Aamun päiväkirjamerkintä: Joitakin laajoja näkymiä

Uutisvirran seuraaminen näyttää toteen suosiotaan kasvattavan nationalismin ja kaikenlaisen rasistisen ja jopa uusfasistisen ajattelun kaoottisen vellonnan. Tämän hyökyaallon pysäyttämisessä demarijohtoinen ”hyvinvointivaltioprojekti” on selvästi tyystin kyvytön.

Vasemmisto ei näytä pystyvän riittävän kriittisiin diagnooseihin saati niistä vedettäviin johtopäätöksiin, joista tärkeimpänä tulisi olla oikeistopopulismin rehellinen tunnustaminen nykyvasemmistolaisen politiikan tuottamaksi peilikuva-totuudeksi. Demarijohtoinen hallitus joutuu kohtaamaan kompromissi- ja konsensuspolitiikkansa umpikujat ennen muuta työn kriisin muodossa, omana kyvyttömyytenään saada aikaan lupaamiaan työllisyysreformeja, sillä mikään järjestelmän puitteissa tehty uudistus, jonka ideaalina on palkkatyön keskeisen roolin edellyttävä tuotantosuhde ja -järjestys, ei vähimmässäkään määrin kykene luomaan parempaa tulevaisuutta tavalliselle duunarille.

Prekarisaatio ja kurjistuminen lisääntyvät ja laajenevat, sillä makrotasolla kapitalismi edellyttää jatkuvaa kilpailua tuottavan työn vähentämisestä ja ostovoiman alentamisesta suurten yritysten tuottavuusinvestointien johtaessa sellaisiin kilpailun muotoihin, joissa keskeistä on yhä vähempi työ ja yhä suurempi kiinteä pääoma suhteessa työntekijään (työntekijään kohdistuvan riiston asteen eli työntekijäkohtaisen lisätyön ja lisäarvontuotannon on oltava yhä korkeampi). Tuotot keskittyvät finanssimarkkinoiden operaatioihin; kasattujen pääomien arvouttamisen mahdottomuus tuotannon ja työn avulla on luonut velkavetoisen fiktiivisen talouden järjestelmän, jossa perheitä kannustetaan velkaantumaan ja kuluttamaan tulevaisuuden tulokertymänsä ja yrityksiä kuluttamaan tulevaisuuden pörssivoittonsa liikapääoman arvon mitätöivän taloudellisen taantuman välttämiseksi.

Tätä ei haluta nähdä tai ymmärtää, sillä maailmanloppu on helpompaa kuviteltavaa kuin kapitalismin loppu (johtuen ennen muuta kapitalismin luomista kytkennöistä yleiseen tapaamme haluta asioita). Niinpä hallitukset uskottelevat luottavansa ”hyvinvointiprojektiin”, jonka nimissä ne lupaavat täysin epäuskottavia uudistuksia. Nationalistinen projekti toistaa näiden reformien kangastusmaisuuden syntipukkituotantona ja viholliskuvina palvellen samalla suurpääomaa kääntämällä kurjistuneet massat toisiaan vastaan. Parhaimmillaankin se tuntuu kykenevän tarjoamaan lähinnä jonkinlaisen fantasmaattisen ja arrogantin vetäytymisen ”traagisiin”, ahdistuksen sävyttämiin uhrimielialoihin ja fatalistiseen resignaatioon. Samalla peittyvät näkyvistä todelliset kysymykset ja ongelmanasettelu.

Jokaisen yhteiskunnallisen mikrotason suhteen vähittäinen markkinaehtoistuminen (kaikkien suhteiden muodostuminen myyjän ja ostajan suhteiksi) johtaa edelleen valtion roolin paradoksaaliseen kasvuun ja samanaikaiseen heikentymiseen, sillä yhtäältä immateriaalisten omistussuhteiden hallinta edellyttää yhä kattavampia ja väkivaltaisempia interventioita (tiedon ja sosiaalisten suhteiden yksityistäminen muun muassa vapaiden jakelualustojen syntymisen tahallisena vaikeuttamisena). Toisaalta valtio heikkenee, sillä saman kehityksen turvaamiseksi lainsäädäntövallan on enenevissä määrin tapahduttava globaalien suuryritysten sanelemissa puitteissa.

Koska maapallon ekologinen kantokyky ei enää riitä, kapitalismi houkuttelee meistä edistyksellisimpiä ja illuusiottomimpia ekofasistiseen lyhyen kantaman ratkaisuun, jossa vähenevien resurssien tehokas keskittäminen johtaa pakkolakeihin ja reaalisosialismin kaltaiseen tyranniaan. Tämä on luonteva ratkaisu niille, jotka odottavat ”kellon nollautumista” ja nykyisten voimasuhteiden myöhempää maksimoimista tarvittaessa jopa sodalla ja terrorilla.

Toinen vaihtoehto on siirtyä sellaiseen yhteiskuntajärjestykseen, jossa kapitalistiset markkinat ja palkkatyö vähitellen väistyvät monenlaisen vapaan ja ilmaiseen jakoon tehtävän itsetuotannon tieltä. Tässä visiossa yhteiskuntatuotanto muuttuu lopulta kokonaan ”vapaaksi” sitä mukaa kun tiettyjä yhteismaiden paikallisin voimin toteutettavia tuotannon haaroja vähitellen irrotetaan kapitalismista. Kulttuurin alueella tällaista kauppatavarapiiristä poistumista on jo tapahtunut ja tapahtuu jatkuvasti erilaisissa vapaan kulttuurin liikehdinnöissä. Samaan aikaan koko visio kuitenkin tuntuu mahdottomalta ajatella, ja olisikin kysyttävä, miksi – sen sijaan, että tuomitaan asia yksituumaisesti utopiaksi tai projisoidaan siihen jonkinlaista olematonta ja ylioptimistista humanistista metafysiikkaa. Tuotantosuhteiden osalta kyse on lähinnä tuoton ja kulutuksen yhteensopivuudesta; halun osalta puolestaan sen, mitä todella tarvitsee, haluamisesta. Koska markkinatalous kuitenkin pyrkii hävittämään mahdollisuudet määritellä riittävyyden normit resurssipohjaisesti, näyttää kulutuksen vapaaehtoinen supistaminen yhtä aikaa mahdottomalta ja välttämättömältä. Kapitalismi voi tarjota tähän ratkaisuksi pelkkää eettisen kuluttamisen kaltaista näpertelyä, jossa katoavan keskiluokan edustaja voi näppärästi hetken aikaa luulotella, että yksilön valinnoilla on väliä silloinkin, kun niiden viimekätinen funktio on järjestelmän tuotantosuhteiden säilyttäminen.