Viime viikolla sain puhelun. Pyydettiin ”aivoja lainaan” ja jonkinlaista
näkemystä Päivi Räsäsen tapauksesta. Sattumalta asia tuli puheeksi vielä (myöhemmin
samana päivänä) konservatiivisesti ajattelevan lähisukulaisenkin kanssa.
Mainitsin kirjoittaneeni aiheesta jonkinlaisen blogitekstin, jossa
hyödynsin Suomen Kuvalehden verkossa julkaisemaa Jaana Hallamaan esseetä.
Siteeraan blogitekstini keskeiset pointit tässä:
Hallamaan mukaan
on selvää, ettei Räsänen ”lähettänyt tviittiään välittääkseen
informaatiota Roomalaiskirjeen laatineen Paavalin ajattelusta”
vaan ilmaistakseen Raamattua siteeraamalla samaan sukupuoleen kohdistuvan
rakkauden olevan ”häpeä ja synti”. Toisaalta, kuten Hallamaa toteaa,
tviitissä ei ole kyse viestistä vain omille ideologisille kannattajille ja
vastustajille, vaan myös eräänlaisesta uskonkuuliaisuuden ilmaisemisesta. (…) Hallamaa
kirjoittaakin Räsäsen ”[u]skonnonvapauteen (…) vedotessaan sivuutta[van] sen,
että hänen levittämänsä leimaavat luonnehdinnat vahingoittavat niiden
kohdetta, ja juuri sen vuoksi valtakunnansyyttäjä on käynnistänyt niistä
tutkinnan”. Tämäntyyppinen sivuuttaminen on tiiviiden uskonnollisten yhteisöjen
arkipäivää (…).
Sananvapauden puolesta pelkääville konservatiiveille onkin syytä tähdentää,
ettei asetelma ole aivan niin yksinkertainen kuin he tuntuvat haluavan ajatella.
Räsäsen ”synti” ei ole Raamatun siteeraaminen, vaan stigmatisoivien luonnehdintojen
levittäminen. Merkittäviä lisäongelmia asetelmaan tuo se, ettei – kuten
kirjoitin – ”kummallakaan puolella vaikuta olevan pulaa uhripääomalla
pelaamisesta”.
Mitä tällaisesta ilmiöstä lopulta pitäisi ajatella? Henkilökohtaisesti
pidän esimerkiksi Räsäsen tviittiä tympeänä ja vastenmielisenä, enkä mitenkään
erityisen ”kristillisenä”. Mutta toisaalta tekee mieli kysyä, millaiseen
asemaan seksuaalivähemmistöt (tässä tapauksessa homoseksuaalit)
yhteiskunnallisessa keskustelussa asetetaan, kun yhden kristillisdemokraattisen
kansanedustajan tviitti nähdään siinä määrin kohdettaan ”vahingoittavana”, että
asiasta on käynnistettävä tutkinta.
Tunnustan kaipaavani aikaa ja kulttuuria, jossa homoseksuaalien ja muiden
seksuaalivähemmistöjen puolesta loukkaantuneet pikemminkin jättäisivät Räsäsen
kaltaiset ulostulot omaan arvoonsa tai yksinkertaisesti nauraisivat
niille – sen sijaan, että näkisivät Räsäsen ”vaarallisena kansankiihottajana”,
mitä hän ei selvästikään ole. Konservatiiveista moni uhripelin kiusauksiin
langennut puolestaan kyselee, eikö tässä maassa saa enää olla julkisesti kristitty,
vaikka parempi olisi kysellä, eikö tässä maassa saa enää olla julkisesti tyhmä.
Asetelman tulenarka ongelmallisuus heijastuu tähänkin kirjoitukseen
tietoisuutena mahdollisuudesta, että minut jatkossa samastetaan
seksuaalivähemmistöihin kohdistuvan tosiasiallisen sorron vähättelijöihin. Raivokkaimmille
sosiaalisen oikeuden sotureille on yhdentekevää, että olen kommunisti ja kaikella
muotoa seksuaalivähemmistöjen sortoa vastaan, sillä heitä eivät kiinnosta
niinkään uhrit kuin uhreista saatava
moraalinen pääoma.
Ne liberaalit, jotka aivan vakavalla naamalla vaativat tämäntyyppisten
ulostulojen välitöntä kriminalisointia, tuntuvat tekevän melkoisen
karhunpalveluksen julkiselle keskustelulle. Kaikista eniten kärsivät
mahdollisesti juuri kohteena olevat seksuaalivähemmistöt, jotka jälleen kerran
esitetään passiivisina, alituista suojelua vaativina ylettömän herkkinä uhreina,
jotka eivät kykene kuittaamaan ainoankaan idiootin itseensä kohdistamaa typeryyttä
naurahduksella ja yksinkertaisesti antamaan takaisin samalla mitalla.
En sitä paitsi usko kovinkaan monen seksuaalivähemmistön edustajan
haluavan tällaista. Ainakin ystäväpiiriini kuuluvat homoseksuaalit ovat niitä,
joille fundamentalistien harjoittamat stigmatisoivat ulostulot ovat lähinnä
psykoottista uskonvarmuuttaan huutelevien ideologian idioottien puuhastelua, joka
ei ansaitse paria naurahdusta kummempaa. Luulen – tai keskustelujemme nojalla oikeastaan
tiedän –, ettei mikään olisi heidän mielestään yhtä vastenmielistä kuin
tiedostava, holhoava ja myötäloukkaantuva liberaali, jolle homostelun
nimittäminen synniksi on kansanmurhaan verrattava ihmisoikeusrikkomus.
Viitsin harvoin vedota ”terveeseen järkeen”, sillä pidän enemmän sen
problematisoimisesta kuin siihen vetoamisesta ja filosofisessa psykoanalyysissa
marinoituneena pidän ”tervettä järkeä” vähintäänkin epäilyttävänä kategoriana. Akateemisen
alan ihmisenä en kuitenkaan kammoa mitään niin paljon kuin ajatusta siitä, että
kriittisen keskustelun etiikan suuntaviivoja aletaan määritellä sen mukaan,
missä määrin niiden kohde kokee käsitellyn aihepiirin loukkaavan omia
tunteitaan. Jo nyt kuulee vaatimuksia yliopistojen, kirkkojen ja muiden
julkisten alueiden muuttamisesta turvalliseksi tilaksi, jossa ainoakaan esiin
noussut aihepiiri, ajatus tai mielipide ei aiheuta eikä saa aiheuttaa kenessäkään
vähäisintäkään mielipahaa.
Tämän kehityksen looginen lopputulos on helppo nähdä. Jos turvallinen
tila alkaa tarkoittaa yksilöiden ja ryhmien tunteiden suojelemista – sen
sijaan, että se tarkoittaisi tilaa, jossa kukin voi turvallisesti opetella tuntemaan
ja myös käsittelemään mielipahaa –, rakennamme yhteiskuntaa, jossa ainoa
kielto on kieltoon itseensä kohdistuva kielto. Jos kiellämme kaiken, mikä voi potentiaalisesti
loukata tunteitamme (so. kiellämme kaiken, mikä voi potentiaalisesti kieltää minkä
tahansa affirmoimamme toiseuden), kiellämme lopulta myös kaiken todellisen
toiseuden, jota kieltoteitse luulimme puolustavamme. Toiseuteen ja
tuntemattomaan kuuluu aito vaaran ja siten myös loukatuksi tulemisen mahdollisuus.
Luulisi, ettei näitä ”terveen järjen” tosiasioita tarvitsisi ladella enää
kenellekään; mutta kaiketi maamme on jo jokin aika sitten lakannut olemasta
sivistynyt.
Turvallisen tilan ja mikroaggressioiden hyvää tarkoittava ideologia
johtaakin käytännössä kaikenlaisen aidosti kriittisen (ja siten rakentavan) keskustelun
katoamiseen, sillä mikään perusteltukaan kritiikki ei mahdollistu tilanteessa,
jossa keskusteluetiikka määräytyy sen mukaan, herättääkö käsitelty aihepiiri (uhriksi
tai potentiaaliseksi uhriksi määritellyssä) vastapuolessa ahdistavia
tuntemuksia.
Kuten Žižek ja moni muu vasemmistointellektuelli on toistuvasti
huomauttanut, tässä liberaalissa suvaitsevaisuuskäsityksessä on viime kädessä
kysymys eräänlaisesta ”kulttuurisesta narsismista”, jonka subjekti ei suinkaan
ole haavoittuva seksuaali- tai etninen vähemmistö, vaan holhoava ja oman
etiikkansa universaaliudesta vakuuttunut eurooppalainen liberaali – jonka
varsinainen ongelma on kyvyttömyydessä kohdata itsessään vaanivaa ahdistavaa
toiseutta ja jonka kaikenkattava yliminäsyyllisyys ajaa järjettömiin
uhriutumisen, uhriuttamisen ja eksotisoimisen muotoihin.
Omaltakin puoleltani tämä teksti on aiemman toistamista. Viime vuonna
kirjoitin useita juttuja (ks. linkit tämän artikkelin lopussa), joissa esitin
laajaakin kritiikkiä liberaalia suvaitsevaisuuskäsitystä ja sen synnyttämiä
ilmiöitä kohtaan – sattumaa ei taida olla, että kaikkien aikojen luetuin tekstini on edelleen vuoden 2018 kirjamessuja käsittelevä ”Milloin vasemmistosta tuli
munattomia pelkureita?”, jonka retoriikka on tietoisen ärtynyttä. Puolustan
Hännikäistä, vaikka olen täsmälleen toista mieltä hänen nationalismistaan ja
traditionalismistaan (joita olen kritisoinut toisaalla ja useastikin); intellektuellina
katson meidän jakavan joitakin periaatteita, ainakin ehdottoman vaatimuksen kriittisen
keskustelun ja ajattelun vapaudesta. Olen yhä sitä mieltä, että Hännikäinen ja
Kiuas olisi pitänyt päästää messuille. Silloin hänet olisi voinut haastaa aatteelliseen
keskusteluun; lisäksi Helsingin kirjamessut olisi antanut edes hitusen näyttöä
siitä, ettei suomalainen taide-eliitti ole uhrauksellinen sisäpiiri, joka
reagoi Hännikäisen kaltaisiin älykköihin primitiivisellä ja typerällä tavalla.
Päätän tämän kirjoituksen sitaattiin Daniel Nylundilta:
Minä haluan elää
yhteiskunnassa, jossa kaikkein tärkeimmät ja pyhimmät arvoni voivat tulla avoimesti
pilkatuiksi ilman rangaistusta. Se ei ole hauskaa eikä mukavaa, mutta sen
kieltämisen seuraukset ovat paljon kamalammat. Jos en salli sananvapautta
vihollisilleni, olen ylihuomenna itse tuomittu ja sensuroitu vihollinen
joillekin.
Lisää luettavaa:
Turvallisesta tilasta ja Toisen haavoittuvuudesta täällä, ja hiukan
vielä lisää täällä. Julkisen lynkkaamisen muuan yksittäistapaus täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.