Ex-fundamentalistin kiteytyksiä, osa 1

1
En miellä itseäni uskovaiseksi, vaikka ajattelenkin olevani jonkinlainen huono kristitty. En esimerkiksi usko sielun tai ”hengen” olemassaoloon, vaan ajattelen (ainakin tällä haavaa) tietoisuuden olevan aineen evoluutioprosessissa kehittämä ominaisuus.
 
2
Tämä kaikki huomioiden on hyvin ironista, että näinä ateistisina vuosina olen puhunut ”evankeliumia” enemmän kuin koko fundamentalistiaikanani yhteensä. Enemmän kuin koskaan olen jutellut kristillisen armon merkityksestä ja käsitteestä eri ihmisten kanssa; samalla olen huomannut, että moni tuttava- ja ystäväpiirini ateisti tuntuu intuitiivisesti ja elämänkokemuksensa vuoksi tajuavan kristillisen armon merkityksen useimpia fundamentalisteja paremmin.
 
3
Mistä syntyy vaikutelma, että toisinaan (ei toki läheskään aina) sekulaari tavan tallaaja, joka ei juuri Jumalan tahtoa pohdiskele, tajuaa nämä asiat paremmin ja osaa keskustella niistä fiksummin kuin useat kohtaamani joka käänteessä uskonsa puolesta todistelevat fundamentalistit? Arvelen, että ainakin tästä syystä: niin sanottu sekulaari ihminen joutuu ratkaisemaan elämänsä tarkoituksen ja merkityksen polttavat kysymykset itse, ilman selkeää ja kiistatonta auktoriteettia. Tämä muuttaa hänen moraalisen kompassinsa moniselitteiseksi ja etiikan sotkuiseksi. Ilman selviä elämänohjeita saattaa olla vaikea kehittää fundamentalistista arroganssia, totuuden haltuunoton käytäntöä.
 
4
Yleisesti ottaen ja karkeasti yleistäen miellän sen tyyppisen helluntailaisuuden, jonka piirissä itse kasvoin, yhdeksi alistumisen halun ja tottelevaisuuden kollektiiviseksi toteutumaksi. Ihmisessä elää raivokas kiire löytää rautasaapas, jonka alle asettua makaamaan ja jonka tahdissa marssia. Siksi on olemassa keskiluokkaista konformismia, siksi on olemassa helluntailaista fundamentalismia. Siksi Raamattu on joidenkin mielestä peräti ajattelun auktoriteetti, siksi kuvitellaan, että ajattelua voi olla, vaikka sitä vaadittaisiin sitoutumaan etukäteen määriteltyihin tottelevaisuuden muotoihin.
 
5
Egoani hivelee ajatus, että lähdin hellaripiireistä yksinomaan siellä vallitsevan ajattelun kapeuden tähden. Tämä ei pidä paikkaansa. Olin myös arrogantti, tökerö ja itse monin tavoin ajattelematon. On paljon sanomisia ja tekemisiä, joita kadun.
 
6
Silti on varmaan totta, että olin myös liiaksi ulkopuolinen, en riittävän samanlaisella tavalla erilainen, liian auktoriteettivastainen. Suhtauduin vakavasti vääriin asioihin ja sivuutin toiset.
 
7
Huomaan yhä kirjoittavani ja puhuvani tälle menneisyyden maailmalle. En halua kieltää sitä, haluan tulla sen kanssa toimeen, vaikken voikaan enää palata. Sitä lämpöistä pesää, jonka sisäpiiriin itsekin lopulta hetkeksi selvisin, ei minulle enää ole eikä voi olla. Haluan kuitenkin ymmärtää menneisyyttäni, ymmärtää sitä ihmistä joka olin. Ilman menneisyyttäni en olisi tässä.
 
8
Koen usein kiusallista häpeäntunnetta siitä, etten näytä pääsevän eroon menneisyydestäni. Vaikka en ole enää aikoihin tuntenut katkeruutta tai vihaa, huomaan läsnä olevan jatkuvan tarpeen merkityksellistää ja käsitteellistää tuota ajanjaksoa. Jatkuvasti tahdon kysyä, mitä tuo kaikki merkitsi, mitä merkitsee olla kasvanut sellaisessa yhteisössä ja mitä siitä tulisi ajatella nyt.
 
9
Yksi tapa käsitellä mennyttä on kirjoittaa kirjoja. Haaveilen, että joskus kirjoitan oman Jeesus-romaanini. Helluntailaista fundamentalismia olen jo käynyt läpi alkupään tuotannossani, enkä enää jaksaisi kirjoittaa siitä samaan tapaan. Kristinusko minun on kuitenkin kohdaltani mietittävä kokonaan uusiksi.
 
10
Voiko sen tehdä ilman teologiaa?
 
11
Menneisyys tuijottaa minua paksun lasin takaa. Mykkiä naamoja. Näkevätkö he ihmisen vai luopion? Luopio-ihmisen? Luulen, ettei ketään kiinnosta enää ollenkaan. Seurakunnan muisti on lyhyt, ellei satu kuulumaan hyvään sukuun. Minä en kuulunut. Raivasin tieni sisäpiiriin tyypillisellä ulkopuolelta tulevien tavalla: osallistuin aktiivisesti toimintaan ja tein selväksi, että palvelen mielelläni alueilla, joilla minulla on annettavaa. Aktiivijäsenen muuttuessa passiivijäseneksi yhteydenotot loppuvat. Jos ei kuulu dynastiaan, on oltava käytettävissä.
 
12
”Fundamentalistiksi” kutsuminen voi helluntailaisista tuntua loukkaavalta, joten täsmennän, mitä termillä tarkoitan. Fundamentalistilla tarkoitan tässä henkilöä, joka sanoo uskovansa Raamatun ihmeisiin kuten neitseestä syntymiseen, meren jakautumiseen ja ajan kääntämiseen kirjaimellisesti, historiassa tapahtuneina tosiasioina; joka sanoo uskovansa Jumalaan todellisena, maailmassa vaikuttavana toimijana, yhtä selvästi olemassaolevana kuin sohva, jolla istun; joka sanoo pitävänsä Raamattua elämänsä ja ajattelunsa auktoriteettina; jonka mielestä ”tapakristillisyys” on huono juttu ja jonka mielestä on olemassa ”tosiuskovaisuutta”; joka määrittelee homoseksuaalisen elämäntavan synniksi, jonka harjoittaminen ei ole yksityisasia; joka uskoo sukupuolia olevan vain kaksi; joka ei usko evoluutioon. Ja niin edelleen.
 
13
Sekulaarista näkövinkkelistä käsin fundamentalismi herättää usein välitöntä vastenmielisyyttä tai vähintään jonkinlaista huvittuneisuutta. Sama pätee toisinkin päin. Näiden kahden tyypin voi olla haastavaa solmia keskenään syvällistä ystävyyttä, mutta mahdotonta se ei ole. Kummankin on vain ymmärrettävä hylätä ajatus toisen pelastettavuudesta. On lakattava ajattelemasta, että tietää paremmin kuin tuo toinen, mitä vailla hän todella on.
 
14
Tietää toisen puolesta, mitä hän tarvitsee: onko lähetystyö mahdollista ilman tätä ajatusta?
 
15
Ainakin on mahdollista puhua armosta ilman tätä. On mahdollista olla armollinen itselleen ja muille. Armollisuus ei edellytä paremmin-tietämistä, sillä armollisuus ei ole tilan valtaamista vaan sen antamista.