Lämmin katsaus menneisyyteen

eli kirjailijan nostalgiatrippi sekä muutama valaiseva huomio nykyhetkestä
 
 
Kuluva talvi on tuonut mieleeni 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun. Tuolloin olin teini-ikäinen ja jokainen talvi oli kuten tämä: runsasluminen ja pakkaspitoinen. Aurauspenkat kohosivat korkealle, niiden profiilissa saattoi erottaa harmaiksi jäätyneet vanhan nuoskalumen kerrostumat ja näiden väliin sataneen vaaleamman pakkaslumen. Tiekarhujen kokoon jyystämissä kasoissa lumi oli pakkautunut suuriksi levymäisiksi jääpahkuroiksi. Suurimpien vuorien huipulta näki talojen kattojen yli.
 
Edeltänyt talvihan, kuten muistamme, oli helvetin loskainen ja masentava. Tammikuussa ohuen huurrelumen verhoama maa saattoi sulaa mustaksi noin vain; räntää tuli puolet viikosta, sekin vaakasuoraan. Kävelylenkit olivat liukastelua vetisen jäävaipan päällä. Keväällä, kuin kaiken vetisyyden ja loskan kutsumana ja hauduttamana, lankesi koronapandemian ensimmäinen aalto pohjoiseenkin. Vietimme ystävieni kanssa ankeita etäillanistujaisia, jotka säiden hiukan lämmettyä vaihtuivat laavureissuihin ja epämääräisiin kaljakävelyihin. Aloin kirjoittaa toistaiseksi keskeneräiseksi jäänyttä näytelmäkäsikirjoitusta. Elämän liiallinen pysähtyneisyys kasvatti raskaat mielenliikkeet ja kookkaan ahdistuksen, joka helpotti vasta kesällä, alettuani terassinrakennuspuuhat isän kanssa. Toisin kuin ostovoimaiset porvarit ehkä vielä keväällä kuvittelivat, koronan ensiaalto ei millään muotoa ollut ihanteellista aikaa ”spiritualiteetille ja elämänarvojen pohdiskelulle” (käsitteitä, joissa noin muutoinkin olen haistavinani ennen muuta turvattuun talouteen kätketyn luokkatiedottomuuden).
 
Menneisyyden on komeiden talvisäiden ohella työntänyt mieleen sekin, että muutaman kerran yksin ruokaillessani olen tarttunut 1990-luvun alussa piirrettyihin (työttömän ja opiskelijan arkea lämminhenkisesti kuvaaviin) Kramppeihin ja nyrjähdyksiin. Tämän Pauli Kallion ja Christer Nuutisen ideoiman sarjakuvaklassikon selaileminen ja sen juttujen satunnainen (uudelleen)lueskeleminen tuokin mieleeni kaikenlaista. Muistan kivijalkalevykaupat, Anttilan laajat musiikkivalikoimat, somettoman elämän hitauden, alkuaikojen villin internetin sekalaisine chatteineen ja Netscape-selaimineen; tyypit, jotka pelailivat lukion välitunneilla Quakea eivätkä koskaan valmistuneet; keskustassa olevan raha-automaatin, josta sai 50 markan seteleitä.
 
Mihin muuten tarvitsin 50 markan seteleitä? Edullisiin käytettyihin cd-levyihin tietenkin. Jos tilillä oli alle satanen, kuten usein oli, piti olla automaatti, josta sai pienempiä rahoja. Pankkikortilla maksaminen tuli kuvioihin vasta myöhemmin. Viidellä kympillä sai Levy-Eskoista monenlaista. Kulutin kaikki käyttörahani cd-levyihin. Silloin oli vielä täysin mahdotonta kuvitellakaan, että tulisi sellainenkin vuosi kuin 2019, jolloin levykauppias joutuu toteamaan, ettei Joensuun kokoinen kaupunki kykene häntä pelkän levybisneksen merkeissä elättämään.
 
Tänä talvena olenkin jälleen yllättänyt itseni kaipaamasta tuota keskustan mainiota ja jo edesmennyttä levykauppaa. Se ei kuitenkaan ole ainoa digikapitalismin jalkoihin jäänyt muinaismuisto. Mennyttä on myös legendaarinen antikvariaatti Kirjava satama, jossa vielä yliopistoaikoina kävin opiskelijaystäväni kanssa hakemassa vaihdossa isot kirjakassilliset modernin proosan klassikoita. Lukuisat ovat myös ne kerrat, kun vein Kirjavaan satamaan vanhoja cd-levyjäni, joista levykaupan (ymmärrettävistä syistä tässä suhteessa kriittisempi) väki oli ensin todennut, etteivät ne juuri tällä hetkellä ”liikkuneet”.
 
Muistan myös Anttilan romahduksen, jota jälkiviisaasti ajatellen saattoi todistaa pelkän musiikkivalikoiman kehityskulkuja seuraamalla. Vielä 2000-luvun alussa Anttilasta sai kaikenlaista modernista taidemusiikista kuten Einojuhani Rautavaarasta alkaen Faith No Moren vähemmän klassisiin albumeihin saakka. Jossain vaiheessa valikoima siirtyi yläkertaan ja alkoi vähitellen supistua. Ensin katosivat listalla keikkuvaa valtavirtaa tai vanhoja dinosauruksia vähänkin harvinaisemmat artistit ja albumit – vaikkapa Deathin kaltaiset metallin uranuurtajat. Tämänkin bändin keskeiset albumit olin ostanut Anttilan hyllyistä vielä 2010-luvun alussa.
 
Samalla alkoi kutistua taidemusiikkiosasto, josta lopulta löysi enää ne tyypillisimmät Beethovenit ja Mozartit sekä muut wieniläisen ja romanttisen ajan klassikot. Stravinski, Prokofjev ja Rautavaara muuttuivat perifeerisiksi yksittäistapauksiksi, eikä Pendereckiä saanut sen enempää Ondinen kuin Naxoksenkaan levytyksinä. Rokkihylly koetti paistatella Led Zeppelinin remasteroitujen valossa ja myi Bowietakin tarjouspaketeissa. Seinustalla keikkuivat yhä epäilyttävämmiksi muuttuvat ikääntyneiden rokkareiden rahastusboksit. Kutistuminen kiihtyi loppua kohti nopeasti ja konkurssin painaessa päälle levyjä sai parin euron kappalehintaan. Kuin muistona menneen ajan suuruuden päivistä löysin harmagedon-laarista pari Dream Theaterin klassikkoa, mutta juhlatunnelmat olivat kaukana. Levy-Eskojen muutamaa vuotta myöhempää katoamista en silti vielä arvannut ajatellakaan. Olisi ehkä pitänyt.
 
Levykaupan katoamisen myötä asiointi keskustaan onkin käynyt melko olemattomaksi. Kaltaiselleni ihmiselle siellä ei viikonloppuisten kantabaarien (jotka nekin ovat nyt paitsiossa) lisäksi ole juuri mitään: pelkkää tympeää, yhdentekevää ja masentavaa kuluttajuutta sekä onnettoman keskiluokkaiseksi tasoitettu ja pussikaljoitteluun tyystin kelpaamaton keskuspuisto – siis juuri sitä, mistä levykaupassa asioidessa pystyi henkisesti irtautumaan. Levyjen ostaminen kun ei kivijalkakaupan aikoina koskaan näyttäytynyt minään kuluttamisena. Levykaupassa asioimiseen kuului kiireettömyyttä ja rupattelua, asiantuntevaa vertailua ja sekalaista läpänheittoa. Vakioasiakkaiden merkkipäiviä saatettiin muistaa pienillä lahjoilla kuten liikkeen logolla varustetulla kaulaliinalla. En mennyt ”ostamaan tuotteita”, vaan harjoittamaan elämäntapaa, jolla tietoisesti halusin tukea sellaista elämänmuotoa, jonka talous perustui levyjen myymiseen. Nykyisen verkkokaupan aikoina tämä tukeminen on muuttunut väistämättä hiukan anonyymiksi ja kasvottomaksi. Kaipaan jatkuvasti kivijalkaliikkeen tunnelmaa. Sen rinnalla kätevinkin virtuaalinen ostoskori on aika yhdentekevä.
 
Menneisyydestä kaipaan myös somettoman ajan hitautta ja tuon hitauden ehdollistamaa luovuutta. Nykyään on osattava pidättäytyä yhä idiosynkraattisemmin, säännösteltävä Facebook-todellisuuttaan ja yhä tietoisemmin tuhottava synaptisia yhteyksiään ajattelun ja markkinalogiikan välillä. Internetissä ei ole voinut ”surffailla” enää aikoihin, sillä käyttäjien luoma sekainen ja arvaamaton viidakko on tasoitettu kliinisiksi liikekortteleiksi, joiden lasitaloissa kuluttajat nappailevat dopamiinitrippejään aina vain kapseloituneemmassa äärettömyydessä.* Tätä äärettömyyttä ei kuitenkaan määrittele tila tai avaruus vaan anoreksia ja salakavala klaustrofobia. Ne eivät ruoki luovuutta, vaan pikemminkin hallinnoivat ja määrittelevät sitä. Jos vanhaa internetiä saattoi oppia ymmärtämään siihen uppoutuvan tutkimusmatkailun kautta, on uudempaa tulkittava pidättäytymällä, ottamalla siihen konkreettista etäisyyttä.
 
Toisin kuin ehkä jokin taantunut ja sekopäinen kulttuurikonservatismi, en kuitenkaan ole kiinnostunut ”menneisyyteen palaamisen” tai sen uusintamisen ideasta. Menneisyys ei ole kokonaisuus tai totaliteetti, vaikka muistimme saa sen näyttämään joltain sellaiseen vertautuvalta. Lisäksi voin aivan rehellisesti sanoa, etten haluaisi joutua miettimään musiikinluomiseni mahdollisuuksia 1990-luvun kalliin kotistudioteknologian tai 2000-luvun alkupuolen alkeellisten nuotitusohjelmien puitteissa. Kuten nykyisyys, myös menneisyys on immanenssia, läpikulkua, puutteen halkomaa keskeneräistä todellisuutta. Siihen ”palaaminen” edellyttäisi logiikaltaan fasistisen käänteen: heterogeenisen todellisuuden alkuvoiman kokoamisen totaliteetiksi, pisteen kaltaiseksi sulkeistetuksi kokonaisuudeksi. (Siksi fasismi vaatii vahvaa valtiota tai vahvaa johtajaa: kokoamaan ja homogenisoimaan tavoitellun alkuvoiman suvereniteetin imperatiivisuudessa.)
 
Toisaalta voi todeta, ettei esimerkiksi ideaa elämän ”hidastamisesta” ole syytä pitää sen enempää joutavana nostalgiana kuin fasisminakaan. Jotkut menneen elämän myötä kadonneet olemisen käytännöt voivat jäsentyä nykyhetkisinä uudelleen. Kuten viimeaikaiset esimerkit maailmalta osoittavat, nykyisiä herroja on mahdollista uhata ja ne ovat kaadettavissa ilman, että sinänsä välttämätön mobilisaatio vaatisi fasistisen mestarin kaltaista kanavaa. Valoisa tulevaisuus ei siis ehkä viittaakaan entisenlaiseen kivijalkalevykauppaan vaan johonkin, mitä emme vielä osaa kunnolla kuvitella.
 
Kun Levy-Eskot lopetti, alettiin Joensuussa puuhailla useamman kerran vuodessa toistuvia paikallisia levymyyjäisiä, joissa musiikkiharrastajat ja levykokoelmien omistajat kauppaavat valikoimiaan. Näissä tapahtumissa olen itsekin käynyt säännöllisesti (ikävä kyllä pandemia on pakottanut ne tauolle toistaiseksi), ja ne jos mitkä ovat merkki ”hidastamisen” todellisuudesta: ihmiset kierrättämässä vanhoja cd- ja vinyylilevyjään, juttelemassa musiikista ja heittämässä sekalaista läppää keskenään. (Tuleekin mieleen, mahtaisiko tällaiselle touhulle olla sijaa kiinteämmässäkin muodossa, esimerkiksi usean toimijan osuuskuntapohjaisena harrastuksena kivijalkamyymälöineen kaikkineen. En tiedä, sillä en ole yrittäjä, eikä minusta sellaiseen hommaan olisikaan.) Levymyyjäisten toistuvuus näyttää joka tapauksessa osoittavan, ettei musiikinkuuntelu yhäkään tarkoita kaikille Spotifyyn ja YouTubeen ankkuroitumista. Enkä minäkään cd-levyjä nostalgiasyistä suosi. Haluan vain hitaampaa todellisuutta, sellaista jossa kitkan tuntee ja kuulee. Syykin on yksinkertainen: uskoteltiinpa meille mitä tahansa, mikään ei koskaan ole vain klikkauksen päässä.
 
 
*) Muotoilu on velkaa Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa? -kirjassaan (Kosmos Kustannus 2020) esittelemälle vertailulle ja kuvaukselle internetin varhaisista ja myöhemmistä ajoista.