Pääomapiirit ja teatterin taide

Viimeaikaisissa uutisissa maamme rikkaimman promillen asenteista ja pääomapiirien vallasta ei luultavasti ole kenellekään mitään tiedollisesti uutta. Asenteet näkyvät teoissa, ja valta huokuu perusasetelmasta, jossa ”demokratia” tarkoittaa kansan harjoittamaa kollektiivista pelleilyä vaaliuurnilla kerran neljässä vuodessa. Äänestäminen ei muuta mitään, ellei ensin muuteta kehyksiä, joissa se tapahtuu.

Tällä hetkellä demokratia toteutuu teatterina, joka on verrattavissa ”litteä maa vs. pyöreä maa” -debattiin: asetelman idioottimaisuus ja vääristyneisyys ei ole siinä, että ”sallitaan keskustelu eri osapuolien välillä”, vaan siinä, että sallimalla asetelma implikoidaan keskusteluosapuolten positioiden tasavertaisuus, toisin sanoen asetetaan puite, jossa idioottimainen luulottelu esiintyy tieteellisen faktan veroisena kumppanina. Asetelmaa ei tietenkään voi puolustella ”reilulla kilpailulla”, jossa paremmin argumentoiva osapuoli voittaa, sillä vääristymä on jo tavassa, jolla kiista määräytyy.

Pääoman logiikan hallitsemassa demokratiassa väite siitä, että äänestyslipukkeensa uurnaan joka neljäs vuosi pudottava kansalainen olisi jollain tapaa ”vaikuttamassa” järjestelmän muuttamiseen, on samalla tavalla virheellinen kuin populistinen idea idioottimaisen mielipiteen ja varsinaisen ajattelun formaalista vastakkainasettelusta. Kun media marssittaa studioon ilmastodenialistin ja valtavirtatieteen konsensuksen edustajan, populisti on jo voittanut huolimatta siitä, kuinka murskaavasti tiedemies kykenee osoittamaan denialistin väitteiden perättömyyden, sillä hänen logiikkansa on jo sanellut keskustelun puitteet ja siten rakenteistanut sen virheellisesti. Edustuksellinen demokratia ei tarkoita ”kansan tahdon” toteutumista sen enempää kuin ilmastodenialismin ja tieteen välinen ”keskustelu” on todiste kriittisen ajattelun valmiudesta sietää ”eriäviä käsityksiä”.

Muista pääomapiirien hallinnoimista käsitteistä voimme nostaa esiin vaikkapa vastuun ja vapauden kaltaiset toistuvat iskusanat. Ensin mainittua käytetään palkka- ja tuloerojen perustelemiseen, vaikka kysymys on lopulta vain lisäarvontuotannon jatkuvan paisuttamisen abstraktista vastuusta (eikä esimerkiksi vastuusta työläisen elämästä); jälkimmäisen avulla on mahdollista rinnastaa Postin harjoittama riisto (niin sanottu työehtoshoppailu) eri keikkatöillä itsensä hädin tuskin elättävän työläisen toimeentuloon (ja kutsua sitä vaikkapa ”työshoppailuksi”) antamalla ymmärtää, ettei kyse ole muusta kuin yhden ja saman vapauden kahdesta erilaisesta ilmenemismuodosta.

Kolmas käypä strategia on määritellä proletaarin harjoittama järjestelmäkritiikki epämääräiseksi ”kaunaisuudeksi” tai ”kadehtimiseksi”, jolloin alun perin systeeminen ja objektiivinen antagonismi (työn ja pääoman ristiriita, subjektiviteetin hallinta, lisäarvontuotannon edellyttämä homogenisointi tms.) sulkeistetaan yksilölliseksi tai jopa kollektiiviseksi patologiaksi (huono-osaisten kateus rikkaita kohtaan, ideologinen sinisilmäisyys, laiskuuden oikeuttaminen jne.).

Suuri osa ihmisistä on tavalla tai toisella kaikesta tästä tietoinen, mutta niin kauan kuin käsitteet kelluvat läpitunkemattomina poliittisessa jargonissa ja kaiken maailman konsulttien paskanjauhannassa, ne ylläpitävät toiminnallista (eivät siis niinkään vakaumuksellista) teeskentelyä, joka realisoituu yhteiskunnallis-poliittisina rituaaleina Ylen studiojaaritteluista eri vaalien äänestysperformansseihin. Yhteistä kaikille on puitteiden jääminen koskemattomiksi. Tässä mielessä näihin rituaaleihin osallistuminen on jopa haitallista (kuten ilmastodenialismi vs. tiede -esimerkissä), ja aidoin järjestelmäkritiikin muoto olisikin usein radikaali ja järjestäytynyt pidättäytyminen kaikesta toiminnasta. Samasta syystä todellinen poliittinen teko voi tarkoittaa meneillään olevan politiikan katkosta, ”yhteisten asioiden hoitamisesta” kieltäytymistä.

Näennäisen neutraalit tai ”yhteisesti jaetut” käsitteet olisikin tässä mielessä politisoitava ja problematisoitava, saatettava ruohonjuuren eli yhteiskunnallisten kamppailujen tasolle ja niihin nähden sidoksisiksi. ”Yleiskäsitteinä” ne palvelevat vain pääomapiirien väärää universaalia ja toimivat sortoa ja luokkaeroja kätkevinä ideologisina momentteina.