Sallikaa pyhimpien arvojenne tulla pilkatuiksi

Viime viikolla sain puhelun. Pyydettiin ”aivoja lainaan” ja jonkinlaista näkemystä Päivi Räsäsen tapauksesta. Sattumalta asia tuli puheeksi vielä (myöhemmin samana päivänä) konservatiivisesti ajattelevan lähisukulaisenkin kanssa.

Mainitsin kirjoittaneeni aiheesta jonkinlaisen blogitekstin, jossa hyödynsin Suomen Kuvalehden verkossa julkaisemaa Jaana Hallamaan esseetä. Siteeraan blogitekstini keskeiset pointit tässä:

Hallamaan mukaan on selvää, ettei Räsänen ”lähettänyt tviittiään välittääkseen informaatiota Roomalaiskirjeen laatineen Paavalin ajattelusta” vaan ilmaistakseen Raamattua siteeraamalla samaan sukupuoleen kohdistuvan rakkauden olevan ”häpeä ja synti”. Toisaalta, kuten Hallamaa toteaa, tviitissä ei ole kyse viestistä vain omille ideologisille kannattajille ja vastustajille, vaan myös eräänlaisesta uskonkuuliaisuuden ilmaisemisesta. (…) Hallamaa kirjoittaakin Räsäsen ”[u]skonnonvapauteen (…) vedotessaan sivuutta[van] sen, että hänen levittämänsä leimaavat luonnehdinnat vahingoittavat niiden kohdetta, ja juuri sen vuoksi valtakunnansyyttäjä on käynnistänyt niistä tutkinnan”. Tämäntyyppinen sivuuttaminen on tiiviiden uskonnollisten yhteisöjen arkipäivää (…).

Sananvapauden puolesta pelkääville konservatiiveille onkin syytä tähdentää, ettei asetelma ole aivan niin yksinkertainen kuin he tuntuvat haluavan ajatella. Räsäsen ”synti” ei ole Raamatun siteeraaminen, vaan stigmatisoivien luonnehdintojen levittäminen. Merkittäviä lisäongelmia asetelmaan tuo se, ettei – kuten kirjoitin – ”kummallakaan puolella vaikuta olevan pulaa uhripääomalla pelaamisesta”.

Mitä tällaisesta ilmiöstä lopulta pitäisi ajatella? Henkilökohtaisesti pidän esimerkiksi Räsäsen tviittiä tympeänä ja vastenmielisenä, enkä mitenkään erityisen ”kristillisenä”. Mutta toisaalta tekee mieli kysyä, millaiseen asemaan seksuaalivähemmistöt (tässä tapauksessa homoseksuaalit) yhteiskunnallisessa keskustelussa asetetaan, kun yhden kristillisdemokraattisen kansanedustajan tviitti nähdään siinä määrin kohdettaan ”vahingoittavana”, että asiasta on käynnistettävä tutkinta.

Tunnustan kaipaavani aikaa ja kulttuuria, jossa homoseksuaalien ja muiden seksuaalivähemmistöjen puolesta loukkaantuneet pikemminkin jättäisivät Räsäsen kaltaiset ulostulot omaan arvoonsa tai yksinkertaisesti nauraisivat niille – sen sijaan, että näkisivät Räsäsen ”vaarallisena kansankiihottajana”, mitä hän ei selvästikään ole. Konservatiiveista moni uhripelin kiusauksiin langennut puolestaan kyselee, eikö tässä maassa saa enää olla julkisesti kristitty, vaikka parempi olisi kysellä, eikö tässä maassa saa enää olla julkisesti tyhmä.

Asetelman tulenarka ongelmallisuus heijastuu tähänkin kirjoitukseen tietoisuutena mahdollisuudesta, että minut jatkossa samastetaan seksuaalivähemmistöihin kohdistuvan tosiasiallisen sorron vähättelijöihin. Raivokkaimmille sosiaalisen oikeuden sotureille on yhdentekevää, että olen kommunisti ja kaikella muotoa seksuaalivähemmistöjen sortoa vastaan, sillä heitä eivät kiinnosta niinkään  uhrit kuin uhreista saatava moraalinen pääoma.

Ne liberaalit, jotka aivan vakavalla naamalla vaativat tämäntyyppisten ulostulojen välitöntä kriminalisointia, tuntuvat tekevän melkoisen karhunpalveluksen julkiselle keskustelulle. Kaikista eniten kärsivät mahdollisesti juuri kohteena olevat seksuaalivähemmistöt, jotka jälleen kerran esitetään passiivisina, alituista suojelua vaativina ylettömän herkkinä uhreina, jotka eivät kykene kuittaamaan ainoankaan idiootin itseensä kohdistamaa typeryyttä naurahduksella ja yksinkertaisesti antamaan takaisin samalla mitalla.

En sitä paitsi usko kovinkaan monen seksuaalivähemmistön edustajan haluavan tällaista. Ainakin ystäväpiiriini kuuluvat homoseksuaalit ovat niitä, joille fundamentalistien harjoittamat stigmatisoivat ulostulot ovat lähinnä psykoottista uskonvarmuuttaan huutelevien ideologian idioottien puuhastelua, joka ei ansaitse paria naurahdusta kummempaa. Luulen – tai keskustelujemme nojalla oikeastaan tiedän –, ettei mikään olisi heidän mielestään yhtä vastenmielistä kuin tiedostava, holhoava ja myötäloukkaantuva liberaali, jolle homostelun nimittäminen synniksi on kansanmurhaan verrattava ihmisoikeusrikkomus.

Viitsin harvoin vedota ”terveeseen järkeen”, sillä pidän enemmän sen problematisoimisesta kuin siihen vetoamisesta ja filosofisessa psykoanalyysissa marinoituneena pidän ”tervettä järkeä” vähintäänkin epäilyttävänä kategoriana. Akateemisen alan ihmisenä en kuitenkaan kammoa mitään niin paljon kuin ajatusta siitä, että kriittisen keskustelun etiikan suuntaviivoja aletaan määritellä sen mukaan, missä määrin niiden kohde kokee käsitellyn aihepiirin loukkaavan omia tunteitaan. Jo nyt kuulee vaatimuksia yliopistojen, kirkkojen ja muiden julkisten alueiden muuttamisesta turvalliseksi tilaksi, jossa ainoakaan esiin noussut aihepiiri, ajatus tai mielipide ei aiheuta eikä saa aiheuttaa kenessäkään vähäisintäkään mielipahaa.

Tämän kehityksen looginen lopputulos on helppo nähdä. Jos turvallinen tila alkaa tarkoittaa yksilöiden ja ryhmien tunteiden suojelemista – sen sijaan, että se tarkoittaisi tilaa, jossa kukin voi turvallisesti opetella tuntemaan ja myös käsittelemään mielipahaa –, rakennamme yhteiskuntaa, jossa ainoa kielto on kieltoon itseensä kohdistuva kielto. Jos kiellämme kaiken, mikä voi potentiaalisesti loukata tunteitamme (so. kiellämme kaiken, mikä voi potentiaalisesti kieltää minkä tahansa affirmoimamme toiseuden), kiellämme lopulta myös kaiken todellisen toiseuden, jota kieltoteitse luulimme puolustavamme. Toiseuteen ja tuntemattomaan kuuluu aito vaaran ja siten myös loukatuksi tulemisen mahdollisuus. Luulisi, ettei näitä ”terveen järjen” tosiasioita tarvitsisi ladella enää kenellekään; mutta kaiketi maamme on jo jokin aika sitten lakannut olemasta sivistynyt.

Turvallisen tilan ja mikroaggressioiden hyvää tarkoittava ideologia johtaakin käytännössä kaikenlaisen aidosti kriittisen (ja siten rakentavan) keskustelun katoamiseen, sillä mikään perusteltukaan kritiikki ei mahdollistu tilanteessa, jossa keskusteluetiikka määräytyy sen mukaan, herättääkö käsitelty aihepiiri (uhriksi tai potentiaaliseksi uhriksi määritellyssä) vastapuolessa ahdistavia tuntemuksia.

Kuten Žižek ja moni muu vasemmistointellektuelli on toistuvasti huomauttanut, tässä liberaalissa suvaitsevaisuuskäsityksessä on viime kädessä kysymys eräänlaisesta ”kulttuurisesta narsismista”, jonka subjekti ei suinkaan ole haavoittuva seksuaali- tai etninen vähemmistö, vaan holhoava ja oman etiikkansa universaaliudesta vakuuttunut eurooppalainen liberaali – jonka varsinainen ongelma on kyvyttömyydessä kohdata itsessään vaanivaa ahdistavaa toiseutta ja jonka kaikenkattava yliminäsyyllisyys ajaa järjettömiin uhriutumisen, uhriuttamisen ja eksotisoimisen muotoihin.

Omaltakin puoleltani tämä teksti on aiemman toistamista. Viime vuonna kirjoitin useita juttuja (ks. linkit tämän artikkelin lopussa), joissa esitin laajaakin kritiikkiä liberaalia suvaitsevaisuuskäsitystä ja sen synnyttämiä ilmiöitä kohtaan – sattumaa ei taida olla, että kaikkien aikojen luetuin tekstini on edelleen vuoden 2018 kirjamessuja käsittelevä ”Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?”, jonka retoriikka on tietoisen ärtynyttä. Puolustan Hännikäistä, vaikka olen täsmälleen toista mieltä hänen nationalismistaan ja traditionalismistaan (joita olen kritisoinut toisaalla ja useastikin); intellektuellina katson meidän jakavan joitakin periaatteita, ainakin ehdottoman vaatimuksen kriittisen keskustelun ja ajattelun vapaudesta. Olen yhä sitä mieltä, että Hännikäinen ja Kiuas olisi pitänyt päästää messuille. Silloin hänet olisi voinut haastaa aatteelliseen keskusteluun; lisäksi Helsingin kirjamessut olisi antanut edes hitusen näyttöä siitä, ettei suomalainen taide-eliitti ole uhrauksellinen sisäpiiri, joka reagoi Hännikäisen kaltaisiin älykköihin primitiivisellä ja typerällä tavalla.

Päätän tämän kirjoituksen sitaattiin Daniel Nylundilta:

Minä haluan elää yhteiskunnassa, jossa kaikkein tärkeimmät ja pyhimmät arvoni voivat tulla avoimesti pilkatuiksi ilman rangaistusta. Se ei ole hauskaa eikä mukavaa, mutta sen kieltämisen seuraukset ovat paljon kamalammat. Jos en salli sananvapautta vihollisilleni, olen ylihuomenna itse tuomittu ja sensuroitu vihollinen joillekin.

Lisää luettavaa:

Turvallisesta tilasta ja Toisen haavoittuvuudesta täällä, ja hiukan vielä lisää täällä. Julkisen lynkkaamisen muuan yksittäistapaus täällä.