään, aikaa auttaa heitä tarjoamalla näkökulmia boksin ulkopuolelta. Aikaa keskustella. Aikaa kehittää ymmärrystään tavoilla, jotka eivät ole sidottuja tuottavuuteen.
 
Se tekee yksinäiseksi, muttei ole täysin vastenmielistäkään.
 

Hajanaisia huomioita jätehuollon piiristä

1

Muuan entinen työtön, nykyinen palkkatuettu työläinen, kuvailee tuntemuksiaan YLEllä: ”Se [työpaikan saaminen] oli ehdottomasti enemmän kuin lottovoitto. Se lisäsi minun itsetuntoa ja ihmisarvoa. Tuntui siltä, että minä en ole enää ongelmajätettä. Minusta on vielä johonkin” (…).

Rinteen hallitus on asettanut tavoitteekseen 75 prosentin työllisyyden. Jos tavoite toteutuu, 75 prosentilla kansasta on ilmeisesti lähtökohtaisesti tuntemus siitä, etteivät he ole ongelmajätettä. Sipilän hallituksen toimenpiteiden ja kansainvälisten suhdanteiden ansiosta yli 70 prosenttia ei koe itseään jätteeksi.

Osa-aikatyöllistetty voi toisaalta tuntea olevansa jätettä esimerkiksi vielä noin 50-prosenttisesti, ellei työsuhteen vaikutus ole hiukan hapatteen kaltainen, jolloin pienikin määrä muuttaa kokonaisuuden luonteen substantiaalisesti. Pessimistisimmänkin arvion mukaan noin 70 prosentilla kansasta on nykyään mahdollisuus tuntea olevansa ei-jätettä ainakin tunnin verran viikossa. Toisaalta siunaus on eräiden näkemysten mukaan siunaavimmillaan vasta, kun se putoaa murrettuun saviastiaan.

Sain tämän vuoden helmikuussa puolivuotisen osa-aikatyön Joensuun seudun kansalaisopistolta. Hommakin osui siinä määrin omalle alalle, ettei työn tekeminen ole johtanut kapinalaulujen hyräilyyn edes kotioloissa. Nythän uskon sittenkin olevani kierrätyskelpoista tavaraa, vaikkei vaimoakaan toisaalta haittaa, jos astianpesukonetta täytellessäni luennoin välillä Pääomasta ja moderneista subjektiviteetin hallinnan mekanismeista.

Osa-aikatyötä edelsi useampivuotinen jakso työttömyyttä. Aika ajoin, lähinnä ruoka- ja viinakaupassa asioidessani, koin epämääräistä toisen luokan kansalaisuutta, mutta ikään kuin ulkoapäin tulevana paineena; jätteen kaltaiseksi saastaksi en varsinaisesti itseäni tuntenut. Riitti kun pyöräili Prismaan, ja heti vastaan purjehti muutama ajopuu lisää: noita hitaasti murentuvia, päärynän muotoisia keski-ikäisiä lerpahtavine auki ratkottuine kasvoineen, kärryt täynnä valkoharmaata sisustusroinaa, silmissä linnoitetun kodin onni ja kireäksi venytetty lepattava tyytyväisyys. Jos itse olin jätettä, mitä nämä sitten olivat, elleivät saman hajoamisprosessin myöhäisempi vaihe.

Köyhäkin saa puhua, kunhan käyttää rikkaiden keksimää kieltä. Työttömän on tunnettava puutteena olemisensa muunakin kuin kuluttavana aineellisena köyhyytenä, joka on vain lahjaksi saadun hengen ulkonainen sinetti ja tunnus. Rikas myhäilee vastuuntuntoisesti, kun köyhä vaatii tunnustamaan, että on hänelläkin sentään ihmisarvo. Ilomielin rikas tämän tunnustaa: nouse, lapseni, sillä sinun negatiivinen lisäarvontuotantosi on sinulle anteeksi annettu. Olet ihminen aivan kuten mekin.

Vääränlainen työtön ja köyhä – ylpeä – katsotaan kaunan ja vastakkainasettelun lietsojaksi, joka ei ymmärrä olevansa yhteiskunnalle velkaa. Velka lunastetaan tavalla tai toisella. Viimeistään palkkatyö saa ylpeänkin taipumaan: nyt hän on palkansaaja ja hänellä on työnantaja. Näin rikkaiden valtakunta osoittaa olemisen järjestyksen hyvinvointituotantonsa ytimessä. Olet ihminen aivan kuten mekin.

On luotu valtakunta, jossa jokainen kapina on kapina herran puolesta orjaa vastaan, sillä ihminen itse on tullut siksi tavaramuodon jatkeeksi, jonka tietoisuus sulkee sisäänsä eräänlaisen kyynisen kuluttajansuojan. Jokaista kapinaa varten on jo olemassa masinoitu ja mannertenlaajuinen, loputtoman itseironinen alakulttuurinsa, kohdeyleisönsä ja massatuotantonsa. Vain se, joka kieltäytyy olemasta kuluttaja, voi toivoa orjakapinaa, sitäkin spartacuksetta, sillä näille main on järjestelmä piirtänyt järjen ja hulluuden rajan. Etsijää vastassa on vain vaatimatonta ylimääräisyyttä, jota valtakunta houkuttelee tavan takaa ilmaisemaan turhana symbolisena kapinana: muuta metsään, ole erilainen, kirjoita kirja.

2

Muuan novellini alkaa näin: Näin unta kapitalismin romahtamisesta. Se kävi hiljaisesti ja rauhallisesti, sen jälkeen jatkettiin elämistä ja olemista niin kuin ei mitään. Tiedettiin, että jossain oli sekasortoa ja paniikkia ja itsemurhia. Etsin netistä tietoa ja löysin jotain kuvia pörssistä. Kummoista se ei ollut.

Jutun juju on mm. Žižekin viljelemässä tunnetussa lausahduksessa, että on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Kertojapäähenkilön unessa on kysymys mahdottoman kuvittelemisesta, ja ”sen jälkeen jatkettiin elämistä ja olemista niin kuin ei mitään”. Jos uni on, kuten Freud sanoo, toiveen toteutuma, toivooko kertoja tässä kapitalismin romahtamista vai sitä, että kaikki jatkuu ennallaan ja samanlaisena?

Kertomus joka tapauksessa päättyy lohduttomasti: kertojapäähenkilö varastaa yöllä läheisestä vajasta bensakanisterin ja polttaa modernin hippiporukkansa kommuunina toimineen omakotitalon. Asukkaat palavat elävältä. Kertoja lähtee käppäilemään keskustaa kohti, mutta selvästi vailla päämäärää. Novelli on kenties yksi poliittisimpia kaunokirjallisia tekstejäni, yhteiskunnallisia jäsennyksiä pakenevan raivon ja osattomuuden kuvaus. Kertomuksen päähenkilö tajuaa linkolamaisella selkeydellä omansa ja toisten ”yhteiskuntakritiikin” turhuuden, putoaa halunsa taloudesta ja päätyy kammottavaan terroriin, jolle teksti ei tarjoa ainuttakaan riittävää psykologista selitystä. Hirmuteko näyttäytyy irrationaalisten ja brutaalien tapahtumien huipentumana, siitä tulee keskeytys, joka keskeyttää edeltäneen keskeytysten sarjan. Lopetus toistaa alun asetelman irvokkaana muunnelmana: kertoja tuijottelee liekkejä aikansa, ja lähtee sitten kävelemään ”niin kuin ei mitään”. Toteutunut toiveuni on selväpäinen painajainen.

3

Kirjoitan mielelläni vastenmielisiä hahmoja. Mainitun Haisevan talon päähenkilö Sune ei ole vähääkään sympaattinen, eikä sitä ole kovin moni muukaan kommuunin tyypeistä. Sune on ylpeä, viheliäinen työtön, jota mikään porvarillisen yhteiskunnan hahmottelema ”yhteisen hyvän projekti” ei voisi vähempää kiinnostaa. Laiska ja saamatonkin hän on. Yksi novellin ”keventävistä jaksoista” muodostuu Sunen hortoilun kuvauksesta: aluksi hän menee kirjastoon, mutta ajautuu sitten tuhlaamaan loput rahansa keskustan taiteilijakapakkaan. (Lukijalle vihjataan näin, että lähtiessään palavan talon luota keskustaa kohti Sune menee luultavasti vain hortoilemaan ja päätyy kapakkaan.)

Sunen kaltainen työtön suorastaan huutaa ”toimenpiteitä”. Muut hippiyhteisön tyypit ovat suunnilleen yhtä laiskoja ja saamattomia. Olipa novellista muuten mitä mieltä tahansa, jamescameronmaiseen feikkisympatiseeraamiseen se ei sorru. (Viittaan tietenkin Titaniciin, jossa alaluokka esitetään yläluokan kadonneena elämänvoimana. Kotimaisittain samaa ideologiaa jalostaa yhtä vampyyrimainen Nousukausi.) Hippikommuunin pseudokapinallisen ja Prismassa valuvan aatteettoman paskaläjän välillä ei ole laatu-, vaan pelkkä aste-ero.

Koska tämä ei ole novelli, vaan blogiteksti, vastaan implisiittiseen kysymykseen siitä, mitä tällä kaikella yritän sanoa. En pidä itseäni misantrooppina tai edes misantrooppikirjailijana. Pointtini ei ole, että ihminen on paskaa yhteiskuntaluokasta riippumatta. Että ihminen on paskaa, on sivuseikka ja -tuote. Turha sille on uskontunnustuksia uhrata.

Alussa siteerasin ex-työtöntä, ja valpas (ja aiempiin teksteihini paneutunut) lukija epäilemättä tajusi viljelemäni tema con variazionin. Median ja massojen harjoittama yhteiskuntakritiikki ei ole mennyt valmiiden vastausten, vaan valmiiden kysymysten halpaan. Päällimmäinen vaikutelma YLEn ja HS:n ”kriittisistä analyyseista” on usein kovin lattea. Ne antavat vastauksia kysymyksiin, joita oppositioon ajettu oikeistokin osaa (oppositioon jouduttuaan) kysellä. Ei meidän kuulu kysyä, kuinka työtön voisi kokea itsensä ihmisarvoiseksi työttömyydestään huolimatta. Sen sijaan on kysyttävä: Mikä tekee mahdolliseksi sen, että ihminen alkaa ajatella kuuluvansa jätehuollon piiriin, koska on riiston kohteena epäonnistunut?

Miksi tämä kysymys on esimerkki kriittisestä kysymyksestä? Tarkastellaanpa taloudellisen eliitin antamaa vastausta siihen: ”Miten niin riiston kohteena epäonnistunut? Mihin vihjaat?” Kysymys on vittumainen, sillä sehän ei vihjaa, vaan esittää suoraan ja koleasti. Samalla se siirtää koko kysymisen kentän, jakaa sen uudelleen, tuottaa muodossaan asetelman, jossa mikään ei ole toisaalta. Näitä kysymyksiä meidän on väsymättä etsittävä. Ne ovat oikeita kysymyksiä.

Kun vituttaa, puhu politiikkaa

Kaksi päivää on vituttanut sakeasti, selvästi havaittavitta syittä. Vetäydyn autotalliin rypemään ja pieksemään säkkiä, kirjoitan päiväkirjaan että vituttaa. Arvelen syyksi sen, että nyt kun sain hetkeksi toimeentulon, joudun tinkimään työstä.

Moni kirjailija suorastaan kokee tarvitsevansa erillisen päivätyön, jotkut kirjoittavat iltaisin ja öisin. Minulle toimeentulon ja kirjailijan hommien yhdistäminen tuottaa hankaluuksia, vaikka vihaankin työttömyystuella kitkuttelemista. Olen kyllä nopea ja tuottelias kirjoittaja, mutta vaadin kirjojeni kirjoittamiseen mahdottomia määriä tyhjää aikaa, suoranaista tylsistymistä. Kokopäivätyö muun kuin kirjoittamisen parissa ei siten tulisi kysymykseenkään. Nykyisessä osa-aikahommassakin huomaan, että kirjailijan työvire alkaa palautua vasta, kun siirrytään yön tunneille. Aivan nuori kun en enää ole, on koetettava nukkuakin. Kirjoittaminen kärsii, kirjailija vittuuntuu.

Tästä ”kielteisestä asenteesta” olen joskus saanut kuulla: ainahan löytyy vastaesimerkiksi joku helvetin tupladosentti, joka päivätyön ohella kirjoittaa iltakaudet romaaneja ja on hyvä isä.

Osa-aikatyön tuomasta ambivalenssista huolimatta en kaipaa työttömyysturvan varaan. Krooninen rahapula vituttaa ja ahdistaa paljon enemmän, nyt on sentään varaa kaataa kurkkuunsa TYNNYREITTÄIN VIINIÄ JA SAAVIKAUPALLA OLUTTA, jos homma uhkaa karata käsistä. Tuhdissa kännissä tämä saatanallinen maailma lepää hetkisen paikoillaan ja oksentamisen rajoilla keinahdellessaan voi tuntea olonsa ”luovaksi” ja ”kapinalliseksi”. Krapulassakin on se hyvä puoli, että banaali arkitodellisuus kohoaa verestävien silmien eteen masentavana, obeliskin kaltaisena metafyysisenä esimerkkinä. Kerrankin sillä on aistittava paino.

Selväpäisessä ja tylsämielisen rutinoituneessa arkielämässäni (en ole mikään viinalla läträävä boheemi, vaan idiosynkraattisia pidättäytymisen muotoja harrastava neurootikko) tiedän liian hyvin, ettei mitään kapinaa ole, ei tilaa kapinoivalle tietoisuudelle, ei kiistatonta sisältöä, jota artikuloida. Vallankumoukselta on viety mahdollisuus, joten vallankumouksellisuus on mahdottoman puolella.

Palkkatyösuhteen ulkopuolelle jäätyäni minun on, kuten tunnettua, profiloitava itseäni ”työttömäksi työnhakijaksi”. Yhteiskuntamoraali vaatii rakentamaan roolin, jonka psykologiseen aksiomatiikkaan kuuluu läpikotaisin sisäistetty ajatus palkkatyösuhteesta luonnollisen, terveen ja eettisesti kestävän sopeutumisen apriorisena muotona. Työttömän on tunnettava kiitollisuutta ja koettava jääneensä velkaan yhteiskunnalle. Tätä velkaa hän koettaa sovittaa pyrkimällä osoittamaan aktiivisuutensa työmarkkinoilla. Hyvä työtön on nöyrä ja haluaa työtä epätoivoon saakka. Hän on valmis ottamaan vastaan mitä työtä tahansa, keksimään uuden ammatin ja pyytämään anteeksi vääriä valintojaan, sillä vääriähän niiden on oltava, kun ne eivät ole palkkatyöhön johtaneet, vaikka työtä olisi tarjolla mielin määrin niitä haluaville.

Kun alkaa nähdä työttömyyteen liitetyn vallitsevan diskurssin valtiokoneiston harjoittamana subjektiviteetin hallinnan tekniikkana, syntyy ratkaisuavaruus, joka tarjoaa mahdollisuuksia poiketa ”hyvän työttömän” identiteettipolitiikasta. Työttömyyden kenttä politisoituu, työttömyydestä tulee ideologisen kamppailun viitepiste.

Nyky-yhteiskunnassa työttömyys on häpeän ja tyhjyyden paikka. Porvarillinen intressi pyrkii säilyttämään vallitsevan asetelman jo siitäkin syystä, että häpeäidentiteettinä työttömyys ehkäisee tehokkaasti luokkatietoisuutta ja siten poliittista järjestäytymistä. Brutaaleimmassa muodossaan tämä ilmenee työttömien syyllistämisenä, mutta huomattavasti yleisempi ja salakavalampi tapa on abstrakti työn ylistäminen. Työllä tarkoitetaan tietenkin vain pääoman legitimoimaa palkkatyösuhdetta, muu kuuluu privaatin ”harrastamisen” piiriin.

Vallitsevan työttömyysdiskurssin haastamiseksi ei riitä, että vaaditaan ”ihmisarvoa” työttömälle ja kritisoidaan syyllistävää puhetta; myös palkkatyötä normalisoiva puhunta marginalisoi ja häpeällistää työttömyyttä. Kun tähän liitetään porvarillinen individualismi, jossa työmarkkinoilla toimiva rationaalinen yksilösubjekti on kaiken lähtökohta, on lopputulos sama kuin suorassa yksilön syyllistämisessä.

Onkin riittämätöntä kritisoida porvareiden masinoimia työttömien mustamaalauskampanjoita ja syyttää niitä vasemmistolaisesti kokonaisen ihmisryhmän leimaamisesta parin yksilöesimerkin voimin. ”Ideologisesti työttömät” sossutatut ja ossinymanit eivät ole niinkään työmarkkinoiden moraalilain piiristä harhautuneita yksilöitä ja tukien väärinkäyttäjiä kuin järjestelmän oman dynamiikan johdonmukainen tuote, porvarillisen etiikan viesti paluupostina. ”Ideologinen työtön” väärinkäyttää systeemiä reagoimalla siihen sen oman logiikan mukaisesti: jos systeemi väärinkäyttää minua, minä väärinkäytän sitä. Nämä yksilöt saavat moraalisen tuomion, sillä heidät nähdään hyvän järjestelmän loisina ja bakteereina. Samalla he kuitenkin ovat itse järjestelmän tuomio, yksilöesimerkkejä palkkatyöhön perustuvan järjestyksen sisäisestä negaatiosta.

Palkkatyötä palvovassa yhteiskunnassa syrjäytyneet sosiaalipummit muodostavat massan, johon on kohdistettava ”toimenpiteitä”. ”Ideologisista työttömistä” tekee ärsyttäviä ennen muuta se, että he esiintyvät tietoisina ja rationaalisina valitsijoina, jotka kuitenkin valitsevat porvarillisen fantasian vastaisesti eli jättävät valitsematta sen, minkä ”jokainen järkevä yksilö” ilman muuta valitsisi. Tässä mielessä heitä voi verrata tyyppiin, joka reagoi rituaaliin kielletyllä tavalla rikkoen näin rituaalin protokollan ja siten vapaan valinnan illuusion. ”Ideologinen työtön” on juhlien se kaveri, joka isännän kehotettua: ”Olkaa kuin kotonanne!” alkaa todella olla kuin kotonaan. Samalla hän paljastaa vastenmielisellä tavalla, ettei kiellettyä ole vain ”kuin kotona oleminen”, vaan kiellettyä on ennen muuta itse ”kuin kotona olemisen” kieltämisen kieltäminen. Kaikkihan tietävät, ettei isäntä oikeasti tarkoita, mitä sanoo; ja juuri sen sanominen, ettei isäntä aidosti tahdo kenenkään olevan kuin kotonaan, on skandaalimaista. Miksi? Koska se on totta.

Työttömyyteen liittyvän diskurssin kriittinen tarkastelu edellyttää näin poikkeamista vasemmistolaisesta valtavirrasta, jossa ”ideologiseen työttömyyteen” kohdistuva (porvarillinen) moraalinen tuomio periaatteessa hyväksytään (ja kiistetään vain ilmiön yleistettävyys). Muussa tapauksessa aidosti emansipatorinen työttömyyspolitiikka tuskin mahdollistuu. Tässä kohtaa ainoa oikea reagointitapa olisi vastata: ”Vaikka Suomen ja maailman jokainen työtön olisi täsmälleen teidän tarjoamanne mielikuvan mukainen – siis laiska, välinpitämätön, kuriton ja sohvalla lojuva syrjäytynyt juoppo – olette silti yhtä väärässä, sillä tämä viholliskuva on joka tapauksessa moraalinne välttämätön edellytys, mikä tekee etiikastanne läpikotaisin patologista.”

Palkkatyötä palvova porvarillinen hyvinvointiyhteiskunta vaatii tuekseen typerän ja syrjäytyneen tukien väärinkäyttäjän, sillä sen etiikka käy mahdottomaksi, mikäli paljastetaan (kaikkien tietämä) sietämätön riiston todellisuus ja sen erottamaton yhteys tuntemamme yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiseen. Työttömien ei tule hyväksyä tapaa, jolla tukien väärinkäyttöä moralisoidaan, olipa tuo väärinkäyttö kuinka yleistä tai marginaalista hyvänsä. Muuten he suostuvat tukemaan fantasiaa, joka alistaa heidät marginaaliin eikä hyväksy kuin yhdenlaisen ahkeruuden: sen, joka palvelee hyviä tyyppejä oikeuksiensa perään kyselemättä.

En halua jäädä työttömäksi yhteiskunnassa, joka ihannoi palkkatyötä. En myöskään halua elää prioriteettinani palkkatyösuhde tai sellaiseen pääseminen, sillä palkkatyössä ei ole mitään normaalia ja luonnollista. Vitutukseni on yhteiskunnallista lajia, se on väliinputoajan vitutusta, henkilökohtaista, kaunista ja poliittista. Haluan väärällä tavalla, enkä ole valmis kovin kummoisiin kompromisseihin. En tosin luota itseeni ja vakaumukseeni, vaan koetan seurata epävarmuutta. Tässä ei ole mitään sankarillista. Tiedostan syvästi ne ristiriidat ja pakkomielteet, joille jatkuvasti annan myöten; en missään nimessä ole kapinallinen. Sellaista oikeamielisyyttä olen vanhemmiten alkanut enemmän ja enemmän vierastaa.

Aktiivimalli ja kilpailukyky – muutama perustava huomio

Aktiivimallin kaltaiset työllisyyspoliittiset keksinnöt saattavat ensi alkuun tuntua typerysten väsäämiltä. Niiden taustalla on kuitenkin luja ja johdonmukainen dynamiikka. Tuon dynamiikan pohjana on tietty ristiriita, joka kuuluu itse järjestelmän rakenteeseen. Perusväitteeni on, ettei aktiivimalli laajasti ajatellen ole vahingon tai huolimattomuuden tuotos, vaan sen ilmentämä tehottomuus on osa mallin toiminnan logiikkaa. Aktiivimallin tuottanut ideologia ei ole ristiriidassa maamme kansainvälistä kilpailukykyä tai edes innovaatiokehitystä ajavan ideologian kanssa, niin hullulta kuin ajatus saattaa tuntuakin. Koetan selittää, miksi. Ristiriita on olemassa, mutta se ei ole ideologinen, vaan systemaattinen.

Aktiivimalli on yksi esimerkki globaalin kapitalismin paikallisesta ilmenemismuodosta. Se ilmentää myös globaalin pääoman toiminnan vaikutusta hyvinvointivaltioon, jonka olemassaolo on muuttunut preesensistä imperfektiksi. Tämä on tietenkin vain pieni ja näkyvä huippu riiston dynamiikasta, jota Suomikin alkoi tietoisesti seurata viimeistään 1980-luvulla. Aktiivimallin varsinainen tarkoitus on yksinkertainen ja yksiselitteinen. Se on muun muassa keino, jonka avulla pyritään pitämään työn arvo riittävän alhaisena, jotta Suomen kansainvälinen kilpailukyky eli maan houkuttavuus suurpääoman sijoituskohteena säilyisi ja kasvaisi. Lisäksi malli tuo mukanaan valtaa tukevaa moraalista pääomaa, joka työttömälle ilmenee jatkuvana nöyryytyksen kokemuksena. Köyhän ei tule olla ylpeä.

Tunnetusti mallin toimeenpano ei ole lisännyt sellaista työllistymistä, joka turvaisi työläiselle edes välttävän perustoimeentulon. Se ei ole mallin tarkoituskaan. Aktiivimalli hyödyttää ennen muuta ilmaistyövoiman käyttäjiä ja ”rekrytointiin” erikoistuneita yrityksiä, jotka ”työkokeilujen” ja muiden vastaavien eufemismien varjossa voivat lisääntyvissä määrin jatkaa palkattoman työvoiman hyödyntämistä. Aiheen ympärillä leijuva itsepintainen hiljaisuus on paljonpuhuva. Malli ei pyri työttömyyden poistamiseen, sillä työttömyys on rakenteellinen osa toimivaa kapitalismia: työttömyyttä on oltava, jotta työvoiman arvo säilyy työmarkkinoilla riittävän alhaisena. Aktiivimallin on tarkoitus luoda uudet markkinat sijoittajia varten ja näin pyrkiä saamaan työttömyydestä lisäarvoa. Malli on reaktiota yhteen kapitalismin itsensä tuottamista ristiriidoista. Se tarjoaa taudinaiheuttajaa vaivan lääkkeeksi. Taustalla on ikivanha työn ja pääoman antagonismi.

Poikkean hetkeksi sivuteemaan. Tässä vaiheessa elinkeinoelämän edustajat marssittavat näyttämölle niin sanotun kohtaanto-ongelman. Liikemies- ja konsulttijargonilta haiskahtava ilmaisu viittaa työvoiman tarpeeseen aloilla, joilla sitä ei riittävästi ole. Tämä, kuten työttömyys, kuuluu sekin osana kapitalismin toiminnan rakenteeseen. Jatkuva lisäarvon kasvattamiseen tähtäävä tuotantovälineiden kehitys (esim. robotisaatio) ajaa väistämättä siihen, että on aloja, joilla työvoimasta on pulaa. Tämä ei kuitenkaan käy miksikään vasta-argumentiksi väiteltäessä työttömyyden perimmäisistä syistä, sillä kohtaanto-ongelman tuottaa sama ekonomia kuin työttömyydenkin.

Siispä mitä halvempaa on työvoima, sitä suurempi on työvoiman tekemästä (lisä)työstä saatava lisäarvo. Koska palkattoman orjankin on elettävä ja kyettävä uusintamaan itseään työtä varten, näkyvät aktiivimallin vaikutukset yhteiskunnan käsiin räjähtävinä sosiaalimenoina, joiden lisääntyvä leikkaaminen muodostuu yhä pakottavammaksi välttämättömyydeksi, sillä pääoman puolelta leikkaaminen vaarantaisi lisäarvon tuotannon. Se taas vähentäisi kilpailukykyä ja siis maamme houkuttelevuutta sijoituskohteena.

Kohtaanto-ongelma ja muut vastaavanlaiset kapitalismin omaan logiikkaan perustuvat ja sen tuottamat osa-alueet muodostuvat tässä vaiheessa pinnallisten analyysien aihetodisteluiksi siitä, että ongelma on viime kädessä työttömän tai työläisen moraalissa: sosiaaliturvan luksus tekee ihmisestä työtä vieroksuvan pummin. Niinpä on säädettävä lisää aktiivimallin kaltaisia kurinpitopykäliä, joiden sosiaalisilla vaikutuksilla tulevaisuudessa perustellaan yhä kiristyviä ”työllisyystoimenpiteitä”. Päättelyn kehällisyys piilotetaan julkiseen diskurssiin, joka suhtautuu työvoiman puutteeseen ja sen liikatarjontaan kahtena täysin erillisenä ongelmana. Selitys tarjoutuu tässä vaiheessa jo automaattisesti: jos kerran työvoimapula on todellinen, on työttömyyden oltava keinotekoista. Oikeistolle tyypillinen työn muuttaminen abstraktiksi itseisarvoksi on osa kyseenalaistamatonta yhteiskunnallista konsensusta, ja juuri se toimii nyt työttömään palkkaorjaan kohdistuvan sorron oikeuttavana ideologisena merkitsijänä.

Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn mahdollinen lisääntyminen ei tule jatkossakaan hyödyttämään sanottavasti köyhiä ja työtätekeviä, vaikka päinvastaista jatkuvasti toistellaan. Rikkaiden pöydistä ei tipu muruja muille kuin rikkaiden perseennuolijoille, eikä aina heillekään. Suomi ei päätä taloudestaan itse, vaan päätökset tehdään toisaalla. Lakien sisältö määräytyy työryhmissä, joiden julkisuudelta piiloon jäävään toimintaan ei nykydemokratian keinoilla ulotuta. Näiden työryhmien kokoonpanoista riippuu, kuka ja ketkä pääsevät vaikuttamaan lakien sisältöihin. Lobbausta tapahtuu paljon, eikä siitä ole olemassa Suomessa mainittavaa lainsäädäntöä. Työryhmissä pääsevät ääneen elinkeinoelämän konsultit, jotka huolehtivat pääoman äänen poliittisesta kantavuudesta.

Kapitalismin hyväksyneen vasemmiston toistuvat vaalilitaniat todistelevat, kuinka julkiseen puoleen ja koulutukseen satsaaminen lisää kilpailukykyämmekin. Tämä on varmasti olennaisilta osin totta. Innovaatioita tarvitaan, jotta lisäarvon tuotanto kiihtyisi, eikä maa, jonka työväestö elää köyhyysrajalla, tuota riittävästi innovaatioita, ellei sen väestömäärä ole hyvin suuri (kuten USA:n). Kapitalismi tarvitsee riistoa ja työttömyyttä, mutta myös jatkuvaa tuotantovälineiden kehitystä, sillä molemmat kasvattavat lisäarvoa. Aktiivimalli on esimerkki pyrkimyksestä turvata olosuhteet, jotka samanaikaisesti ylläpitävät riittävää työttömyyttä ja luovat tarvittavat työmarkkinat.

Yleinen ja oikeansuuntainen ajatus siis on, että jos tahdotaan synnyttää innovaatioille sopivia olosuhteita, on riiston vähennyttävä ja sosiaalisen eriarvoistumiskehityksen muututtava laskusuuntaiseksi; tämän todistaa historiammekin. Mutta jos tahdotaan lisätä maan houkuttelevuutta sijoituskohteena, on riistoa yhtäältä päinvastoin lisättävä (sen todistavat esimerkit globaalin kapitalismin toiminnasta maailmalla). Toisaalta juuri sijoittajien vuoksi innovaatioidenkin määrän olisi samanaikaisesti kasvettava. Olisi siis tuotettava paljon merkittäviä keksintöjä oloissa, joiden kantava realiteetti on työvoiman halpuus. Yksi tapa pyrkiä tähän on lisätä rahoitusta innovaatiohuipulla ja leikata sitä perustasolta. Tuloksena on muun muassa hyväosaisuuden ja köyhyyden periytyminen: vain varakkaiden jälkikasvulle turvataan olosuhteet, jotka mahdollistavat sen lahjakkaimpien edustajien pääsyn huipputason kouluihin. Hyvällä syyllä voi tietysti kysyä, riittääkö väkilukumme tällöin turvaamaan keksintöjen riittävän kvantiteetin, jota markkinoiden houkuttelevuuteen tarvitaan.

Viime kädessä aktiivimalli kaikessa näennäisessä epäjohdonmukaisuudessaan kertoo omaa kieltään usein taustalle jäävästä prosessista, jonka ilmenemisen muotona malli on hyvinkin looginen. Jos aktiivimalli nimittäin on onnistunut luomaan markkinat uusille sijoittajille eli arkisemmin ilmaistuna kasvattanut työttömyydellä tehtävää bisnestä ja parantanut sen olosuhteita, voi helposti nähdä, että mallilla on osansa kilpailukykykehityksessä, vaikkei se työllisyyttä lisääkään.