Iskikö ikäkriisi?

 
Ikäkriisi on kiertoilmaisu yksilössä ruumiillistuvan yhteiskunnallisen logiikan antagonismeille ja murtumapisteille. ”Ikäkriisi” alkaa, kun porvarillinen subjekti kohtaa ruumiinsa rajallisuuden ja rajan takana häämöttävän ahdistavan kysymyksen siitä, kenen suonissa yhteiskunnan halukone pumppaa. Ikäkriisi on yksilöpsykologinen nimitys yhteiskunnalliselle tilanteelle, joka velvoittaa toimenpiteisiin, mutta jota ei haluta nähdä poliittisena kysymyksenä. Logiikka vastaa liberaalin kirjallisuuskriitikon taipumusta epäpolitisoida relevantin kaunokirjallisen teoksen yhteiskunnalliset kysymyksenasettelut sukupolvien välisiksi kommunikaatio-ongelmiksi, ”sukupolviromaanin” aineksiksi.
 
”Kolmenkympin kriisi”: kokemus elämän suunnan puuttumisesta; sen kuvitelman, että tietää, mitä tahtoo, murtuminen; tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne; ”työelämä ehkä pettääkin odotukset” ja niin edelleen. ”Viidenkympin villitys”: pikkuporvarillista elämää 20 vuotta viettänyt (tyypillisesti valkoinen heteromies) ahdistuu ydinperhefunktion, ahtaiden sukupuoliroolien ja työkyvyn ylläpitoon käytetyn vapaa-ajan rapauttaman ruumiinsa tyhjiksi osoittautuneista lupauksista. Seuraukset samankaltaiset kuin kolmenkympin versiossa.
 
Kokemus elämän suunnan puuttumisesta jäsentyy ristiriitana pikkuporvarillisen normin ja omien sekavien haaveiden välillä. Tyypillistä on, ettei tässä nähdä haahuilun ja harhailun affektiivista potentiaalia, mahdollisuuksia vastata kriisiin etsimällä pidättäytymisen vapautta elämästä, jonka käsikirjoituksena on vakaa palkkatyö, asuntovelka, ydinperhe ja kuluttaminen. Haahuilun edellyttämä tietämättömyys ei näyttäydy riskialttiina seikkailuna, sillä kapitalistisen subjektin oletetaan aina jo tietävän, mitä haluaa, eikä hänen epätietoisuutensa voi olla enempää kuin merkki terveestä, kulutustottumuksiin ja yksilöllisen markkina-arvon kasvattamiseen kohdistuvasta rationaalisesta harkinnasta.
 
Kun tietämättömyys hairahtuu eksistentiaaliseksi, kriittisen massan ylittyminen selittyy banaaleilla ja sattumanvaraisilla yhteyksillä ruumiin ikävuosiin. Tyhjyyden, merkityksettömyyden ja halutalouden ristiriitaisuuden kokemus ei ole subjektin reaktio kapitalistisen halutuotannon ja valtamekanismien materiaalisiin antagonismeihin, vaan yksilön psykologinen häiriötila elinvuosien jatkumon saavuttaessa numeron 30 silloin, kun lukema osuu ajallisesti yksiin sen kanssa, että hegemoninen arvojärjestys tuppaa ahdistamaan.
 
Jos numero ei ole 30 vaan 50, puhutaan kriisin sijaan ”villityksestä”. Kapitalistinen halutuotanto neuvoo ostamaan moottoripyörän ja aloittamaan salasuhteen, jos moottorivene ja kesämökki tuntuvat liian kesyiltä. Ikävystyttävän yhteiskunnallisen sovinnaisuuden vastapainoksi tarjoutuu säädeltyä hedonismia, joka ei uhkaa luokka-asemaa tai sosiaalista järjestystä, mutta vapauttaa maksukykyisen moraalia sen verran, ettei itsemurha tai raiskausfantasioille antautuminen enää liiemmin houkuttele.
 
Työtön tai prekaari saattaa välttyä ”ikäkriiseiltä” sikäli kuin alhainen asema luokkien hierarkiassa vieraannuttaa hänet palkkatyösysteemiin sisään rakennetuista halukombinaatioista. Työttömyyslimbossa kitunut humanisti ei 30 vuotta täyttäessään ahdistu asuntovelan, ydinperheen perustamisen ja työuralla etenemisen sovinnaisuusloukusta. Hänellä ei ole sellaiseen rahaa. Jos jokin ahdistaa, niin se, ettei vielä kolmekymppiseksi mennessä ole ehtinyt kartuttaa loukun laukaisemisen vaatimaa alustavaa varallisuutta ja yhteiskunnallista asemaa. Todennäköisemmin kyse on kuitenkin vain saman viimeiset 10 vuotta kestäneen kriisin jatkumisesta, nimittäin köyhyyden tuottamasta alituisesta stressistä ja vitutuksesta.
 
”Ikäkriisin” kourissa kamppaileva subjekti haaveilee itsensä toteuttamisen vapaudesta samalla, kun suree sen mahdottomuutta. Kolmekymppinen ei tiedä mitä haluaa, viisikymppinen ehkä tiesi joskus, muttei tiedä enää. Kapitalismin halukoneessa tietämättömyys jalostuu ja pilkkoutuu kulutusvalintojen väliseksi kohtuulliseksi epävarmuudeksi samaan tapaan kuin yhteiskunnalliset kysymykset (kuten ilmastokriisi) muuntuvat kuluttajien ja suuryritysten välisiksi transaktioiksi (”kestävät kulutusvalinnat”).
 
”Ikäkriisi” lähestyy ratkaisuaan, kun epävarmuus ja eksistentiaaliset pohdinnat on kyetty onnistuneesti kääntämään pääoman ja sitä kasvattavien kuluttajasubjektien kielelle. Sen sijaan, että kysyisit Miten pitäisi elää? kysytkin: Kuinka kasvatan markkina-arvoani, että pystyn paremmin kilpailuttamaan osaamistani eri työnantajien välillä? Milloin on oikea aika siirtyä vuokralta omakotitaloon? Millaiset sijoituskohteet ovat tuottavia ja eettisiä? Olisiko aika inspiroitua uusista tyyleistä ja vaihtaa sisustus? Pitäisikö hankkia Oura™ Ring Generation 3? Pitäisikö laihduttaa? Milloin on oikea aika perustaa ydinperhe? Varaisinko äkkilähdön viikonlopuksi? Mikä on uskottavin tapa performoida syyllisyyttään ja tietoisuuttaan omista etuoikeuksistaan somessa?
 
Kun näihin kysymyksiin on vastattu, on jäljellä vain yksi: Miksi koko ajan stressaa ja vituttaa, vaikka teen kaiken oikein?