Kun vituttaa, puhu politiikkaa

Kaksi päivää on vituttanut sakeasti, selvästi havaittavitta syittä. Vetäydyn autotalliin rypemään ja pieksemään säkkiä, kirjoitan päiväkirjaan että vituttaa. Arvelen syyksi sen, että nyt kun sain hetkeksi toimeentulon, joudun tinkimään työstä.

Moni kirjailija suorastaan kokee tarvitsevansa erillisen päivätyön, jotkut kirjoittavat iltaisin ja öisin. Minulle toimeentulon ja kirjailijan hommien yhdistäminen tuottaa hankaluuksia, vaikka vihaankin työttömyystuella kitkuttelemista. Olen kyllä nopea ja tuottelias kirjoittaja, mutta vaadin kirjojeni kirjoittamiseen mahdottomia määriä tyhjää aikaa, suoranaista tylsistymistä. Kokopäivätyö muun kuin kirjoittamisen parissa ei siten tulisi kysymykseenkään. Nykyisessä osa-aikahommassakin huomaan, että kirjailijan työvire alkaa palautua vasta, kun siirrytään yön tunneille. Aivan nuori kun en enää ole, on koetettava nukkuakin. Kirjoittaminen kärsii, kirjailija vittuuntuu.

Tästä ”kielteisestä asenteesta” olen joskus saanut kuulla: ainahan löytyy vastaesimerkiksi joku helvetin tupladosentti, joka päivätyön ohella kirjoittaa iltakaudet romaaneja ja on hyvä isä.

Osa-aikatyön tuomasta ambivalenssista huolimatta en kaipaa työttömyysturvan varaan. Krooninen rahapula vituttaa ja ahdistaa paljon enemmän, nyt on sentään varaa kaataa kurkkuunsa TYNNYREITTÄIN VIINIÄ JA SAAVIKAUPALLA OLUTTA, jos homma uhkaa karata käsistä. Tuhdissa kännissä tämä saatanallinen maailma lepää hetkisen paikoillaan ja oksentamisen rajoilla keinahdellessaan voi tuntea olonsa ”luovaksi” ja ”kapinalliseksi”. Krapulassakin on se hyvä puoli, että banaali arkitodellisuus kohoaa verestävien silmien eteen masentavana, obeliskin kaltaisena metafyysisenä esimerkkinä. Kerrankin sillä on aistittava paino.

Selväpäisessä ja tylsämielisen rutinoituneessa arkielämässäni (en ole mikään viinalla läträävä boheemi, vaan idiosynkraattisia pidättäytymisen muotoja harrastava neurootikko) tiedän liian hyvin, ettei mitään kapinaa ole, ei tilaa kapinoivalle tietoisuudelle, ei kiistatonta sisältöä, jota artikuloida. Vallankumoukselta on viety mahdollisuus, joten vallankumouksellisuus on mahdottoman puolella.

Palkkatyösuhteen ulkopuolelle jäätyäni minun on, kuten tunnettua, profiloitava itseäni ”työttömäksi työnhakijaksi”. Yhteiskuntamoraali vaatii rakentamaan roolin, jonka psykologiseen aksiomatiikkaan kuuluu läpikotaisin sisäistetty ajatus palkkatyösuhteesta luonnollisen, terveen ja eettisesti kestävän sopeutumisen apriorisena muotona. Työttömän on tunnettava kiitollisuutta ja koettava jääneensä velkaan yhteiskunnalle. Tätä velkaa hän koettaa sovittaa pyrkimällä osoittamaan aktiivisuutensa työmarkkinoilla. Hyvä työtön on nöyrä ja haluaa työtä epätoivoon saakka. Hän on valmis ottamaan vastaan mitä työtä tahansa, keksimään uuden ammatin ja pyytämään anteeksi vääriä valintojaan, sillä vääriähän niiden on oltava, kun ne eivät ole palkkatyöhön johtaneet, vaikka työtä olisi tarjolla mielin määrin niitä haluaville.

Kun alkaa nähdä työttömyyteen liitetyn vallitsevan diskurssin valtiokoneiston harjoittamana subjektiviteetin hallinnan tekniikkana, syntyy ratkaisuavaruus, joka tarjoaa mahdollisuuksia poiketa ”hyvän työttömän” identiteettipolitiikasta. Työttömyyden kenttä politisoituu, työttömyydestä tulee ideologisen kamppailun viitepiste.

Nyky-yhteiskunnassa työttömyys on häpeän ja tyhjyyden paikka. Porvarillinen intressi pyrkii säilyttämään vallitsevan asetelman jo siitäkin syystä, että häpeäidentiteettinä työttömyys ehkäisee tehokkaasti luokkatietoisuutta ja siten poliittista järjestäytymistä. Brutaaleimmassa muodossaan tämä ilmenee työttömien syyllistämisenä, mutta huomattavasti yleisempi ja salakavalampi tapa on abstrakti työn ylistäminen. Työllä tarkoitetaan tietenkin vain pääoman legitimoimaa palkkatyösuhdetta, muu kuuluu privaatin ”harrastamisen” piiriin.

Vallitsevan työttömyysdiskurssin haastamiseksi ei riitä, että vaaditaan ”ihmisarvoa” työttömälle ja kritisoidaan syyllistävää puhetta; myös palkkatyötä normalisoiva puhunta marginalisoi ja häpeällistää työttömyyttä. Kun tähän liitetään porvarillinen individualismi, jossa työmarkkinoilla toimiva rationaalinen yksilösubjekti on kaiken lähtökohta, on lopputulos sama kuin suorassa yksilön syyllistämisessä.

Onkin riittämätöntä kritisoida porvareiden masinoimia työttömien mustamaalauskampanjoita ja syyttää niitä vasemmistolaisesti kokonaisen ihmisryhmän leimaamisesta parin yksilöesimerkin voimin. ”Ideologisesti työttömät” sossutatut ja ossinymanit eivät ole niinkään työmarkkinoiden moraalilain piiristä harhautuneita yksilöitä ja tukien väärinkäyttäjiä kuin järjestelmän oman dynamiikan johdonmukainen tuote, porvarillisen etiikan viesti paluupostina. ”Ideologinen työtön” väärinkäyttää systeemiä reagoimalla siihen sen oman logiikan mukaisesti: jos systeemi väärinkäyttää minua, minä väärinkäytän sitä. Nämä yksilöt saavat moraalisen tuomion, sillä heidät nähdään hyvän järjestelmän loisina ja bakteereina. Samalla he kuitenkin ovat itse järjestelmän tuomio, yksilöesimerkkejä palkkatyöhön perustuvan järjestyksen sisäisestä negaatiosta.

Palkkatyötä palvovassa yhteiskunnassa syrjäytyneet sosiaalipummit muodostavat massan, johon on kohdistettava ”toimenpiteitä”. ”Ideologisista työttömistä” tekee ärsyttäviä ennen muuta se, että he esiintyvät tietoisina ja rationaalisina valitsijoina, jotka kuitenkin valitsevat porvarillisen fantasian vastaisesti eli jättävät valitsematta sen, minkä ”jokainen järkevä yksilö” ilman muuta valitsisi. Tässä mielessä heitä voi verrata tyyppiin, joka reagoi rituaaliin kielletyllä tavalla rikkoen näin rituaalin protokollan ja siten vapaan valinnan illuusion. ”Ideologinen työtön” on juhlien se kaveri, joka isännän kehotettua: ”Olkaa kuin kotonanne!” alkaa todella olla kuin kotonaan. Samalla hän paljastaa vastenmielisellä tavalla, ettei kiellettyä ole vain ”kuin kotona oleminen”, vaan kiellettyä on ennen muuta itse ”kuin kotona olemisen” kieltämisen kieltäminen. Kaikkihan tietävät, ettei isäntä oikeasti tarkoita, mitä sanoo; ja juuri sen sanominen, ettei isäntä aidosti tahdo kenenkään olevan kuin kotonaan, on skandaalimaista. Miksi? Koska se on totta.

Työttömyyteen liittyvän diskurssin kriittinen tarkastelu edellyttää näin poikkeamista vasemmistolaisesta valtavirrasta, jossa ”ideologiseen työttömyyteen” kohdistuva (porvarillinen) moraalinen tuomio periaatteessa hyväksytään (ja kiistetään vain ilmiön yleistettävyys). Muussa tapauksessa aidosti emansipatorinen työttömyyspolitiikka tuskin mahdollistuu. Tässä kohtaa ainoa oikea reagointitapa olisi vastata: ”Vaikka Suomen ja maailman jokainen työtön olisi täsmälleen teidän tarjoamanne mielikuvan mukainen – siis laiska, välinpitämätön, kuriton ja sohvalla lojuva syrjäytynyt juoppo – olette silti yhtä väärässä, sillä tämä viholliskuva on joka tapauksessa moraalinne välttämätön edellytys, mikä tekee etiikastanne läpikotaisin patologista.”

Palkkatyötä palvova porvarillinen hyvinvointiyhteiskunta vaatii tuekseen typerän ja syrjäytyneen tukien väärinkäyttäjän, sillä sen etiikka käy mahdottomaksi, mikäli paljastetaan (kaikkien tietämä) sietämätön riiston todellisuus ja sen erottamaton yhteys tuntemamme yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiseen. Työttömien ei tule hyväksyä tapaa, jolla tukien väärinkäyttöä moralisoidaan, olipa tuo väärinkäyttö kuinka yleistä tai marginaalista hyvänsä. Muuten he suostuvat tukemaan fantasiaa, joka alistaa heidät marginaaliin eikä hyväksy kuin yhdenlaisen ahkeruuden: sen, joka palvelee hyviä tyyppejä oikeuksiensa perään kyselemättä.

En halua jäädä työttömäksi yhteiskunnassa, joka ihannoi palkkatyötä. En myöskään halua elää prioriteettinani palkkatyösuhde tai sellaiseen pääseminen, sillä palkkatyössä ei ole mitään normaalia ja luonnollista. Vitutukseni on yhteiskunnallista lajia, se on väliinputoajan vitutusta, henkilökohtaista, kaunista ja poliittista. Haluan väärällä tavalla, enkä ole valmis kovin kummoisiin kompromisseihin. En tosin luota itseeni ja vakaumukseeni, vaan koetan seurata epävarmuutta. Tässä ei ole mitään sankarillista. Tiedostan syvästi ne ristiriidat ja pakkomielteet, joille jatkuvasti annan myöten; en missään nimessä ole kapinallinen. Sellaista oikeamielisyyttä olen vanhemmiten alkanut enemmän ja enemmän vierastaa.