Perseen kutinaa

Nuoruudessani joskus 7 vuotta sitten olin vielä kunnon oikeistokristitty. Oikeistolaisuus ei helluntaipiireissä ole mitenkään huolestuttavaa. Vasemmalle taas voi vain kallistua, sitä joutuu selittelemään se, joka ei kuulu hyvään sukuun. Minä luin apologetiikkaa, opiskelin filosofiaa ja teologiaa oppi-isäni William Lane Craigin isällisten viittausten reipasta kutsua kuunnellen. Pidin Juha Ahvion marxismidiagnooseja oikeansuuntaisina. Jordan Peterson olisi varmaan uponnut soveltuvin osin. Yhteiskunnan pahin näivettävä voima oli ”suvaitsevaiston” kaikenkattava salainen ylenkatse, holhoaminen ja sokeus ideologiansa tuhoaville voimille.

En kuitenkaan arvele kääntyneeni joidenkin kiistattomien teoreettisten vakuuttumisten seurauksena, vaan koska Žižekin, Badioun ja Lacanin oirelähtöiset todellisuudentulkinnat vetosivat neuroottisuuteeni. Hysteerikko löysi uuden mestarin; vasta sitten alkoi kysely vanhojen mandaatin purkamiseksi.

Suhteeni totuuteen on siis läpeensä patologinen. Ei se sitä tarkoita, että patologisoin totuuden. Kaikista maailman objekteista totuus on ainoa ei-patologinen, sillä se itse on keskeltä halki, se itse on tuo halkeama liikkumattomaksi kimpuksi tiivistyneenä. Totuus on tavallaan paljon typerämpi kuin kestämme ajatella, mutta pelkästään typerä se ei ole. Jos sitä alkaa ajatella, tulee köyhäksi sillä tavoin, ettei typeryyteen ole varaa.

Käyköön tämä johdatuksesta aiheeseen, jonka luotaaminen on valumista kaltevalla pinnalla, maaperällä jonka poliittisen pintakerroksen alla muhii ainutkertainen mahdollisuus subjektin konsistenssin romahtamiseen.

Viime vuosien perseenkutinajuttuja on nimittäin kohdallani ollut sen tajuaminen, että oikeiston piirissä – kenties vain sen periferiassa mutta silti – artikuloidaan todellisuuden epäonnistumista uskottavammin kuin vasemmistoliberaalien veltossa valtavirrassa. Tietenkään oikeisto ei puhu dialektisesti ”todellisuudesta, joka epäonnistuu”, mutta sen laidoilla haiskahtaa diskurssi, jossa ammottaa erikoinen puutteen taju.

Mikä tärkeintä, sekä oikeiston että vasemmiston kriittiset ajattelijat tajuavat oman ja vastapuolen liberaalien typeryyden, ylenkatseen ja itsepetoksen.

Tässä kriittinen vasen laita ja kriittinen oikea laita lähestyvät toisiaan, vaikka väliin jääkin ylittämättömiä ja silloittamattomia kuiluja. Mutta jos on olemassa mahdollisuus käytännölliseen (strategiseen) yhteisymmärrykseen, olisi sitä syytä koettaa hyödyntää; jotenkin, en ole varma miten.

Tulkitsen jopa niin, että jos molemmat puolet kykenevät jäsentämään tämän välilleen aukeavan kuilun yhteisessä diskurssissa, voi syntyä patologista vetoa, jolla saattaisi olla arvaamattomia poliittisia seurauksia. En nyt viittaa latteuteen toisiaan täydentävistä vastapuolista (tämä ajatus kuuluu oikeiston sille lohkolle, joka edelleen haaveilee orgaanisista synteeseistä). Puhun parallaktisesta kuilusta, eikä sellaiseen ole mahdollista muodostaa synteettistä näkökulmaa. ”Yhteinen diskurssi” ei tosiaan tarkoita taistelevien näkemysten yhdistymistä korkeammassa potenssissa, vaan kyse on pelkästä jaetusta puheesta, jota puute liikuttaa.

Tällä kaikella en siis tahdo sanoa, että olisi alettava etsiä yhteistä ”ideologista maaperää”. Sellaiseen en usko, ei sellaista ole. Kyse on yhteisen antagonismin tunnustamisesta. Oikea ja vasen eivät diagnosoi ja tulkitse samoin edes niitä ongelmia, joiden keskeisyyden molempien puolien ajattelevat ihmiset tajuavat. (Tarkoitan ilmastonmuutoksen, globaalin kapitalismin luontoon ja ihmiseen kohdistuvan riiston, uudenlaisen totalitarismin uhan, nykymuotoisen demokratian epäonnistumisen jne. kaltaisia asioita.)

Janne Kurki toteaa ”ajattelijan olevan määritelmän mukaan eri mieltä”. Ajattelija on yksin, oli oikealla tai vasemmalla. Erimielisyydestään hän on samaa mieltä vain vastapuolensa kanssa. Kunnioituksen ansaitsevan vihollisen löytäminen voi olla nykyään yksi niistä asioista, joissa mahdollisuus uuden ilmaantumiseen piileskelee.