Kriittisiä huomioita käyttäytymisemme ja järjestelmämme anomalioista

Olemme keskellä tapahtumista, emmekä edes tiedä, mitä tapahtuu.

Muistutan aluksi mieliimme Donald Rumsfeldin kuuluisan listan tiedetyistä ja tuntemattomista: 1) tiedetyt tiedetyt, 2) tiedetyt tuntemattomat ja 3) tuntemattomat tuntemattomat. Ensimmäinen viittaa asioihin, joista tiedämme, että tiedämme ne; toinen asioihin, joista tiedämme, ettemme tiedä niitä; ja kolmas asioihin, joista emme tiedä, ettemme tiedä niitä.

Žižek lisää omasta puolestaan listaan vielä neljännen: tuntemattomat tiedetyt. Lisäys on paikallaan ja välttämätön, sillä kuten jokainen psykoanalyysiin tutustunut tietää, on paljon asioita, jotka tiedämme, vaikkemme tiedä, että tiedämme ne.

Mihin kategoriaan koronavirus kuuluu? Muistan lukeneeni jokunen vuosi takaperin hermostuttavan artikkelin nykyisen globaalin kapitalismin äärimmäisestä haavoittuvuudesta nopeasti leviävälle, aggressiiviselle pandemialle. Tai kuten Tuomas Nevanlinna toteaa: ”viruksen laukaisema tapahtumaketju löi kaikki ällikällä”. Paitsi ”muutamaa epidemiologia”. Virustyyppi on lääketieteellisesti ja epidemiologisesti tunnettu; pandemiat ja niiden mahdolliset vaikutukset kuuluvat nekin tiedetyn alueelle. Tässä mielessä koronaviruksen ja sen, mitä nyt on tapahtunut, voi sanoa sisältyvän tiedettävän piiriin. Silti kyse ei ole sen enempää tiedetystä tiedetystä kuin tiedetystä tuntemattomasta.

Performatiiviemme tasolla emme näet totisesti tienneet tietävämme, että pieni ja näkymätön virus voi tuhota koko globaalin kapitalismin siinä muodossa, jossa sen nykyään tunnemme (muuten siihen olisi varauduttu samalla tavoin kuin laajamuotoiseen terrorismin uhkaan); emme myöskään voi väittää, että se, mitä nyt tapahtuu, oli jotain, minkä tiesimme olevan tiedettyjen mahdollisuuksien tuolla puolen (sillä moderni tiede on ollut jo pitkään selvillä pandemioiden synnyn ja leviämisen mekaniikasta). Kumpikin mainituista vaihtoehdoista (tiedetyt tiedetyt ja tiedetyt tuntemattomat) jättää jotain olennaista ulkopuolelleen. Listan kolmaskaan kohta (tuntemattomat tuntemattomat) ei tavoita asetelman todellisuutta. Tiedon ja tietymättömiin jäävän rekisterit tuntuvat lankeavan häiritsevällä tavalla yksiin: Jos tiesimme (ja tiesimme tietävämme), miksi emme varautuneet, vaan jatkoimme ikään kuin emme tietäisi? Ja jos emme todella tienneet, kuinka ”muutaman epidemiologin” oli mahdollista ennakoida koko skenaario tieteellisesti täysin kiistattomalla tavalla?

Tässä tapauksessa vain neljäs kategoria, tuntematon tiedetty, kattaa yllä jäsennellyn anomalian. Laajamittaiseen systeemiseen romahdukseen johtava pandemia oli jotain, jonka suhteen toimimme ikään kuin se ei kuuluisi jäsennellyn tietomme piiriin. Asetelmaan pätee täsmällisesti tulkiten freudilaisen fetisismin mukainen kaava: ”Tiedän, kuinka asiat ovat, mutta kuitenkin…” Siis: Tiedämme hyvin, että globaali järjestelmämme on äärimmäisen altis nopeasti leviävälle pandemialle, joka voi tuhota sen reaalitaloudellisen toiminnan perustan, mutta kuitenkin… no, kaikkihan on toiminut hyvin tähänkin saakka, ja kyllähän asiantuntijat… ja niin edelleen. Fetisismin tiedollinen epäuskottavuus toimii käänteisesti sen logiikan takaajana: jäänteeksi redusoitunut tiedonmuru toimii turvaavana mielikuvana, joka oikeuttaa tosiasiallisen tiedon performatiivisen kiistämisen.

Nevanlinnan artikkelia mukaillen nykyisen asiantilan mahdollisuus ja sietämättömyys on alusta saakka tiedetty todeksi, mutta se on kielletty turvautumalla mielikuviin järjestelmän itseään ruokkivasta kitkattomuudesta; vetoamalla jäänteisiin maailmasta, jossa pahimmatkin epidemiat kyettiin torjumaan ”tiedonkulun tehokkuuden” ja ”teknologian” turvin. Järjestelmän perimmäisestä lahoudesta puhuneet oli helppo tuomita ääriajattelijoina ja ”marxilaisina” – siitäkin huolimatta, että nämä äänenpainot olivat tutkijoiden piirissä voimistuneet jo kauan ennen nykyistä poikkeustilannetta.

Näin olemme tulleet partituurin siihen kohtaan, jossa kapitalistisen systeemin kriitikko huomaa orkesterin säestävän lauluaan.

Nekään, jotka vielä puolustavat uusliberaalia talousajattelua, eivät vaadi terveydenhoitojärjestelmän laajamittaista yksityistämistä, vaan kätkevät agendansa höpinään ”laumaimmuniteetista” ja uskottelevat, että ainoa oikea tapa reagoida pandemiaan on antaa viruksen jyllätä suhteellisen vapaasti väestön keskuudessa. Kuten toisaalla on osoitettu, tällainen ”laumaimmuniteetin” hyödyntämisen idea on epidemiologian uusliberaali versio: epidemiasta selvitään parhaiten, kunhan sitä ei säännellä. Se, että Boris Johnsonin kaltainen populistikin joutuu virallisesti sanoutumaan tällaisesta irti, kertoo paljon.

Tehokas käytännön fetisismi on kuljettanut meidät paikalle, jossa tietämättömyys on muuttunut uudenlaiseksi tosiasiaksi. Tyypillisesti ja useimmin kuultu asiantuntijapuhe on muotoa: ”Kukaan ei tiedä, mitä lopulta tapahtuu, paitsi että se on mullistavaa ja peruuttamatonta.”

Koronapandemia voi laukaista laajamittaisen systeemisen kriisin tai oikeammin kiihdyttää sitä. Järjestelmän kriitikot ovat tienneet kriisin olevan vallitseva tosiasia jo kauan, sillä – kuten kaikki nyt ymmärtävät – ongelma ei ole ulkoisessa vihollisessa vaan rakenteissa. Historiallisten esimerkkien ja monimutkaisten järjestelmien dynamiikasta muun muassa mallintamalla saadun tiedon valossa systeemisen romahduksen on arveltu tapahtuvan niin sanottuna ”järjestelmäonnettomuutena” eli (liian) monimutkaisen systeemin synnyttämien useiden vikojen odottamattomana yhteistoimintana. Tällöin mikään yksittäinen ongelma ei luultavasti aiheuta järjestelmän romahtamista, eikä romahdus ole nopea, vaan

yhdistelmä jatkuvasti kasvavia vaikeuksia ylläpitää järjestelmää, odottamattomia yllätyksiä, luonnonkatastrofeja, poliittisia ongelmia, huonoa tilannekuvaa ja huonoa johtamista tulee pitkällä aikavälillä aiheuttamaan ihmiskunnan elinolosuhteiden heikkenemisen hyvin samaan tapaan kuin onnettomien sattumusten yhdistelmä aiheuttaa lento-onnettomuuden. (Sitaatin lähde täällä.)

Tällaisessa järjestelmäonnettomuudessa ongelmat voimistavat toisiaan. Koronapandemia on katastrofi, jonka vaikutukset lievimmilläänkin kiihdyttävät järjestelmäonnettomuuteen johtavia prosesseja. Se on synnyttänyt laajan kriisitietoisuuden, mutta mikään ei takaa, että tapahtuisi sellaista muutosta, joka voisi edes teoreettisesti ehkäistä järjestelmän romahtamisen. Pessimistisimmät veikkailevat pandemian jälkeisen stabilisaation ja talouskasvun johtavan kulutus- ja päästöpiikkeihin, jotka vain jouduttavat väistämätöntä.

Nationalistien keskuudessa lyhytnäköisimmät suhtautuvat koronavirukseen jonkinlaisena kansallisen politiikan triumfin mahdollisuutena. Kuten Nevanlinna kirjoittaa, ”[t]ämän tilannekuvan tekee tyhjäksi yksi asia: itse virus”. Koska ”[h]allitukset ovat johtamiensa yhteiskuntien tavoin selviämismoodissa”, tekee vastakkaisten vaatimusten paine ”rationaalisesta päätöksenteosta milteipä loogisesti mahdotonta”:

yhtäältä ihmisten kanssakäymistä pitäisi radikaalisti rajoittaa, mutta samalla olisi turvattava tuotannon, palveluiden ja instituutioiden toiminta. Tämä kaksoissidos kaventaa hallitusten liikkumavaraa enemmän kuin mikään direktiivi koskaan. (…) Koronavirus ei ole kansallisen politiikan triumfi. Se pikemminkin sinetöi globalismimme. Tarttuva ja maailmanlaajuinen ei ole vain virus itse: myös paikallisesti toteutetut toimet sen nitistämiseksi säteilevät kerrannaisvaikutuksia, jotka eivät ole minkään kansallisen hallituksen kontrollissa.

Jos esimerkiksi Yhdysvaltojen oligarkkinen systeemi hajoaa käsiin, kuten Nevanlinnan mukaan on hyvin mahdollista, eivät ”Euroopan kansalliset väliaikaisdiktatuurit (…) totisesti pääse sanelemaan, mitä siitä sitten seuraa”.

Fasistisen ”vallankumouksen” logiikan mukainen poikkeustilan ikuistaminen on tämän pelin yksi mahdollinen päätepiste, mutta nykyinen kaaos huomioiden tosiaan vain yksi. Hyvin toimeentuleva keskiluokka epäilemättä toivoo mahdollisimman pikaista paluuta sellaiseen ”normaaliarkeen”, jossa ulkomaanmatkat ja suurimittainen kuluttaminen jatkuvat aiempien vuosikymmenien tapaan nyt, kun koronavirus on jo ehtinyt muistuttaa meitä ”aineettomista arvoista” ja ”elämän perusasioista”. Logiikka on tässä hieman sama kuin Titanic-elokuvassa: köyhän tehtävänä on toimia rikkaan injektiona aineellisesti vauraan elämän sivuvaikutuksena tulevaa epäautenttisuutta vastaan. Kun koronavirus pakottaa vauraimmatkin meistä hetkiseksi sisätiloihin, on etenkin niillä, joiden taloutta eristäytymisen vaikutukset eivät välittömästi uhkaa, taipumus kuvitella tilanteen opettavaisuuden olevan kiteytettävissä jonkinlaiseksi poroporvarilliseksi viisausfilosofiaksi.

Puheet ”samassa veneessä” olemisesta voi yhtä lailla kuitata jäätävänä paskanjauhantana, mikäli näitä puheita kuulee nykyjärjestelmän voittajien suusta. Kun Unkarin pääministeri Viktor Orbán käyttää pandemiaa ikuisen poikkeustilan ja siten diktatuurinsa sinetöimiseen ja kotimainen mediayhtiömme PunaMusta jakaa osakkailleen kolmen miljoonan superosingot samalla kun lomauttaa 650 työntekijää kolmeksi kuukaudeksi, tajuamme totisesti, ettemme ole ”samassa veneessä” emmekä ”yksi kansakunta”. Li Anderssonin huomio koronakriisistä luokkaristiriitojen kärjistäjänä on oikeutettu.

Kompleksinen ja kaoottinen maailma jakaa meidät viheliäisellä tavalla, aina vain kiistattomammin ja kipeämmin. Ydinkysymys on, löydämmekö näkökulmaa, joka kykenee jäsentämään tämän jakautumisen oikein – toisin sanoen synnyttämään solidaarisuutta, jossa osattomat rinnastavat itsensä koko järjestykseen ja tulevat puhuviksi subjekteiksi, joita vallanpitäjillä (ja näiden suomista eduista nauttivilla) ei ole varaa jättää kuuntelematta.

Puhun tietenkin vallankumouksesta – mikään vähäisempi termi tuskin tulee kysymykseen, mikäli suhtaudumme vakavasti kysymykseen aidon tasa-arvon ja demokratian toteennäyttämisestä. Mutta missä määrin tiedämme, että juuri nyt on ”vallankumouksellinen tilanne”, ja onko tällainen edes tiedettävissä? Eräässä mielessä tässä on kyse hysteerikkojen ja fetisistien vastakkainasettelusta. Kun ensin mainitut tunnustavat patologiansa avoimesti ja etsivät vastausta mestareilta, joihin eivät koskaan kykene varauksetta uskomaan, turvautuvat fetisistit edelleen jäännöksiin ja mielikuviin (joiden seurauksista tällä haavaa piirteellisimpiä on katastrofin vähätteleminen – ja siitä seuraavat moninaiset ”protestit” kuten laumojen pakkautuminen lomakeskuksiin).

Mutta kuten Lacan sanoo, vain hysteerikko kykenee löytämään ja synnyttämään uutta tietoa, sillä jokaisen tietämisen aktin sine qua non on nykyisen mestarin syrjäyttäminen – toisin sanoen hysteerisen kysymyksen kysyminen. Tämä tarkoittaa, että meidän on väsymättä vaadittava johtajiamme kertomaan, missä todella mennään, miksi olemme sellaisia kuin he väittävät meidän olevan ja niin edelleen; muuten emme saa tilalle parempia, vaan aina vain huonompia tyyppejä.

”Vahvojen” johtajien kaipuumme on siten radikalisoitava vaatimukseksi ”paremmista” johtajista ja paremmasta järjestyksestä. Viruksen aiheuttamassa kaaoksessa tälle vaatimukselle on mahdollista saada ennen kuulumatonta pakottavuutta.