Tylsämielinen lynkkausepisodi

Toisinaan käy niin, että paikallinen tuttu onnistuu murtautumaan valtamedian tunnetusti valikoivaan tietoisuuteen. Varakansanedustaja Mikkola on epäilemättä onnistuneesti leimattu uudeksi valtakunnanmielensäpahoittajaksi, mikä kertoo siitä, että aidoista idiooteista koetaan joskus pulaa mediassakin, sillä juuri aito lahkohenkinen moralismi ja paasaus Mikkolan mielipidekirjoituksesta varsinaisesti puuttuu. Koska hän kuitenkin on kristillisdemokraatti ja näin samaa viiteryhmää Marjatta Rädyn ja kumppaneiden kanssa, somen ärsytyskynnyksen ylittämiseen riittää, kun mainitsee lastenkulttuurin vaalimista käsittelevässä lyhyessä tekstissä Tuure Boeliuksen seksuaalisen suuntautumisen.

Mikkolan oma, eksplisiittinen kannanotto ei suuntaudu homoseksuaalista elämäntapaa saati homoseksuaalisuutta vastaan sinänsä. Selviä kannanottoja löydän vain kaksi: (1) Suomen Suven avauksen tulisi olla ”tapahtuma, jonka sisältö laulujen sanoineen ja merkityksineen tukee 6–12-vuotiaiden lapsuutta” ja (2) ”lastenkulttuurin vaalimisen tulisi olla itseisarvo”.

Tällainen ei tietenkään ärsytä ketään. Porukkaa on vihlaissut ennen muuta se, että tekstinsä alussa Mikkola mainitsee saaneensa huolestuneita yhteydenottoja, sillä ”esiintyjäksi on kutsuttu tänä vuonna Tuure Boelius, parin vuoden takainen palkittu ’vuoden homo’, tubettaja ja laulaja-artisti, joka tunnetaan muun muassa homoihastumisesta kertovasta biisistään ’Lätkäjätkä-Ville’”.

Karjalaisen ja Karjalan Heilin keskustelupalstoilla Mikkolaa on tavanomaisen suoran lynkkaamisen ohella hiillostettu siitä, miksi Boeliuksen seksuaalinen suuntaus ylipäätään katsotaan mainitsemisen arvoiseksi. Myöhempänä havaintoesimerkkinään Mikkola mainitsee kuulleensa ”erään opettajaperheen” käymästä keskustelusta, ”että jätetäänkö omat lapset kotiin kutsuvieraan vuoksi ja uskalletaanko omalla nimellä antaa palautetta koulutoimeen”.

Lynkkaukseen on syytä suhtautua kriittisesti. Mikkolan kirjoitusta voi aivan hyvin tulkita suopeasti varakansanedustajan lyömäksi strategiseksi hudiksi. On epäilemättä hiukan kummallista nostaa Boeliuksen seksuaalinen suuntaus maininnan arvoiseksi asiaksi, kun huomioi, ettei Mikkola itse (kritiikkiin antamiensa vastausten perusteella) näe hänen homoseksuaalisuuttaan tapahtuman kannalta ongelmallisena. Toisaalta vaikuttaa siltä, että Mikkolan saamissa huolestuneissa yhteydenotoissa asetelma on saattanut painottua toisin.

Mikkola jättää kuitenkin tekstissään avoimeksi sen, mikä homoseksuaalisuuden yhtymäkohta lapsuutta tukeviin tai uhkaaviin kulttuurisiin merkitsijöihin on. Samalla jää hiukan tulkinnanvaraiseksi se, miksi asia ylipäätään on katsottu erityismaininnan arvoiseksi. Mutta avoimeksi jää muutakin, kuten vaikkapa se, millaista lapsuutta tukevan kulttuurin sitten pitäisi olla, ja mitä syitä on problematisoida Boeliuksen esiintyminen tapahtumassa. (Somekeskustelussa Mikkola viittasi Boeliuksen lapsille sopimattomaan Youtube-materiaaliin, mutta asetelma tuntuu pakostakin hiukan väkinäiseltä, sillä artistin julkinen kuva on jokseenkin positiivinen. Boelius on jopa valittu vuoden 2018 Nuoreksi eurooppalaiseksi.)

Tämä on tylsää perusjuttua, yhtä kaikki: melko puiseva tapausesimerkki julkisen keskustelun mielettömyydestä ja satunnaisen poliitikon huojahtelevasta diskurssista. Mikkolan viesti jäi epäselväksi, ja koska hän on kristillisdemokraatti ja koska hän joka tapauksessa sotkee juttuun homot, pahoittaa liberaali establishment mielensä vastavuoroisesti. Mikkolan diskurssi vihjailee ”väärän arvomaailman” ja viiteryhmän suuntaan, mutta antaa poliitikolle mahdollisuuden torjua syytökset homoseksuaalisuuden (tai homoseksuaalisen elämäntavan harjoittamisen) tuomitsemisesta syntinä. Kukaan ei katso olevansa anteeksipyyntöä velkaa, kaikki ovat mielestään olleet hyvien arvojen ja sananvapauden asialla…

Jos Mikkolan diskursiivisen ”heilunnan” arvoituksen – joka minusta on kenties ainoa poliittisesti kiinnostava puoli asiassa – haluaa ratkaista, on kysyttävä, löytyykö sellaista viitekehystä, jossa jokainen elementti asettuu osaksi mielekästä kudosta. Sellainen löytyy. Asia erikseen on, allekirjoittaako varakansanedustaja tämän viitekehyksen – sitä en tiedä, enkä siis ota asiaan kantaa; tyydyn vain analysoimaan Mikkolan kirjoituksen sijoittamalla sen kontekstiin, jossa mikään tekstin elementeistä ja painotuksista ei ole sattumanvarainen.

Paremman puutteessa kontekstia voisi nimittää helluntailaisesti sävyttyneeksi oikeistokonservatismiksi, jossa homoseksuaalisuuden harjoittaminen nähdään Jumalan luomisjärjestyksen aktiiviseksi vastustamiseksi ja homoseksuaalisuus seksuaali-identiteettinä olennaisella tavalla ”vääräksi”. Normatiivinen lähtökohta on heteroseksuaalinen, ja tätä perustellaan niin biologialla kuin Raamatullakin, joka elämisen praksiksessa ja teoriassa osoittaa useimmille helluntailaisille ajattelun auktoriteetin.

Tässä kontekstissa Boeliuksen julkinen ja aktiivinen homoseksuaalisuus muodostaa ongelman sellaisenaan. Kuvitteelliselle helluntaioikeistokonservatiivillemme Boeliuksen esiintyminen (tai hänen hyväksymisensä esiintyjäksi) tapahtumassa merkitsee luomisjärjestyksen vastaisten yhteiskunnallisten tendenssien avointa ja ideologista tunnustamista, jolla ei voi olla mitään sijaa ”kristillisessä kasvatuksessa”, ellei sitten kielteisenä esimerkkinä. Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on helluntaipiireissä kuitenkin ristiriitaista, sillä mairea ja tekopyhä vakuuttelu siitä, että rakastamme syntistä, mutta vihaamme syntiä, ei vakuuta kaikkia sisäpiiriläisiäkään. Konservatiivisessa nomenklatuurassa Jeesuksen radikaalius on toki ajat sitten käännetty päälaelleen epämääräiseksi moraalisen puhtauden varjelemiseksi, ja juuri tässä viitekehyksessä saa Mikkolan huojuva diskurssi vakautta, jossa lauma tunnistaa paimenensa äänen.

Mikkolan teksti toimii näin viestinä kahteen suuntaan (riippumatta siitä, mihin hänen oma kantansa kallistuu). Oikeistokonservatiivinen kristillisdemokraattien kenttä näkee tässä epäilemättä esimerkin uskalluksesta ja moraalisesta ryhdistä, eräänlaisesta Jumalan valtakunnan arvojen edustamisesta synnin saastuttamassa julkisen sanan sfäärissä; vasemmistoliberaalit näkevät jälleen yhden fundamentalistin, jolle on hauska osoittaa moraalista ylemmyyttään. Näiden kahden kannan vastakkaisuus jää näennäiseksi, sillä molemmissa on kyse ideologisesta asenteesta, uskosta siihen, että iso Toinen vahvistaa juuri minun omaksumani eettisen position.

Asetelmaa hämärtää entisestään se, että vasemmistoliberaalien ja populistien piirissä suosittu uhripääoman kasvattaminen näkyy kristillisdemokraattienkin keskuudessa jaolle pääsemisen halukkuutena. Jos vasemmistoliberaali on populistisen barbarian uhri ja populistia puolestaan uhkaa sosialistinen totalitarismi, kaatuu kristillisdemokraatin päälle Jumalan tuomion odotuksessa yhä helvetillisemmin ”raamatullista uskoa” vihaava maailma. Jokainen näistä fantasioista asettaa minän ison Toisen turvaaman järjestyksen rintamaan, jossa satunnaista on vain toisarvoinen. Kohun varsinainen ideologiakriittinen opetus on, ettei todellinen politiikka ole kamppailua erilaisten arvojen välillä, vaan kyse on kamppailuna realisoituvasta arvosta sinänsä.

Mikkolan huoli lapsia tukevan kulttuurin puolesta jääneekin jossain määrin epäselväksi juuri siksi, ettei ole symbolista auktoriteettia, johon vetoaminen mahdollistaisi homoseksuaalisuuden ja moraalisen kyseenalaisuuden yhdistämisen toisiinsa mielekkäällä tavalla. Ei ole uskottavaa tuomita homoseksuaalisuuden harjoittamista epäilyttävänä ja synnillisenä, ja tämä tiedetään Mikkolaa äänestäneissä helluntaipiireissäkin. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää kertoa ”joidenkin jossain” esittäneen tapahtuman artistivalintaan liittyvän huolestuneisuutensa, minkä lisäksi voi mainita jotain homoseksuaalisuudesta ja esittää sisällöttömäksi jäävän toiveen lapsia tukevan kulttuurin puolesta. Silläkin saa liberaalit kimppuunsa. Toisaalta kristillisdemokraattien piirissä Mikkolan elettä epäilemättä arvostetaan – saatetaanpa hänestä tehdä sananvapauden marttyyriäkin, mene ja tiedä –, mutta tällaisista uhritoimituksista tuskin monikaan alttarilla makaava nauttii.

Joutavan moralismin takia kadotettiin keskustelun olennainen kamppailun elementti: kysymys siitä, kenen kulttuurista puhumme, kun puhumme ”lapsen kasvua tukevasta kulttuurista” ja millaisen poliittisen vastakkainasettelun oireen Boelius-ilmiö kätkee. Nyt lähinnä keskityttiin tuomitsemaan sellainen homoja uhkaava voima, joka on joka suhteessa huomattavan vaaraton (äärikonservatiivinen, lahkohenkinen kristinuskon tulkinta). Ei myöskään ole syytä arvella, ettei Mikkola olisi vilpitön vakuutellessaan, ettei hänellä ole ongelmaa Boeliuksen seksuaalisen suuntautumisen suhteen. Miksi olisi; ei se Jumalaakaan kiinnosta.