Satuin päivä pari
sitten kuuntelemaan erään pastorituttuni saarnaa. Esiin nousi herätyskristillisissä
piireissä tuttu ajatus siitä, kuinka ”maallistuneen” ihmisen elämä on monin
tavoin kristityn elämää helpompaa siinä mielessä, että se on jollain tapaa
epämoraalisempaa, vapaampaa tiukoista eettisistä koodistoista. Pointti siis
oli, jos nyt tulkitsen sen osapuilleen oikein, että (helluntai)kristityn elämäntapa
on jossain moraalisessa mielessä ”sekulaaria” elämäntapaa haastavampi, sillä
Jumalan tahdon seuraaminen edellyttää, ettei voi elää kuin pellossa ja vain seurailla
vapaasti halunsa kompassia.
Tällaisten
väitteiden ongelma ei tietenkään ole niiden ilmeisessä
paikkansapitämättömyydessä – kysehän on epäilemättä retorisesta kärjistyksestä,
mitä siihen tulee – vaan niiden varsinaisessa ajatuksessa, että olisi olemassa
jokin vapaa sekulaari elämäntapa, jokin helppo vapauden muoto.
On tietenkin
jossain mielessä vapaampaa elää hellaripiirien ulkopuolella ”isien perinnäissäännöistä”
(kuten raittiudesta, kiroilemattomuudesta jne.) piittaamatta, mutta olisi aika pinnallista
väittää, että jonkinlainen ”lupa” käyttää päihteitä tai kiroilla aina kun huvittaa
tekisi elämästä vapaampaa tai edes helpompaa. Kun sanotaan (helluntai)kristillisen
elämäntavan olevan eettisesti sekulaaria vaativampaa, ei viitata vain joistakin
ruumiin nautinnoista pidättäytymisen paineeseen. Tässä kontekstissa tulkitsen
myös pastorituttavani esittämää väitettä.
Toisaalta kyse on
aina myös ruumiin nautintojen säätelemisestä. Sille kristilliselle
elämäntavalle, josta pastorituttuni puhuu, tietyt nautinnon muodot ovat aina
ja kaikkialla kiellettyjä; ja sille sekulaarille elämäntavalle, johon hän
viittaa, nämä nautinnot ovat ”vapaasti valittavissa”. En tosiaan kuitenkaan
usko hänen haluavan sanoa, että sekulaari elämä on helpompaa vain tästä syystä.
Tarjoaahan tiivis uskonnollinen yhteisöelämäkin monia nautintoja ja
omanlaistaan vapautta, joiden pariin ulkopuolisella ei ole minkäänlaista
pääsyä.
Mistä siis on
kysymys? Eikö ennen muuta siitä, että kristityn elämästä tekee haastavampaa poikkeuksellisen
vaativa moraalinen koodisto – se, jonka Jeesus esittää kuuluisassa
vuorisaarnassaan, Laki, jota viime kädessä on mahdoton seurata? Tämä on nähdäkseni
ainoa mielekäs tapa tulkita väittämää, että kristillinen elämä on jotenkin
olennaisesti sekulaaria ”vaikeampaa” siksi, ettei se ole yhtä ”vapaata”, vaan
on liuta tiukkoja ihanteita seurattavaksi. Muuten puhumme vain pöytätavoista, joiden
paine kyllä sitoo ei-kristittyäkin, joskin kontekstisidonnaisemmin; ja
toisaalta unohdetaan helposti, että tiivis uskonyhteisö tekee tiettyihin
pöytätapoihin (kuten raittiuteen) sitoutumisen monelle yhteisöön kuuluvalle
kohtalaisen helpoksi, sillä yhteisöelämä ei vain kiellä ja rajoita, vaan myös
muuttaa haluamisen tapaa, jolloin se synnyttää omanlaistaan vapautta.
Entä vuorisaarna
sitten? Helluntailaiset tunnustavat Jeesuksen esittämän moraalikoodiston
mahdottomuuden siinä kuin luterilaisetkin: ihmisestä ei ole tätä Lakia
täyttämään, ja silti se on annettu. Mutta tästäkö lopulta on kyse? Siitä, että
kristityn elämä on sekulaaria vaikeampaa, sillä kristittyä sitovat mahdottomat
eettiset ja moraaliset vaatimukset siinä missä sekulaarit ihanteet on
mitoitettu ihmisen kokoon sopiviksi? Tässäkään väitteessä ei tunnu olevan
mieltä. Ensinnäkin juuri sekulaariksi miellettyä elämää rasittavat monenlaiset
ilmeisen mahdottomat moraliteetit (tämä ei ole vähääkään kiistanalaista),
toiseksi kristityn vapaudessa – klassisesti ymmärrettynä – on kyse ennen
kaikkea siitä, ettei hänen tarvitse pyrkiä mahdottomaan, sillä juuri se
päämäärä on jo täytetty. Joku toinen teki jo sen, mikä muutenkin oli ihmiselle
mahdotonta.
Jos taas ollaan
yhtä mieltä yllä sanotusta, alkuperäinen väittämä – että kristityn elämä on
haastavampaa, koska se ei ole yhtä vapaata kuin ei-kristityllä, joka ”voi elää
kuin pellossa” – joudutaan muuttamaan muotoon Kristityn elämä on
haastavampaa kuin ei-kristityn, sillä hän on vapaa mahdottoman Lain täyttämisen
velvoitteesta, toisin sanoen: kristitty on vapaa syyllisyydestä,
joka on ihmisyyden perustunne. Näin ajateltuna kristityn elämästä tekee vaikeaa
vapaus, ei sen puuttuminen.
Väite, että
kristityn elämä olisi erityisesti ei-kristityn elämää haastavampaa, on toki hiukan
hurskasteleva ja ylimielinen olettaessaan ignorantisti tietävänsä jotain niiden
toisten elämän vaikeudesta tai helppoudesta, mutta tämä lienee sivuseikka, ja
sen voi muotoilla vähemmän provokatiiviseksikin: Kristityn elämä on
haastavaa, sillä hän on vapaa. Juuri kristittyhän uskoo armoon, joka
vapauttaa hänet isien perinnäissäännöistä ja lokaaleista hengellisistä
auktoriteeteista elämään elämää parhaaksi katsomallaan tavalla, sillä mikään
yhteisö tai laki ei enää voi sitoa hänen omaatuntoaan.
Tämä vapaus on,
toden totta, haastavaa lajia, ja kristittyjen yhteisöt tyytyvät yllättävän
usein puhumaan mieluummin pöytätavoista ja niiden noudattamisen tärkeydestä,
siitä miten ”ei voi elää kuin pellossa” (ikään kuin kukaan meistä voisi).
Pöytätavoista saarnaaminen on helppoa. Aina löytyy niitä, jotka eivät jaksa
sellaisista välittää, mikä tekee kiusallisen helpoksi ajatella, että juuri
tässä menee ”todellisen” ei ”ei-todellisen” (kristillisyyden, uskovaisuuden,
ihmisyyden, minkä ikinä) raja: että ME olemme parempia, että MEIDÄN elämämme on
vaikeampaa, mutta meillä onkin kunnon moraali – toisin kuin noilla. Porttia on
aina helpompi vartioida kuin huolehtia, että kuka tahansa tuntee olonsa
tervetulleeksi, olipa millainen tahansa ja elipä elämäänsä kuinka tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.