Kristityn vapaudesta ja elämän helppoudesta

Satuin päivä pari sitten kuuntelemaan erään pastorituttuni saarnaa. Esiin nousi herätyskristillisissä piireissä tuttu ajatus siitä, kuinka ”maallistuneen” ihmisen elämä on monin tavoin kristityn elämää helpompaa siinä mielessä, että se on jollain tapaa epämoraalisempaa, vapaampaa tiukoista eettisistä koodistoista. Pointti siis oli, jos nyt tulkitsen sen osapuilleen oikein, että (helluntai)kristityn elämäntapa on jossain moraalisessa mielessä ”sekulaaria” elämäntapaa haastavampi, sillä Jumalan tahdon seuraaminen edellyttää, ettei voi elää kuin pellossa ja vain seurailla vapaasti halunsa kompassia.
 
Tällaisten väitteiden ongelma ei tietenkään ole niiden ilmeisessä paikkansapitämättömyydessä – kysehän on epäilemättä retorisesta kärjistyksestä, mitä siihen tulee – vaan niiden varsinaisessa ajatuksessa, että olisi olemassa jokin vapaa sekulaari elämäntapa, jokin helppo vapauden muoto.
 
On tietenkin jossain mielessä vapaampaa elää hellaripiirien ulkopuolella ”isien perinnäissäännöistä” (kuten raittiudesta, kiroilemattomuudesta jne.) piittaamatta, mutta olisi aika pinnallista väittää, että jonkinlainen ”lupa” käyttää päihteitä tai kiroilla aina kun huvittaa tekisi elämästä vapaampaa tai edes helpompaa. Kun sanotaan (helluntai)kristillisen elämäntavan olevan eettisesti sekulaaria vaativampaa, ei viitata vain joistakin ruumiin nautinnoista pidättäytymisen paineeseen. Tässä kontekstissa tulkitsen myös pastorituttavani esittämää väitettä.
 
Toisaalta kyse on aina myös ruumiin nautintojen säätelemisestä. Sille kristilliselle elämäntavalle, josta pastorituttuni puhuu, tietyt nautinnon muodot ovat aina ja kaikkialla kiellettyjä; ja sille sekulaarille elämäntavalle, johon hän viittaa, nämä nautinnot ovat ”vapaasti valittavissa”. En tosiaan kuitenkaan usko hänen haluavan sanoa, että sekulaari elämä on helpompaa vain tästä syystä. Tarjoaahan tiivis uskonnollinen yhteisöelämäkin monia nautintoja ja omanlaistaan vapautta, joiden pariin ulkopuolisella ei ole minkäänlaista pääsyä.
 
Mistä siis on kysymys? Eikö ennen muuta siitä, että kristityn elämästä tekee haastavampaa poikkeuksellisen vaativa moraalinen koodisto – se, jonka Jeesus esittää kuuluisassa vuorisaarnassaan, Laki, jota viime kädessä on mahdoton seurata? Tämä on nähdäkseni ainoa mielekäs tapa tulkita väittämää, että kristillinen elämä on jotenkin olennaisesti sekulaaria ”vaikeampaa” siksi, ettei se ole yhtä ”vapaata”, vaan on liuta tiukkoja ihanteita seurattavaksi. Muuten puhumme vain pöytätavoista, joiden paine kyllä sitoo ei-kristittyäkin, joskin kontekstisidonnaisemmin; ja toisaalta unohdetaan helposti, että tiivis uskonyhteisö tekee tiettyihin pöytätapoihin (kuten raittiuteen) sitoutumisen monelle yhteisöön kuuluvalle kohtalaisen helpoksi, sillä yhteisöelämä ei vain kiellä ja rajoita, vaan myös muuttaa haluamisen tapaa, jolloin se synnyttää omanlaistaan vapautta.
 
Entä vuorisaarna sitten? Helluntailaiset tunnustavat Jeesuksen esittämän moraalikoodiston mahdottomuuden siinä kuin luterilaisetkin: ihmisestä ei ole tätä Lakia täyttämään, ja silti se on annettu. Mutta tästäkö lopulta on kyse? Siitä, että kristityn elämä on sekulaaria vaikeampaa, sillä kristittyä sitovat mahdottomat eettiset ja moraaliset vaatimukset siinä missä sekulaarit ihanteet on mitoitettu ihmisen kokoon sopiviksi? Tässäkään väitteessä ei tunnu olevan mieltä. Ensinnäkin juuri sekulaariksi miellettyä elämää rasittavat monenlaiset ilmeisen mahdottomat moraliteetit (tämä ei ole vähääkään kiistanalaista), toiseksi kristityn vapaudessa – klassisesti ymmärrettynä – on kyse ennen kaikkea siitä, ettei hänen tarvitse pyrkiä mahdottomaan, sillä juuri se päämäärä on jo täytetty. Joku toinen teki jo sen, mikä muutenkin oli ihmiselle mahdotonta.
 
Jos taas ollaan yhtä mieltä yllä sanotusta, alkuperäinen väittämä – että kristityn elämä on haastavampaa, koska se ei ole yhtä vapaata kuin ei-kristityllä, joka ”voi elää kuin pellossa” – joudutaan muuttamaan muotoon Kristityn elämä on haastavampaa kuin ei-kristityn, sillä hän on vapaa mahdottoman Lain täyttämisen velvoitteesta, toisin sanoen: kristitty on vapaa syyllisyydestä, joka on ihmisyyden perustunne. Näin ajateltuna kristityn elämästä tekee vaikeaa vapaus, ei sen puuttuminen.
 
Väite, että kristityn elämä olisi erityisesti ei-kristityn elämää haastavampaa, on toki hiukan hurskasteleva ja ylimielinen olettaessaan ignorantisti tietävänsä jotain niiden toisten elämän vaikeudesta tai helppoudesta, mutta tämä lienee sivuseikka, ja sen voi muotoilla vähemmän provokatiiviseksikin: Kristityn elämä on haastavaa, sillä hän on vapaa. Juuri kristittyhän uskoo armoon, joka vapauttaa hänet isien perinnäissäännöistä ja lokaaleista hengellisistä auktoriteeteista elämään elämää parhaaksi katsomallaan tavalla, sillä mikään yhteisö tai laki ei enää voi sitoa hänen omaatuntoaan.
 
Tämä vapaus on, toden totta, haastavaa lajia, ja kristittyjen yhteisöt tyytyvät yllättävän usein puhumaan mieluummin pöytätavoista ja niiden noudattamisen tärkeydestä, siitä miten ”ei voi elää kuin pellossa” (ikään kuin kukaan meistä voisi). Pöytätavoista saarnaaminen on helppoa. Aina löytyy niitä, jotka eivät jaksa sellaisista välittää, mikä tekee kiusallisen helpoksi ajatella, että juuri tässä menee ”todellisen” ei ”ei-todellisen” (kristillisyyden, uskovaisuuden, ihmisyyden, minkä ikinä) raja: että ME olemme parempia, että MEIDÄN elämämme on vaikeampaa, mutta meillä onkin kunnon moraali – toisin kuin noilla. Porttia on aina helpompi vartioida kuin huolehtia, että kuka tahansa tuntee olonsa tervetulleeksi, olipa millainen tahansa ja elipä elämäänsä kuinka tahansa.