Herroista ja orjista

Neoliberaali kapitalisti kohdistaa orjalleen vaatimuksen osaamisensa markkinoimisesta. Vaatimus on niin pitkälle sisäistetty, että sitä toistetaan jopa yleensä kovin munattomassa ja eteerisen kaunosieluisessa Kirjailija-lehdessä. Asia ei hämmästytä, koska markkinafundamentalismi ruokkii kauniita sieluja; he nauttivat kyvyttömästä eteerisyydestään, jonka naamioivat kyvyksi palkkiojärjestelmänsä kookkaalla vipuvarrella.

Oikeisto tajuaa esimerkiksi tämän kauniin sielun olennaisen typeryyden. Se osaa vaatia kapitalistiselta herralta ”rajoituksia”. Herran paikkaa ja toiminnan logiikkaa se ei tunnista. Siltä jää tajuamatta riiston todellisuus, koska se ei etsi herran paikkaa eikä näin voi keksiä työn ja riiston piilevää, mutta elimellistä suhdetta.

Orjan on ”markkinoitava” osaamistaan. Herra ei ole siitä suoraan riippuvainen. Tätä ei pidetä mitenkään ihmeellisenä. Orjan taito kiinnostaa herraa vain, jos herra tajuaa siinä lisäarvon ja -nautinnon. Spektaakkeliyhteiskunnan etiikkaan kuuluvan vaatimuksen itsensä ja työnsä myymisestä voi ajatella suhteessa lisätyöhön, jonka kautta kapitalisti imaisee nautinnon siemauksensa.

Orja osoittaa näin herralle tämän halun kohteen. Orjan on osoitettava herralle itsensä objektina, jossa herra voi tunnistaa halunsa. Moderniteetissa herran tunnistama halu ilmaantuu tiedon(halun) hahmossa. Orja markkinoi työtään, joka lisäarvon tuotannon prosessissa abstrahoidaan herran tiedoksi. Siksi tiedon hahmo kätkee itseensä riistämisen realiteetin. Kuten Janne Kurki sanoo: laborantit tekevät likaisen työn, mutta nobelit korjaa tutkimustiimin johto.

Koska tieto on vallitseva muoto herruutta samalla, kun herran tietämättömyys halustaan säilyy, verhoutuu tietämättömyys vastakohtaansa, kaikkitietävyyteen. Missään tämä ei näy niin hyvin kuin politiikassa, jossa ”yhteisten asioiden hoitaminen” edellyttää kaiken toiminnan tasolla tapahtuvaa yhteisyyden kiistämistä. Tieto ja totuus lankeavat yksiin. Nyt ”tieto on erotettu orjasta, ja tämä on tehnyt vallankumouksestakin lähes tai kokonaan mahdottoman” (Kurki, Lacanin diskurssiteoria).

Itseään ja työtään myyvää orjaa hämätään puheella ”itsensä elättämisestä omalla työllään”, vaikka ennen muuta on kysymys herran nautinnon jatkuvuuden turvaamisesta herran vaatimalla lisätyöllä, josta on tullut anonyymin ja fetisistisen järjestelmän yleinen ja siksi helposti legitimoitava realiteetti. Koska kapitalismissa elämiseen vaadittavan välttämättömän työn ja kapitalistille tehtävän lisätyön suhde on kokonaan kadonnut havainnon kuolleen kulman tuolle puolen, on itseään myyvän palkollisen suorastaan koettava kiitollisuutta ostajalleen, joka puolestaan on toisen, isomman herran, omistuksessa. Lisätyö muuttuu järjestelmän vaikutuksesta työksi, jota ”vapaiden työmarkkinoiden subjekti” tekee ”elättääkseen itsensä ja perheensä”.

Nykyinen liberaalivasemmistolainen ajattelu ei puhu juuri mitään kapitalismista tai edes pääomasta, sillä se ei tahdo tietää niistä mitään. ”Markkinavoimien” kaltainen mystifikaatio yhdessä demokratian ja ihmisoikeuksien perusfetissien kanssa riittää oikeuttamaan ”hyvinvointivaltion” ylläpitämiseksi latistuneet vallankumousfantasiat. Röyhkeät muutosvaatimukset jäävät oikeistolle ja traditionalisteille, joiden kaipuu eurooppalaisen aristokratian perään ihastuttaa demystifikaatiota karttavalla rehellisyydellään, mutta väsyttää mahtipontisuudellaan. Näiden vaatimusten totuudellisuus on tavassa, jolla ne heijastavat olemassaolevan järjestyksen kyvyttömyyttä vastata kansan irrationaalisiin huutoihin muulla kuin yhä uusilla vieraantuneisuuden muodoilla.

Jordan Petersonin kaltaiset ”ajattelijat” julistavat pakanallisia oppejaan ”elämän kiertokulun” ja vallitsevan järjestyksen neuroottisesta vaalimisesta. Nuorten miesten lauma seuraa profeettaa, joka ei erota Marxia Nietzschestä, mutta johtaa yhteiskuntajärjestyksen teoriaa merenelävien biologiasta. Petersonin väkevä kyky ajattelemattomuuteen ilmaisee totuuden herran huijarimaisesta halusta, jonka kielletty olemus on tietämättömyys ja jatkuva pyrkimys sen kätkemiseen. Hänen ilmeinen helppoheikkimäisyytensä ja opportunisminsa vetoaa niihin, jotka tietävät, ettei herrasta voi päästä eroon, mutta luulevat, ettei herran paikka ole vaihdettavissa.

Oikeistoliberaali hylkää vallankumouksen, muttei samoista syistä kuin vasemmistoliberaali. Oikeisto sallii vallanvaihdot, jos niille on (substantiaalinen) oikeutus. Siksi oikeiston yhteiskuntakritiikki ei koskaan ole vallankumouksellista vaan vaatii ”paluuta”, kun vasemmistolainen ajattelu (aidoimmillaan) katselee uuden tapahtumisen mahdollisuutta ja työstää oikeutuksen ongelmaa dialektisesti pikemminkin katkoksen kuin jatkumon kautta. (Itse jatkumo on vasemmistolaiselle ajattelulle dialektinen käsite, kun se oikeistolaiselle on substantiaalinen.)

Vasemmiston traditiossa elävä oikeutuksen rakenteen kriittisen tutkimuksen perintö (tai sen vaikutus) tuottaa liberaalissa versiossa siirtymän, joka marssittaa esiin fetissit (demokratia, ihmisoikeudet, seksuaalisten vähemmistöjen oikeudet jne.). Näihin fetisseihin oikeisto odotetusti tarttuu, tajuten ne juuri siksi mitä ne ovatkin. Vasemmistoliberaalit vaikenevat tai uhriutuvat, vaikka juuri fetissin tunnustaminen fetissiksi veisi kantavuutta oikeiston retoriikalta ja mahdollistaisi todellisen kamppailun demokratian sisällöistä. Oman halunsa ansaan joutuneena vasemmisto näyttää mieluummin uhraavan parhaimman osan traditiostaan kuin omaksuvan järjestyksen ja moraalin paikan möykkäävän vaihtoehto-oikeiston ja neoliberaalin konsensuksen todellisena vastavoimana.

Tätä vastavoimaa tarvittaisiin, sillä edes traditionalistien ”aristokratian ideologia” ja myyttiset paluun vaatimukset eivät suo mitään todellisia välineitä kapitalistisen yhteiskunnan rakenteelliseen syväanalyysiin, vallitsevien auktoriteetti- ja identiteettiliikkeiden sekä poliittisten tapahtumien ja antagonismien diagnoosiin. Reaktionaarisina niiltä puuttuu kyky nimetä tapahtumia tavalla, jota substanssin logiikka ja sitä myöten läsnäolon diskurssi ei jatkuvasti rasittaisi. Ne voivat synnyttää laajaakin liikehdintää, kenties jopa kysyä hysteerisesti ja suistaa herran sijoiltaan. Ne eivät kuitenkaan osaa epäonnistua oikein, sillä puutteen ruumiillistamiseen ne kykenevät vastaamaan vain mystiikalla ja logoksella. Ne eivät millään suostu muuttumaan paskaksi.