Päivi Räsänen, tuleva sananvapauden marttyyri?

Etenkin herätyskristilliset piirit ovat nykyään äänekkäästi huolissaan sananvapauden kaventumisesta. Innokkaimpien mielestä kyse on jo kristittyjen vainoamisesta; jotkut pitävät Päivi Räsäsen kaltaisia eliittipoliitikkoja suoranaisina sananvapauden marttyyreina (huolimatta siitä, että Räsäsen kaltaiset ihmiset saavat äänensä valtamedioita myöten kuuluviin aina, kun sitä haluavat).

Asetelmasta tekee haastavan se, ettei kummallakaan puolella vaikuta olevan pulaa uhripääomalla pelaamisesta. Räsäsen puolustajat pelkäävät sananvapauden puolesta, vastustajat ahdistuvat vihapuheesta. Veltto ajattelu päätyy tässä kohdin mielellään ”keskiluokkaiseen” tolkun logiikkaan, jossa kuvitellaan kaksi ääripäätä ja niiden väliin jonkinlainen keskitie.

Kuten Jaana Hallamaan aihetta käsittelevä (ja ilahduttavan tervejärkinen) essee kuitenkin osoittaa, tähän usein kovin kiistanalaiseen tematiikkaan kyetään toisinaan kontribuoimaan fiksustikin. Hallamaan tekstin ideologiakriittinen anti on erityisesti tavassa, jolla hän asemoi ”liberaalien parun” ja kristillisen fundamentalismin: kyse ei ole kahdesta ääripäästä, vaan saman kolikon kahdesta kääntöpuolesta. Melko girardilaisinkin äänenpainoin Hallamaa tulee vihjanneeksi mimeettiseen prosessiin, jossa vastapuolet tulevat yhä enemmän toistensa kaltaiseksi ideologisen väkivallan kierteen samanaikaisesti kiihtyessä:

Kielteisiä luonnehdintoja ruvetaan päivittelemään. Halventavia tekstejä kauhistellaan ja niiden levittäjiin lyödään moraalisesta närkästyksestä kumpuavia leimoja.

Ilmiötä on kutsuttu nimellä liberaalien parku, ja sille on tyypillistä, että avoimen vihamieliseen sanankäyttöön ruvetaan vastaamaan samalla mitalla – mahdollisesti alkuperäisiä tekstejä hienostuneemmin sanakääntein.

Närkästyneiden viesti on kuitenkin selvä: vastapuolen mielipiteet osoittavat heidät ihmisinä kelvottomiksi. Vastavuoroinen leimaaminen muuttuu kierros kierrokselta yhä vihamielisemmäksi, ja edellytykset käydä argumentatiivista keskustelua tuhoutuvat.

Hallamaan mukaan on selvää, ettei Räsänen ”lähettänyt tviittiään välittääkseen informaatiota Roomalaiskirjeen laatineen Paavalin ajattelusta” vaan ilmaistakseen Raamattua siteeraamalla samaan sukupuoleen kohdistuvan rakkauden olevan ”häpeä ja synti”. Toisaalta, kuten Hallamaa toteaa, tviitissä ei ole kyse viestistä vain omille ideologisille kannattajille ja vastustajille, vaan myös eräänlaisesta uskonkuuliaisuuden ilmaisemisesta. ”Yleisöä eivät ole ainoastaan omat kannattajat ja vastustajat vaan itse Jumala” (Hallamaa).

Räsäsen tviitti ilmaisee kärjekkään politisoituneesti Jumalan kaltaisen toimijan yhteisöllisen ja ideologisen funktion merkitysten kokoajana, vakauttajana ja legitimoijana. ”Jumalasta” tulee yhteisöllinen fantasia tai sen elementti, jonka kautta puheen kohteen tosiasiallinen häpäiseminen kääntyy uskonkuuliaisuudeksi ja ”rakkauden teoksi”. Tämä käy Räsäsen tapauksessa selkeällä tavalla ilmi HS:n haastattelussa (4.11.2019), jonka mukaan hän kokee toimintansa ilmentävän ”rakkautta homoseksuaaleja ihmisiä kohtaan” heidän näin tullessaan tietoisiksi totuudesta ”Jumalan edessä”.

Kun Raamattu tulkitaan Räsäsen ja monien herätyskristillisten piirien tavoin ajattelun auktoriteetiksi, ”toimintaa ohjaavia normeja ei tarvitse perustella, kuuliaisuus kirjaimelle riittää”. (Tätä tulkintaa olen problematisoinut aiemmin täällä.) Hallamaa kirjoittaakin Räsäsen ”[u]skonnonvapauteen … vedotessaan sivuutta[van] sen, että hänen levittämänsä leimaavat luonnehdinnat vahingoittavat niiden kohdetta, ja juuri sen vuoksi valtakunnansyyttäjä on käynnistänyt niistä tutkinnan”. Tämäntyyppinen sivuuttaminen on tiiviiden uskonnollisten yhteisöjen arkipäivää: homot on saatava tahtomaan ”parantumista”, ja ensimmäinen askel on ”totuuden” kohtaaminen, mikä tietenkin tekee kipeää ja niin edelleen…

Hallamaa ennakoi Räsäsen pyrkimyksen hyödyntää asemaansa potentiaalisena ”sananvapauden marttyyrina”, jollaiseksi mahdollinen tuomio hänet omiensa silmissä kohottaa: ”oikeuslaitos ei voi estää sitä, että Päivi Räsänen käyttää oikeuslaitoksen toimintaa ja päätöksiä omalle yhteisölleen suuntaamansa performanssin osana”. Todellista kristillisyyttä (ja Jeesuksen esimerkin seuraamista) Räsänen ilmaisisikin juuri performanssista ja jälkikäteisistä puolustuspuheenvuoroista (ja oikeuslaitoksen ”politisoitumisen” syytöksistä) vetäytyessään. Toisaalta oman yhteisön ”pyhä henki” kannattaa poliittisten päämäärien turvaamiseksi asettaa varmuuden vuoksi etusijalle, sillä liberaalissa hyvinvointivaltiossa marttyyrit tarjoavat monenlaista hyödyllistä pääomaa leikissä, jota demokratiaksi kutsutaan.

Keskustelu aiheesta ”Päivi Räsänen ja sananvapaus” polarisoitui välittömästi ”reaalipoliittiseksi” väännöksi liberalismin ja fundamentalismin välillä, mutta kuten vastapuolien kesken jaettu uhrauksellinen logiikka osoittaa, ”reaalipoliittisen” (tai ”empiirisen”) tason vastakkainasettelu on virheellinen ja jopa fetisistinen. Tähän viittaa sekin alussa mainittu tosiasia, että Päivi Räsänen kuuluu paitsi maamme älylliseen, myös taloudelliseen eliittiin – niihin harvoihin, jotka saavat äänensä kuuluviin aina, kun sattuvat sitä haluamaan.