Taiteesta, uskosta ja vapaudesta

Aatteellisessa intohimoisuudessa tuntuu aina olevan jotain minimaalisesti jaloa, olipa aate kuinka perverssi ja viheliäinen tahansa. Tämä ajatus muodostaa väylän, joka nykyään tuntuu avaavan minulle mahdollisuuksia ymmärtää menneisyyttäni järkevällä tavalla, liiaksi mustamaalaamatta ja ilman joutavaa moralismia.

Vanhoista päiväkirjamerkinnöistäni piirtyy kuva nuoresta uskovaisesta, jonka hengellistä elämää puhkovat niin nopeat, väkivaltaiset herätykset kuin laajat ja latteat ”erämaavaiheetkin”. Kun tulin herätykseen (niitä sattui yhteensä ehkä 3–4 luokittelutavasta riippuen), oli uskovaisuuteni hyvin intohimoista; muina aikoina intohimoni kanavoitui taiteeseen ja pohdiskeluun.

Helluntailaisaikoina suhteeni taiteeseen muodostuikin jokseenkin ambivalentiksi, joskin suhteen jännitteisyys oli monella tapaa tiedostamaton. Kaikki varhaiset (ja julkaisemattomat) romaanikäsikirjoitukseni pursuavat kapinaa uskonnollisia auktoriteetteja vastaan, niitä samoja, joita uskonelämän arkisessa todellisuudessa ei sopinut kyseenalaistaa. Edes herätyksen aikoina en kyennyt enkä halunnut alistaa taidetta minkäänlaiselle evankeliumin julistukselle (vaikka saatoin sellaista itselleni uskotellakin). 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun helluntaipiireissä tällainen asenne oli hyvin epäilyttävä.

Kiintoisaa onkin juuri se, kuinka taide onnistui säilymään elämässäni suhteellisen autonomisena alueena, joka tarjosi tilaa kapinalle ja dialektiikalle silloinkin, kun koetin kunnioittaa auktoriteetteja olemalla niiden suhteen tahallisen epäkriittinen. Etenkin herätyksellisinä ajanjaksoina ajattelin paradoksaalisesti, että taiteen on kirkastettava Kristusta, vaikka taide samanaikaisesti edusti minulle vapautta – sellaistakin vapautta, joka antoi luvan olla piittaamatta Jumalasta tai hengellisyydestä.

Oliko helluntaitaustasta irtautuminen (ainakin näennäisesti) niin helppoa juuri siksi, että elämässäni oli aina ollut kaikesta hengellisyydestä tyystin vapaa ajattelun ja toiminnan maisema, nimittäin taide? Tätä olen usein miettinyt. Vain silloin, kun ryhdyin erikseen ja tietoisesti asiaa jäsentelemään, se alkoi näyttäytyä läpeensä ristiriitaisena ja ratkaisemattomana: tiesinhän, etten tahtonut tehdä taidetta ”Jumalan kunniaksi” ja hänen valtakuntansa asian edistämiseksi; halusin vain tehdä hyvää taidetta, mitä se ikinä tarkoittikaan. Asenteeni oli moderni, taidetta ei sopinut asettaa minkään asian palvelukseen.

Helluntaikristittynä ja sen aikaisen uskonyhteisön opit sisäistäneenä ajattelin kristillisen elämän keskeiseksi periaatteeksi ”kaiken alistamisen Kristukselle”. Jumalan oli oltava ykkösprioriteetti, ja näin oli oltava suhteessa kaikkeen. Nuorteniltojen rukous- ja saarnasessioiden suosituinta kamaa oli jatkuva kehotus pohtia sitä, onko jokainen elämänalue luovutettu Jumalalle. Tämä tendenssi elää vahvana edelleen: ihmisen on antauduttava Jumalan käyttöön kokonaan. Yksi ikimuistoisimmista kiteytyksistä (jota olen myöhemmin proosassanikin hyödyntänyt) nuoruudestani kuului: Jumala ei tahdo parasta, vaan kaiken.

Loogisesti tästä seurasi, ettei tosiuskovalle viime kädessä sallittu elämänalueita, joilla ei ollut mitään tekemistä hengellisen todellisuuden eli Jumalan kanssa. Niinpä suhdettani taiteen harjoittamiseen määritti jonkinlainen nautinnollinen syntisyys, jota en kuitenkaan kyennyt täysin artikuloimaan ja jonka tarkempi pohdiskelu ajoi (toisinaan jopa sietämättömiin) sisäisiin ristiriitoihin. Taide oli määrittämätöntä vapautta kalvavista, selkeästi jäsennetyistä auktoriteeteista; vapautta vihaan, kaunaan, kunnianhimoon ja perversioihin, jotain suorastaan olemuksellisesti jumalatonta. Taide oli aktuaalisen vapauden alue: kukin taideteos määritteli prosessissaan oman formaalin vapautensa rajat, eikä mikään hengellisen representaation vaatimus voinut asettua tämän vapauden ehdoksi.

Kun jäljestäpäin mietiskelen julkaistun tuotantoni tendenssejä – etenkin Joensuu-trilogian ja Parallaksin kummallista ja jatkuvaa paljastumisen halua –, tuntuu taiteen ”nautinnollinen syntisyys” tarjoavan useitakin kulmia tartuttavaksi. Helluntailaisaikoina taide muodosti kanavan, jossa saatoin vihata, häpäistä ja polkea hengellisiä auktoriteetteja ujuttamalla fantasiaani tarvitsemani ainekset: paljastumisen, skandaalin, kuumat ja kriittiset kysymykset, seksin, inhimillisen halun kierouden ja etiikan perversiot. Toisaalta se tarjosi myös leikin ja kokeilun kentän, jonka rajoja ei sanellut Jumala, vaan oma mielikuvitus.

Tämä kaikki houkuttelee tietysti kertomaan tarinaa, jossa taide pelastaa vapautta kaipaavan hengen autoritäärisen uskonyhteisön tukahduttavalta koneistolta; mutta tuskinpa mikään on enää näin yksinkertaista. Kriittisen itse-erittelyn ja älyllisen rehellisyyden vaatimus pakottaa minut silmäilemään myös omaa pakkomielteisyyttäni ja kyselemään, kuinka tähän on tultu. Menneisyyden minäni katselee peilistä ja ihmettelee, mitä uskolle tapahtui. Naureskelu ja puheet kriittisen ajattelun vapauttavasta voimasta tarjoavat helpon tien, mutta ainoastaan toistavat (toki uudessa kuosissa) helluntaiaikojen ”uskon suojelemisen” eleen. On paljon hankalampaa koettaa aidosti hämmästellä, kuinka kaltaisestani helluntaikodin kasvatista, jonka uskonelämä oli monella tapaa sitoutunutta ja autenttista, tuli ihminen, joka vastaa kieltävästi kun kysytään, oletko uskovainen. Taideko minut vapautti? Totisesti aivan liian helppo ja identiteettipoliittinen vastaus.

Menneisyyden minäni ei ensinnäkään olisi käsittänyt mitään tällaisesta ”vapautumisesta”. Olinhan itse onnellinen ja katsoin myös olevani vapaa, huomattavasti vapaampi kuin kukaan ei-uskova; juuri mikään ei olisi saanut minua toisiin ajatuksiin. Onnen ja vapauden salaisuus oli Kristuksessa, ja suurinta vapautta oli palvella Jumalaa koko elämällään. Peilistä katsova kuvajainen kysyisikin nyt: Etkö ollut onnellisempi silloin? Eikö elämälläsi ollut suuri tarkoitus? Eikö jokainen arkinen asiakin säteillyt ylimaallista valoa?

Mitä minä näihin kysymyksiin nykyään vastaan? Kyllä, menneisyyden minä, olet oikeassa… olin onnellisempi kuin nykyään; elämäni oli osa suurta Suunnitelmaa, Jumala halusi käyttää minua ja hänellä oli ihmeellisiä asioita varalleni… eikä arkisuus ollut koskaan pelkkää arkisuutta…

Huomatkaamme, etten tällä tavoin suinkaan glorifioi menneisyyttäni, saati kaipaa sitä. Kirjoituksen – joka on jo venynyt normaalia pidemmäksi – alkuosan silmäileminen riittää todentamaan tämän. Mitä sitten ajan takaa? En ole siitä aivan varma; osaan vain hapuillen sanoa, etteivät onni ja vapaus ole enää hetkeen kulkeneet käsi kädessä – ja että jälkimmäinen on jotain hirviömäistä ja paljon onnellisuutta olennaisempaa. Eikä kuitenkaan ole ketään onnellista, joka ei väittäisi olevansa vapaa. Silti pidän vapauden ja onnellisuuden suhdetta dialektisena. Jälkimmäinen voi syntyä ensimmäisen sivutuotteena samoin kuin sen uskottelun välttämättömänä momenttina. Näinhän on laita etenkin sen lajin aatteellisuudessa, jollaiseen kuuluu vankka tietämys siitä, mitä Toinen on vailla ja mitkä asiat hänen on elämässään korjattava, ennen kuin hän todella voi olla vapaa.