Uskosta luopumisen dialektiikkaa eli taas vähän keskustelua menneisyyden kanssa

 
Hellarimenneisyydestäni muistan, kuinka ahdistavaa oli, jos omaan ystäväpiiriin kuuluva ihminen luopui uskostaan eli niin sanotusti ajautui maailmaan. Tämä ahdistus ei näy ulospäin, yhteisöön kuulumattomille. Lähtevistä puhutaan, kunnes aikaa kuluu tarpeeksi ja heidät unohdetaan. Ystävät muistavat pisimpään. Jos suhde luopiokaveriin katkeaa – kuten usein käy –, kokemus voi olla traumaattinen myös yhteisöön jäävälle.
 
Oma tilanteeni oli sikäli onnekas, etten erkaantunut yksin. Samoista piireistä samoihin aikoihin vieraantuvien ystävien kanssa oli helppo (tai no – ”helppo ja helppo”; ainakin helpottavaa) työstää välittömän eroamisvaiheen terapeuttiset pohdinnat ja symboliset irtiotot. Silti huomaan toisinaan kaipailevani avointa keskustelua yhteisöön jääneiden tuttavien ja kavereiden kanssa.
 
Käytännössä yhteydenoton yritykset kilpistyvät aina jo ajatuksen tasolla. Syyt ovat monenlaiset, introvertti luonteenikaan ei tässä ole suureksi avuksi. Kun lisäksi – korviini kantautuneiden murusten perusteella – tiedän itsekin tulleeni jos jonkinmoisten diagnoosien kohteeksi, on hankala omaksua ennakkoluulotonta asennetta, kuvitella miellyttävää tapaamista, jossa tulisi kohdatuksi ihmisenä eikä luopiona. Lähteviä diagnosoidaan, kunnes heidät unohdetaan.
 
Lähdin kuvioista melkein kymmenen vuotta sitten. Olen ehtinyt työstää asetelmaa; olen ehtinyt useaan kertaan ja usealla tavalla tajuta, ettei menneisyys ole mikään kuollut paise sisuksissani, vaan jotain muuttuvaista ja elävää, jotain mikä yhä muovaa olemisen tapaani ja vaatii oudolla tavalla, jos ei tilille, niin huomaamaan.
 
Blogiani seuraaville tämäkin teksti on sitä paitsi vanhan toistoa, tuttua kelailua. Sellainen olen: kelailija.
 
Aika ajoin silmäilen vanhan kotiseurakuntani saarnastriimiäkin, ja vuosikausien ajan olen koettanut jäsentää itselleni, miksi. Tiedän, etten kaipaa takaisin. Onko kyse jonkinlaisesta vääristyneestä nostalgiasta (jos unohdetaan, että nostalgia sinänsä on aina jonkinlaisen vääristyneisyyden eufemismi)? Joskus 2010-luvun puolivälissä saatoin kuunnella saarnoja analysoidakseni ja purkaakseni niiden diskurssia, mutta tätä en ole tehnyt vakavissani enää pitkiin aikoihin. Analyysit ja purut kuuluivat rajankäyntivaiheeseen.
 
Nykyistä saarnastriimeihin liittyvää nautintoulottuvuutta ei siis määrittele niinkään kritiikin halu kuin jonkinlainen outo ja vetelä tirkistely: se tunne, kun on yhtä aikaa täysin ulkopuolinen ja kuitenkin täydellisesti kartalla siitä, mitä seuraa, perillä havainnoimastaan puhunnasta jokaista vivahdetta ja sivumerkitystä myöten. Ikään kuin vakoilisi Pyhää Henkeä!
 
Saarnat toistavat uskollisesti yli vuosikymmenen takaisia fraaseja ja pysyvät tiukasti tutussa aihepiirissä. Seurakuntalaisia kehotetaan ”vaeltamaan valossa” ja välttämään ”harmaita alueita”, olemaan kiitollisia ja voimaantumaan yhteisissä kokoontumisissa. Todistuspuheenvuorot uusintavat narratiiveja, joiden keskiössä on idea Hengen johdatuksesta ja yliluonnollisesta huolenpidosta.
 
Saarnat ja puheenvuorot ovat myös eronteon ja rajanvedon tuotantoa. Samojen sisältöjen toistuminen vuosikymmenestä toiseen ei merkitse niinkään degeneroitunutta änkyrämentaliteettia kuin uskonnollisen yhteisön tapaa tuottaa itseään, luoda rajaa maailmaan, yksilöityä ”vastakulttuurin” pesäkkeenä ja viime kädessä tuottaa/säilyttää lähetystyön mieli ja oikeutus.
 
Edistykselliset saarnat ovat niitä, joissa erottautumisen tematiikka problematisoidaan ja pohditaan, kuinka muuttua helposti lähestyttäväksi. Tämä on haastavaa, sillä yhtäältä ”helluntai-identiteetti” tuotetaan aktiivisen maailmasta erottautumisen eli meihin ja heihin jakamisen kautta. Ei-uskova maailma toimii näin rajana, josta käsin uskovan identiteetti tuottuu ja määrittyy. Helluntailaiselle onkin usein tärkeää pyrkiä monin tavoin tunnistamaan ja erottamaan uskovat ja ei-uskovat, minkä vuoksi jaon mielekkyyttä harvoin kyseenalaistetaan. Tyypillisesti uskova tunnistetaan yhteisen kielen eli puhunnan ja elämäntavan perusteella: hellari on raitis ja savuton eikä kiroile kuin hiljaa itsekseen, jos silloinkaan; hän suosii yksityisomistusta, heteronormia ja ydinperhettä.
 
Toisaalta eronteko sitten tuottaa eräänlaisen ”kohtaanto-ongelman”. Kuinka kohdata heidät, kuinka saada heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi, tervetulleeksi ja turvalliseksi – ilman, että ero meidän ja maailman välillä käy liian mitättömäksi? Helluntaipiireissä riittää itsekriittisyyttä sen toteamiseen, ettei tässä ole aivan onnistuttu. Yksi saarnojen toistuvista teemoista onkin kysymys siitä, kuinka luoda onnistuneita yhteyksiä maailmaan, joka on pidettävä sopivan etäällä ja jossa kuitenkin on jatkuvasti elettävä.
 
Tiedostavimmat yhteisön sisäiset puheenvuorot sanoittavat ongelman kysymykseksi siitä, kuinka kohdata ihminen ihmisenä eikä lähetystyön kohteena. Lisäksi lienee paljonkin aktiivisia helluntailaisia, jotka tavalla tai toisella kykenevät ratkaisemaan tämän haasteen yksilöllisesti, vaikkei diskurssi siihen juuri eväitä antaisikaan. Tällainen ihminen luullakseni hyväksyy periaatteellisen rajanvedon uskoviin ja ei-uskoviin, muttei käytännössä toimi sen mukaisesti. Periaatteessa hän hyväksyy sen, koska diskurssi sitä edellyttää. Käytännössä hän kieltää sen, koska ei tahdo asettaa toista kohteena, vaan pyrkii avoimuuteen, joka ylittää yhteisön tuottamat rajat.
 
Oman rajallisen kokemukseni perusteella vaikuttaa siltä, että ne helluntailaiset, jotka kokevat tarpeelliseksi julistaa tämäntyyppistä avoimuuttaan – ja jotka usein korostavat ”luontevuuttaan” ei-uskovaisten kanssa – ovat niitä, joilta sitä eniten puuttuu. (Samat tyypit todistelevat ”ihmisläheisyyttään” kertomalla sisäpiirille, kuinka moni ihminen on tullut heidän kauttaan uskoon, mikä osoittaa ajattelun kohteistavan lajin. Olen myös itse kohdannut jokusen kerran näitä ”superevankelioijia”, joita ei tosiaan kiinnosta muu kuin ihmisten kalastelu.)
 
Avoimet tyypit ovat niitä, joiden puheesta ”uskonasiat” saattavat tosin pursuilla kuin hillomunkin täyte, mutta joille ei ole lainkaan tärkeää, uskooko tuo toinen ja onko yleensä olemassa uskovia ja ei-uskovia (Jumala sen yksin tietää, ja niin edelleen). Tarkoitan tällä ennen muuta sitä, ettei näille ihmisille ole mikään ongelma ystävystyä ”maailman” kanssa. Toinen ihminen ei ole heille evankelioinnin kohde, eikä ihmissuhteen tavoitteena ole johdattaa toista uskoon, vaan ihmissuhde on arvo sinänsä.
 
”Maailman” kanssa ystävystymisen taidon täytyy kuitenkin säilyä yksilöllisenä piirteenä. Jos se leviää kollektiiviin, yhteisön identiteetti vaarantuu, sillä rajanvedon vaikeutuessa ”harmaat alueet” laajenevat. Jos tapaluterilainen väljyys ei innosta, yhteisön on pyrittävä säilyttämään ja uusintamaan rajoja jatkuvasti.
 
Ei siis ole ihme, että jokaista ihmisten kohtaamiseen kriittisesti kehottavaa saarnaa vastaa yhteisön sisäistä elämää lujittava rajanvetosaarna. Rajanvedon luonne on ennen kaikkea moraalinen, ja sen voi tiivistää kehotukseen ”älkäämme olko kuten he”. Pahimmillaan tämä tuottaa bakteerikammon eli takakireyttä ja tekopyhyyttä.
 
Palataan takaisin alkupään kysymykseen. Miksi edelleen katselen silloin tällöin helluntailaisten saarnastriimejä? Ovatko ne minulle samaa kuin tosi-TV keskiluokalle: tapa tuntea itseni paremmaksi, tapa rakentaa luokkaa? Tosi-TV -ohjelmien yksi funktiohan on esittää työväenluokkaisuus siten kuin se näyttäytyy keskiluokalle: naurettavana, ongelmientäyteisenä, hillittömänä. Ovatko helluntailaisten saarnataltioinnit minun henkilökohtaista tosi-TV:täni, jonka äärellä voin kokea älyllistä ylemmyyttä ja naureskella kultaisessa häkissä pyristeleville tolvanoille? Onko kasvava suopeuteni menneisyyttä kohtaan pelkkää huonosti kätkeytyvää ylimielisyyttä?
 
Arvelen monen piireihin jääneen tuttavani ajattelevan näin, vaikka tietenkään en voi sitä tietää. Ja jos haluan olla rehellinen, en mitenkään voi mennä takuuseen siitä, ettei noissa retorisissa kysymyksissäni olisi jonkin verran perää. En ole koskaan saanut älyllistä nautintoa saarnoista (suurinta osaa pidin typeränä jo hellariaikoinani), ja viheliäinen arroganssi on valitettavan sitkeä pahe. Totta puhuen nautiskelin jo helluntailaisena syntisesti älyllisen ylemmyyden tunteesta, kun yksinkertaisesti vitutti kuunnella jotain lakihenkistä moralistia julistamassa ainoaa oikeaa elämäntapaa, pakottamassa lammaslauman korvia aina vain syvempään luimuun… ja tämä jos mikä kaivaa kuoppaa älyn alta, sillä mitä helvetin tekemistä todellisella älykkyydellä on minkäänlaisen ylemmyyden kanssa? Silloin en tosiaan ole itseriittoista ja takakireää moralistisaarnaajaa kummempi.
 
Älyllinen ylemmyys kompastuu lopulta samaan kuin moraalinen ylemmyys, nimittäin, no, moraaliseen ylemmyyteensä (joka vain teeskentelee olevansa jotain muuta). Jos todella katselen saarnastriimejä kokeakseni itseni älykkääksi, katselen niitä samasta syystä kuin helluntailaiset välttelevät ”harmaita alueita”: rakentaakseni itselleni edullisen moraalisen eron, tuottaakseni ”luokkaidentiteettiä”.
 
Tarkoitukseni ei tosin ole esittää minkäänlaista tunnustusta, sillä valtaa on pelissä jo aivan riittävästi. Kysymys saa jäädä avoimeksi ja teksti levitä moneen suuntaan. Suhteeni menneisyyteen on joka tapauksessa jatkuvassa leviämistilassa. Sekä arroganssin että suopeuden tuntemukseni lienevät autenttisia. Etsiskelen ihmistä. Se on sotkuista puuhaa.