Se kävi hiljaisesti ja rauhallisesti

”Haiseva talo” -novellini (teoksessa Sano kuolemalle käsipäivää, Kirjokansi 2019) alkaa kertojapäähenkilön näennäisen simppelillä maininnalla näkemästään unesta:

Näin unta kapitalismin romahtamisesta. Se kävi hiljaisesti ja rauhallisesti, sen jälkeen jatkettiin elämistä ja olemista niin kuin ei mitään. Tiedettiin, että jossain oli sekasortoa ja paniikkia ja itsemurhia. Etsin netistä tietoa ja löysin jotain kuvia pörssistä. Kummoista se ei ollut.

Kuten onnistuneimmat aloitukset minulla yleensä, novellin ensimmäinen lause ”vain ilmaantui” (ja tiesin sen heti olevan täydellinen, sivutolkulla korkoa kasvava). Näennäisen simppeli aloitus on siksi, ettei kapitalismin loppua tunnu mahdolliselta kuvitella. Usein toisteltu sanonta kuuluu, että on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin romahtaminen. Kapitalismi tuntuu itsestään selvältä tavalta järjestää yhteiskunnallinen olemisemme, yhtä ilmeiseltä kuin se tosiasia, että uralla, työmarkkinoilla ja koulussa edetään toisia vastaan kilpailemalla. Vieläpä olemme – ainakin ne, joita tällainen järjestely hyödyttää – taipuvaisia pitämään tällaista verenhimoisuutta ruokkivaa solipsismia luonnollisena.

Kun novellin kertoja Sune uneksii kapitalismin lopusta, hän ajattelee mahdotonta; ja tähän mahdottomaan viittaamalla ”Haiseva talo”, kertomus modernista hippikommuunista ja sen väistämättömältä vaikuttavasta tuhoutumisesta, alkaa. Novellin alun ja lopun voikin ajatella kapitalismin luoman maailmattoman vaihtoehdottomuuden napoina: hippikommuuni katoaa kuin hälvenevä uni. Kun Sune herää, hän kuulee, että yhteisestä talouskassasta on kadonnut kolmannes. Kukaan ei vaikuta varastaneen rahoja, eikä niiden katoamiselle löydy mitään selitystä. Yhteisasunto homehtuu ja lahoaa silmissä, tavarat hajoavat, yksi kommuunin asukkaista löytyy kuolleena; kaikkialla leijailee mädäntyvän perustan läpitunkeva, hienovarainen löyhkä.

Fasismi ja liberaali vasemmistolaisuus näyttäytyvät novellissa voimattoman symbolisen kapinan epätoivoisina muotoina. Keskustan baarissa Sune todistaa piittaamattomasti natsiunivormuisen eksentrikon ja ”vähemmistöjen puolesta” provosoituneen liberaalin koomista tahtojen taistelua. Politiikka on typistynyt ”arvokeskusteluksi”, jota määrittelevät populaari identiteettisymboliikka, väärinkäsitykset ja ylenkatseellinen moralismi. Molempia hahmoja yhdistää kapitalismi: natsipukuinen eksentrikko on markkinoiden luomus siinä missä vallankumouksensa möhlinyt liberaalivasemmistolainenkin, jolle luokkataistelu merkitsee enää vain kysymystä sallituista ja kielletyistä symboleista. Molemmat juoksevat pääoman asialla, eikä ”arvokeskustelu” ulotu kulttuuria kauemmas.

Novelli päättyy tavallaan lohduttomasti. Eräänä yönä Sune varastaa läheisen omakotitalon ulkovarastosta bensakanisterin ja polttaa ”haisevaksi taloksi” muuttuneen kommuunin asukkaineen päivineen maan tasalle. Hän tajuaa umpikujan ja reagoi siihen liskoaivoisesti, puhtaalla ja jäsentymättömällä, miehisen tuhoavalla aggressiolla. Kohtauksen voi lukea paitsi pessimistisenä kommentaarina alun (toive)uneen, myös poliittiselta kannaltaan ambivalentiksi jäävän päähenkilön turhautuneen halun tuottamana äärimmäisenä tuhofantasiana, katastrofina, josta unelmoidaan niin vasemmalla kuin oikealla: kunhan vain maailma lakaistaan kaikesta tekopyhästä ja valheellisesta paskasta, tulesta kohoaa uusi alku, ja niin edelleen.

Sunen unessa kapitalismi romahtaa kuitenkin ”hiljaisesti ja rauhallisesti”, ilman tuhoisaa spektaakkelia tai raivoisaa vallankumousta. Itsemurhat, paniikki ja sekasorto ovat jotain, josta ”tiedetään” ja jotka tapahtuvat ”jossain”. Missä? Kyse on tietenkin kaikkea tiedettyä jäsentävästä mediasta, kapitalismin kylkeen liimautuneesta välttämättömästä trauma- ja kriisintuotantokoneistosta. Kun kapitalismi romahtaa, median ote höllentyy: kriisitietoisuus muuttuu akuutista etäiseksi.

Näin ajateltuna Sunen tuhoisa ja lopullinen ratkaisu tarkoittaa hänen unensa pettämistä. Kapitalismin loppu on utopiaa, mutta Sunen erehdys on nähdä utopia irrationaalisena ja epärealistisena haavemaana pikemmin kuin välttämättömänä ja hedelmällisenä horisonttina, jossa ajattelu voi keksiä todellisen ja mahdollisen vaihtoehdon olemassaolon. Sune toisin sanoen kiistää utopian tosi olemuksen: hän kieltää utopian luovana suhteena käsillä olevaan kriisiin ja valitsee sen sijaan ”akuutin kriisitietoisuuden” ansaksi osoittautuvan frustraation ja silmittömän aggression.

Sune ajattelee kaiken olevan menetetty, sillä kapitalismin romahdus oli pelkkä uni. Näin hän kieltää unessa ilmaantuvan totuuden, utopian ideassa piilevän mahdollisuuden aitoon vastarintaan. Herätessä on vastassa vain paheneva niukkuuden kierre: rahat loppuvat, syylliset kätkeytyvät pääoman abstraktioihin. Kun ruokapulaan haetaan lainaa vanhemmilta, seurauksena on kaunaa ja häpeää: hippikommuunin asukkaat näyttäytyvät nyt kaikista hyvistä aikomuksistaan huolimatta hedonistisina loiseläjinä, jollaisina kapitalisti tahtoo heidät nähtävänkin. Edessä on vain velanoton myötä kiihtyvä, väistämättömään umpikujaan päättyvä tympeä kierre.

Ehkä olisikin seurattava unen totuutta, alettava uskoa utopiaan terveen järjen ja realismin nimissä.

Muutama huomio "kulttuurimarxismista"

(EDIT: Tästä tekstistä löytyy päivitetty täältä.)

 

Kuten Marko Hamilo kirjoittaa Uuden Suomen ”käsitekriittisessä” artikkelissaan, uuden oikeiston piirissä ”kulttuurimarxismilla” tarkoitetaan

yksinkertaisesti marxilaista maailmankuvaa ilman sen taloudellista ja poliittista ulottuvuutta. Samalla työväenluokka menetti asemansa sorrettuna luokkana, joka tulisi tekemään vallankumouksen. Sen paikan ottivat erilaiset marginaalit: seksivähemmistöt, mustat, maahanmuuttajat ja niin edelleen.

Koska Hamilon tulkinta on jo toisaalla osoitettu läpeensä virheelliseksi, en käsittele asiaa tässä sen enempää. Tyydyn vain toteamaan, ettei kulttuurimarxismia Hamilon tapaan muotoilemana oppina, järjestelmänä tai jonkinlaisena kulttuuripoliittisena dogmatiikkana ole oikeastaan olemassakaan.

Olettakaamme kuitenkin – just for the sake of the argument – että ”kulttuurimarxismin” käsite on validi muutenkin kuin uusoikeistolaisena koirapillinä ja pahaenteisenä viittauksena 1930-luvun tiettyihin kiistatta barbaarisiin kehityslinjoihin. Jos kulttuurimarxismia olisi olemassa, sen keskeisimpänä dokumenttina voisi epäilemättä pitää Frankfurtin koulukunnaksi kutsuttuun marxilaiseen älymystökeskittymään kuuluvien Max Horkheimerin ja Theodor Adornon toisen maailmansodan aikoihin laatimaa kulttuurikriittistä puheenvuoroa ja laajaa esseeteosta Valistuksen dialektiikka (Dialektik der Aufklärung, 1944).

Ymmärtääksemme jotain ”todellisesta” kulttuurimarxismista on siis ymmärrettävä, mistä Horkheimerin ja Adornon teoksessa on olennaisesti kysymys. Viittaaminen poliittisen korrektiuden vaatimuksiin, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureihin, ”woke”-kulttuuriin tai siihen, mitä joku Juha Ahvio sanoo Gramscista, Marcusesta, Adornosta tai kommunismista, ei riitä.

Valistuksen dialektiikan lukeneelle käy vieläpä suhteellisen nopeasti selväksi, ettei liberaalivasemmiston paljon puhutulla (ja syytetyllä) halulla ”tuhota länsimaisen kulttuurin kristilliset perusarvot” ole mitään erityistä tekemistä Horkheimerin ja Adornon kriittisen projektin kanssa. Riittää, kun lukee ajatuksella Valistuksen dialektiikan laajan alkuluvun ”Valistuksen käsite”, jossa tekijät pyrkivät osoittamaan, kuinka

[v]alistuksen uhriksi joutuneet myytit olivat kuitenkin sen itsensä aiempaa tekoa. (…) Myytti halusi selostaa, nimetä, sanoa alkuperän ja sen myötä esittää, todeta, selittää. Tämä piirre voimistui, kun myyttejä alettiin koota ja merkitä muistiin. Jo varhain ne muuttuivat selosteista opeiksi. Jokainen rituaali sisälsi mielteen tapahtuneesta määräkulkuna, johon loitsijan oli tarkoitus vaikuttaa. Rituaalin tämä teoreettinen ainesosa itsenäistyi kansojen varhaiseepoksissa. Tragediankirjoittajien löytämät myytit astuivat esiin kurina ja mahtina, joita jo Bacon ihannoi tavoitteena.

Horkheimerin ja Adornon kriittisen projektin ytimessä on kontribuutio länsimaiseen keskusteluun ja reflektioon, jossa ajattelu voi saada selkoa synneistään. Valistus, joka pyrki systemaattisesti poistamaan taikauskon maailmasta ja abstrahoimaan kaiken olevan mitattavaksi varannoksi, on tekijöiden mukaan tässä pyrkimyksessään ”totalitaarinen”:

Mihin tahansa henkiseen vastarintaan törmääminen vain paisuttaa sen voimia. Tämä johtuu siitä, että myyteissäkin valistus tunnistaa itsensä. Mitä vastarinnan hyödyntämät myytit ovatkin, niistä tulee tällaisissa kamppailuissa perusteluja, jolloin ne joutuvat väistämättä polvistumaan sen hajottavan järkiperäisyyden periaatteen edessä, josta [sic] ne valistusta syyttävät. Valistus on totalitaarinen.

Horkheimerin ja Adornon mukaan valistuksen edistystä tuhoavat mahdit ammentavat voimansa sen omaan rakenteeseen kätkeytyvistä jännitteistä. Valistuksen totalitaarisuus on seurausta valistuksen projektin alkuperäisestä ristiriidasta, joka ylipäätään on tehnyt kaiken havaitun edistyksen mahdolliseksi: ”Minuuden herääminen maksetaan tunnustamalla valta kaikkien suhteiden periaatteeksi.” Jos esimodernin ajan magia olikin ”veristä epätotuutta” ja luontoon kohdistuvaa hallinnan pyrkimystä ja harjoittamista, ”se ei vielä kieltänyt herruuttaan muuntautumalla puhtaaksi totuudeksi ja laittautumalla sellaisenaan alistamansa maailman perustaksi”. Valistuksen projektissa ”olioiden olemus paljastuu alati samaksi, herruuden perustaksi”, mikä edelleen tuottaa luonnon ja maailman suureksi ykseydeksi. Ero on pantu viralta.

Sivilisoitunut ihminen julistautuu ”näkymättömän mahdin näköiskuvaksi” siinä missä esimoderni loitsija vain asettui luonnossa havaitsemiensa mahtien kaltaiseksi niitä pelotellakseen tai lepytelläkseen, ja

[v]asta tällaisena näköiskuvana ihminen tajuaa itsensä minäksi, joka ei voi kadota toisiin samastumalla vaan joka takertuu häneen läpitunkemattoman naamion tavoin. Yhdessä vastineensa, luonnon ykseyden kanssa tämä samana pysyvä minä kumoaa laatujen moninaisuuden. Laatujen riisuminen tekee luonnosta kaoottista, pelkästään jaoteltavaa ainesta, ja kaikkivoivasta minästä tulee pelkkä omistuksen kohde, abstrakti samuus.

Syyttäessään nykyajan ”kulttuurimarxisteja” – toisin sanoen liberaalia, kulttuuripolitiikkaa patologisen syyllisyytensä ja eräiden kohtalokkaiden sekaannusten pohjalta harjoittavaa establishmentia – vallanhalusta ja totalitarismista uusi oikeisto on itse kulttuurimarxistisempaa kuin kritiikkinsä kohde. Poliittisen korrektiuden ja liberaalin suvaitsevaisuuden paradoksit näyttäytyisivät Valistuksen dialektiikan kirjoittajille yhden ja saman herruuden harjoittamisen jälkimoderneina muotoina, mitä ne tosiasiallisesti ovatkin.

Uudesta oikeistosta poiketen Horkheimer ja Adorno eivät kuitenkaan perustaisi diagnoosiaan ”kulttuurien välisiin luonnollisiin eroihin” (syyllistyen näin pinnalliseen ja virheellisesti essentialisoivaan reduktionismiin), vaan tunnistaisivat ilmiössä porvarillisen hallinnan periaatteen, luokan pyrkimyksen yhtenäistää todellisuus hallitsijoiden etujen mukaisella tavalla – mikä poliittisen korrektiuden ja kulttuuriseen problematiikkaan yksipuolisesti keskittyvien, lukuisten sosiaalista oikeudenmukaisuutta tavoittelevien projektien tapauksessa tarkoittaa viime kädessä pääoman aktiivista pyrkimystä sulauttaa kaikenlaiset eriarvoisuudesta huolestuneet kriittiset poliittiset liikkeet itseensä.

Lyhytkin katsaus ”kulttuurimarxismin” aatteellisiin lähtökohtiin riittää osoittamaan ainakin sen, kuinka hakoteillä ovat ne, jotka termiä ahkerimmin viljelevät. Omat kokemukseni keskusteluista ja väittelyistä poliittista oikeistoa kannattavien kanssa vahvistavat yllä esitetyn. ”Kulttuurimarxismi” toimii kattoterminä ja ”selittävänä tekijänä” mitään tosiasiallisesti selittämättä. Ei mikään ihme, että kriittiselle vasemmistolle koko käsite on jonkinlainen oksymoroni, joka kertoo sille enemmän uuden oikeiston Marx-ymmärryksen tasosta kuin jostain vakavasti otettavasta kulttuurikriittisestä kontribuutiosta.

Keskiluokka kritisoi itseään

Anton Vanha-Majamaan kolumni marssittaa jälleen eteemme keskiluokkaisen syyllisyyden, jonka koronapandemia on virittänyt hiukan normaalia äänekkäämmille taajuuksille.

Sinänsä Vanha-Majamaan avaamassa näköalassa ei ole mitään uutta. Kirjoittaja ruoskii turvallisuushakuisuutena, luokkatiedottomuutena ja naiiveina kuvitelmina jäsentyvää keskiluokkaisuuttaan hiukan samaan tapaan kuin Reetta Räty ja Tuija Siltamäki joissakin ”aseistariisuvissa” ja katu-uskottavasti masokistisissa takavuosien kolumneissaan. Hän tekee saman kuin lukemattomat muut pandemian myötä luokkatietoisuutta harjoittelevat porvarit: julkistaa näyttävällä armottomuudella elämäntapansa anomaliat, antagonismit, velton henkisyyden ja tekopyhän pihagrilliempatian tunnustamalla avoimesti mahdottoman velkansa modernille proletariaatille ja prekariaatille.

Synnintunnustuksen ja murskaavien tilastojen jälkeen Vanha-Majamaa toteaa: ”Muut ovat pitäneet yhteiskunnan ja meidät kasassa, oman terveytensä kustannuksella.”

Mitään huonoa ei ole siinä, että luokkatietoisuuttamme edes jollain tapaa ravitaan valtavirtamediaa myöten. (Kunnon kommunistina osaan kyllä arvostaa vaatimattomiakin kontribuutioita luokkataistelun kiihdyttämiseen.) Silti tällaisissa esityksissä on jotain syvästi epäilyttävää. Kun kirjoittaja näinkin avomielisesti kävelyttää häpeäänsä julkisen diskurssin auringonkilossa, alkaa mietityttää, kuka oikeastaan hyötyy ja nauttii. Vanha-Majamaakaan ei, oireellista kyllä, malta olla päättämättä kolumniaan ironiseen loppukaneettiin, joka vihjaa jo hivenen kyyniseen paluuseen kohti ”normaalia”.

Vanha-Majamaa toteaa olleensa typerä ja naiivi kuvitellessaan kaikkien olleen samassa veneessä vain siksi, ettei koronavirus ”erottele ihmisiä ihonvärin, sukupuolen tai varallisuuden perusteella”. Hän tunnustaa harrastaneensa juuri sitä paremman väen arjen- ja elämänhallinnan ympärillä pörräävää nolostuttavaa spiritualiteettia, jota Facebook on pullollaan: ”pysähtymistä”, ”kotoilua”, ”asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen”. Mikäs on ollut rauhoittuessa olennaisen äärelle ”kivasti etätöitä tehden” tai ”kesämökillä puutarhaa laitellen”, vaikka ”vaikeimpina koronaviikkoina” kyllä hävettikin, kun oli pitänyt ”avata ovi ruokalähetille, joka oli pukenut ylleen kasvomaskin ja suojakäsineet tuodakseen minulle ruokaa lähikuppilasta”.

Tekee mieli oikoa mutkia ja tehdä ankea diagnoosi. Nämä keskiluokkaiset häpeänsä ulkoiluttajat, perkele: mitä muuta he lopulta haluavat kuin uuden salaisen ylpeilyn aiheen, jonkinlaisen käänteisen oikeutuksen elämäntyylilleen? Vanha-Majamaa osallistuu yleiseen keskiluokan kritiikkiin performoimalla keskiluokkaista, joka äkkiä tajuaa olevansa keskiluokkainen:

Ei tarvinnut kuin katsoa ikkunasta ulos ja tajuta, etteivät kadut olleet autioituneet. Niitä vain suhasivat nyt airpod-hipsterien ja salkkuihmisten sijasta alipalkatut siirtolaiset, jotka toimittivat meille verkosta tilaamiamme kotikuntoilusettejä ja falafeleja, sekä ulkomailta lähetetyt työntekijät, jotka rakensivat meille teitä ja taloja.

Harva keskiluokkainen lienee kuitenkaan niin umpiossa, etteivät tällaiset tosiasiat hänen valistunutta tietoisuuttaan tavoittaisi. Vanha-Majamaa tuntuu tajuavan tämän, sillä tekstin itseironinen päätös pursuaa resignaatiota, silkkaa maailmanjärjestykselle ja luokka-aseman tuomille etuoikeuksille alistumista. Samalla hän tulee paljastaneeksi, ettei keskiluokkaisen ihmisen ongelma ole hänen ”väärässä tietoisuudessaan”, vaan hänen asemoitumisen tavassaan, kyvyttömyydessään muuttua minkäänlaisen rakenteita horjuttavan massaprotestin subjektiksi lisäarvontuotannon lupaamien privaattien etuisuuksien ja nautintotalouden houkutusten vuoksi. Silkan performanssin tasolla Vanha-Majamaa kykenee osoittamaan, ettei keskiluokka ajattele silloinkaan, kun tiedostaa.

Tällaisen valtavirtaisen luokkakritiikin perusongelmana on sen ilmeinen kyvyttömyys asettua loputtoman, salaa narsistisen syyllisyyden horisontin tuolle puolen, mikä tarkoittaisi proletaarin/prekaarin näkökulman eräänlaista ”subjektivoitumista” nykyisen pelkän objektiksi jäämisen sijaan. Vanha-Majamaan itsekritiikki on epäilemättä subjektiivisesti aitoa, mutta samalla – edellä mainitusta syystä – objektiivisesti tekopyhää. Kolumnin viimekätinen (ja subjektiivisen tarkoitteen kannalta vieras) viesti ei ole ”oikean tietoisuuden” akuutti vaatimus, vaan totaalisen ja impotentin epätoivon julkilausuminen tavalla, jonka on tarkoitus hämätä psykologisella uskottavuudellaan. Pelin panoksena on edelleen porvarillisen minän narsistinen eheys.

Vielä muutama huomio patsaista ja niiden kaatamisesta

Jokin aika takaperin kirjoitin Facebookissa onnistuneen provokaation, jolla kommentoin tuolloin (ja epäilemättä edelleen) ajankohtaista vasemmistonuorten vaatimusta Mannerheimin ratsastajapatsaan siirtämisestä johonkin syrjäisempään paikkaan. Vaatimuksen taustalla on – kuten jokainen lukija epäilemättä jo tässä vaiheessa tietää – Yhdysvalloista levinnyt, kansainvälisiä solidaarisuudenilmauksia kirvoittanut protestiliike Black Lives Matter, jonka jäsentämä kamppailun todellisuus nostaa näkyviin rapakon takaisen yhteiskunnan jakautuneisuuden ja poliittisen osattomuuden artikulaatiot.

Kotimaassa ei ole edetty patsaiden kaatelemiseen. Tällaista (enemmän tai vähemmän) spontaania protestiliikettä en millään muotoa vastusta: jos Mannerheim olisi revitty jalustaltaan, olisin jättänyt kirjoittamatta kriittisen huomioni, joka kohdistui kaatamisen sijasta vaatimukseen patsaan siirtämisestä jonnekin muualle. Huomautin pitäväni ”tällaisen toiminnan logiikkaa oireellisena ja ongelmallisena”, eräänlaisena herkistymisenä ”kulttuuriselle yliminäsyyllisyydelle”:

Aluksi poistetaan ja kielletään loukkaavat patsaat ja symbolit, jolloin vastavaikutuksia on ainakin kaksi: niiden voima kasvaa entisestään ja niiden määrä näyttää vain lisääntyvän. Kolmanneksi: uusi oikeisto ei epäröi hyödyntää tätä uutta symbolista voimakenttää ja osoittaa liberaalien munattomuutta jälleen kerran.

Myöhemmin tarkensin esitystäni huomauttamalla suhtautuvani yhtäältä tähän kotimaiseen kieltoon/vaatimukseen ja toisaalta yhdysvaltalaisiin protestiliikkeen akteihin kahden eri logiikan mukaisina tekoina ja tapahtumina. (Jälkeenpäin tuli muuten mieleen, että kotimaisenkin version voi nähdä suopeammin solidaarisuuden osoituksena, vaikkeivät ”yliminävaatimuksen” ja symbolisen voimakentän vaikutusten ongelmat vielä sillä katoaisikaan.)

Proletaarien toissasunnuntaisessa keskustelussa aiheen tiimoilta nousi lisäksi esiin jokunen arvokas kontekstuaalinen huomio, erityisesti se, kuinka poliittisesti polttavaa tiettyjen patsaiden symboliikka Yhdysvalloissa on. Kunniapaikalla pönöttävä kivikonfederaatti on mustalle väestönosalle suora viesti heidän ali-ihmisyydestään. Keskusteluun osallistuneen Punatulkut-kanavan Tuomas Kuusniemen nokkela ehdotus on samoilla kritiikin linjoilla taannoisen provokaationi kanssa esittäessään esimerkiksi, kuinka lahtarisymboliikka saisi uusia ulottuvuuksia, jos monumenttien kontekstia laajennettaisiin ympäröimällä ne orjia esittävillä patsailla. Omassa postauksessani kehotin siekailemattomaan tradition häpäisemiseen:

”Pyhyyttä” kantava symboliikka on trivialisoitava ja problematisoitava, symbolien säteilevä voimakenttä hajotettava – muutettava arvokkaat lahjat valuvaksi paskaksi, kuten Lacan sanoo. Näin tajuamme Mannerheimin ratsastajapatsaan pelkäksi pulujen paskomisalustaksi, jonka valkoisuuskin saa uusia, banaaleja ulottuvuuksia.

Kuusniemen ehdotus on toki kaikin tavoin tyylikkäämpi. Jos orjakauppiaiden monumentit joutavatkin merenpohjaan, on aidolle kritiikille kuitenkin monenlaisia mahdollisuuksia. Monumenttien tuhoaminen on toki historiaa siinä kuin niiden pystyttäminenkin, eikä konservatiivien karvalakkikritiikki anakronistisesta ”historian ylipyyhkimisestä” kaikkine kaltevan pinnan järjettömyyksineen voisi olla enemmän epäonnistunutta.

Postaukseni kommenttikentässä käydyt keskustelut osoittavat omalla tavallaan, kaikessa sivupoluille eksyneisyydessäänkin, ettei patsaiden kaatamisessa ole kysymys harhaisista vastakkainasetteluista vaan luokkataistelusta yhdenlaisessa kulttuurisessa momentissaan. Monumentit voivat joko kätkeä tai paljastaa sen todellisuutta. Ehkä Mannerheimin kyytiin sopisi istuttaa Hitler takasatulaan kontekstia laajentamaan: olihan sotienaikaisen Suomemme valkoisuus toisinaan sävyltään hyvinkin sinimustaa, eivätkä ylipäällikön käskyllä rakennetut itäkarjalaiset keskitysleirit liene nekään pelkkä äärioikeiston hekumallinen salaisuus.

Maahanmuuttokriittinen, -vastainen, -kielteinen... ja niin edelleen

Viikonloppuna tuli taas keskustelua politiikasta (ja muuten hyvää keskustelua, mistä kiitos osanottajille), ja törmäsin jälleen kerran tuttuun käsitteeseen maahanmuuttokriittinen. Jälkeenpäin jäin miettimään koko termin merkitystä. Olen esimerkiksi useassa yhteydessä kuullut toistuvan vaatimuksen olla sekoittamatta ”maahanmuuttokriittistä” ”rasistiin”, sillä nehän eivät kaiketi välttämättä viittaa samaan asiaan.

Itse olen ollut taipuvainen suhtautumaan tähän käsitteeseen lähtökohtaisesti paitsi hiukan epäselvänä, myös yhtenä ideologisesti latautuneena terminologisena esimerkkinä tavasta, jolla perussuomalaiset käyttävät määrittelyvaltaansa maahanmuuttopolitiikassa sanoittamalla ”muiden puolueiden linjan, josta tulee laajemmin jaettu tulkinta politiikan jakolinjoista maahanmuuttopolitiikassa”, kuten Johanna Vuorelma kirjoittaa. Vuorelman mukaan esimerkiksi

[v]aikenemisteesiä on tuotu esiin jo vuosien ajan. Muiden puolueiden maahanmuuttopoliittiset kannanotot, linjaukset ja äänekäs puhe eivät muuta perussuomalaisten tarjoamaa mielikuvaa hiljaisuudesta maahanmuuton ongelmien edessä.

Myös niin sanottu laatumedia on tukenut perussuomalaisen diskurssin tyrkyttämää ongelmakeskeistä maahanmuuttopolitiikan mielikuvaa esittämällä maahanmuuttajat vallitsevasti joko uhreina tai uhkana, tyylilajinaan ”yleistä elämänmenoa häiritsevän epämääräisen vyöryn maalailu ja perspektiivinä viranomaisnäkökulma” (lähde täällä).

Kun maahanmuuton kaltaiseen ilmiöön yhdistää eräänlaisena jälkiliitteenä kriittisyyden, syntyy mielikuva ilmiön kritiikistä, jolla on argumentatiivista, intellektuaalista ja/tai faktuaalista painoa hiukan samaan tapaan kuin ideologiakritiikillä. Tämä alkaa vaikuttaa kuitenkin harhaanjohtavalta heti, kun tarkastellaan ideologiaa ja toimijoita, joita valtavirran media maahanmuuttokriittinen-termillä kuvaa. ”Kriittisyys” yhdistyy jatkuvasti paitsi ”torjuvuuteen” ja ”vastustamiseen”, myös laitaoikeistolaisiin tekijöihin, joita ei ulostulojensa perusteella ole mitään syytä jättää luonnehtimatta rasistisiksi.

Jo tämä suppea huomio viittaa siihen, ettei maahanmuuttokriittisyydellä ole mitään olennaista tekemistä aidon kriittisyyden kanssa, vaan kyse on tyypillisestä ideologisesta kiertoilmaisusta, jolla haetaan uskottavuutta ja määrittelyvaltaa julkisessa diskurssissa. Vaikka termin ei tarvitse tarkoittaa täsmälleen samaa kuin rasismi, sen vallitseva käyttötapa ilmaisee selvän peitteenä tai korvikkeena toimimisen intressin. Kiistatonta on, että rasisti voi kutsua itseään ja ajatteluaan maahanmuuttokriittiseksi ja näin pyrkiä salonkikelpoistamaan ksenofobiaansa ja toiseen kohdistuvaa patologista torjuntaansa liittämällä rasisminsa osaksi intellektuaalisempaa mielikuvataloutta.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei maahanmuuttokriittisyys voisi jossakin kontekstissa olla relevantti käsite (ns. väärinkäyttö ei kumoa käyttöä -argumentti). Oma kysymyksensä on kuitenkin se, missä määrin käsitettä on syytä normalisoida niin, että sillä korvataan esimerkiksi kieliopillisesti puhtaampi ilmaisu maahanmuuttovastainen tai -kielteinen. Kriittisyys-liitännäisen käyttö -vastaisuuden tai -kielteisyyden sijaan herättää siksi kysymyksen hämärtämisestä ja poliittisesta uuskielestä, jonka levittämiseen media suhtautuu hyvinkin porvarillisella huolettomuudella.

Kamppailun taidetta

Kymmenen vuotta mieltäni on askarruttanut ajatus, että kirjoittaisin romaanin kääntymyksestä ja sovituksesta. Vielä en ole kirjoittanut.

Kun noin kolme vuotta sitten julkaisin debyyttini, olin jo ehtinyt ajat sitten tajuta, etten vielä ole sielunmaiseman siinä kohdassa, jossa tuollaisen kirjoittaminen tulisi kyseeseen. Sisäinen ääni, jonkinlainen kello kenties, vaati hitaampaa etenemistä. Niinpä Labyrintin profeetan novellejakin leimaa väkivaltainen konflikti, joka ei ratkea, vaan pyrkii näyttämään ratkeamattomuuden kaikessa elämää pursuavassa (ja sitä nielevässä) moniselitteisyydessään.

Näiden kertomusten päätännät ovat usein ekstaattisuuteen saakka ahdistuneita, ja ”ekstaasilinjan” huipennankin Joensuu-trilogian skenaarioissa, joissa – etenkin Keskipäivän demoneissa ja Lautassa (Mestarin edustaessa ”perinteisempää” tyyliä) – kehittelin kerrontaa juonen kustannuksella ylenmääräisen intensiteetin hyväksi. Toinen debyyttiteoksen novelleissa kulkenut linja, nimittäin resignaatio, löytää toistaiseksi harkituimman ja viimeistellyimmän muotonsa Parallaksin läpeensä ironisen konkluusion jälkeen SKK:ssa (Sano kuolemalle käsipäivää), sen viimeisissä julmissa novelleissa.

Kaikkia linjoja tai niiden omaksumia kerronnan muotoja päätäntöineen – ekstaattista ahdistusta, ironista sivuuttamista ja suoranaista alistumista (resignaatiota) – yhdistää lähestyvän kääntymyksen tai sovituksen poissaolo, jopa mahdottomuus. Teksti toisensa jälkeen skenaariot muokkautuivat sellaisiksi, että mainittu privaatio oli alusta alkaen jokseenkin väistämätön. Samalla halusin antautua tutkimaan ”todellisuuden epäonnistumista” oikein urakalla.

Tällä hetkellä arvelen olevani vedenjakajalla, mikä muuten on sikäli harhaanjohtava ilmaisu, ettei kyse ole dramaattisesti laajentuneesta tietoisuudesta tai edes minkäänlaisen ”uuden läsnäolon” muodon hahmottamisesta. (Sivumennen sanoen suurromaani, josta tuonnempana puhuin – ja joka siis on kesken vielä vuosia, luulen –, sijoittuu tässä mielessä hiukan omaan kategoriaansa jo laajuutensakin tarjoamien mahdollisuuksien vuoksi, enkä mene siihen tässä sen enempää.) Idea, jonka parissa parhaillaan työskentelen, sai alkunsa (tai ilmaantui) kuten edeltäneetkin, enkä ensi alkuun edes tunnistanut sen tarjoamassa muodossa mitään sovitukseen viittaavaa, vaan luulin kirjoittavani (pienois)romaania, jossa resignaatio huipentuu protagonistin kuolemaan.

Hyvin pian kuitenkin tajusin, mihin idea todella viittaa, nimittäin paitsi umpikujaan, myös sen hahmottamiseen tavalla, joka aiempien teosteni henkilöiltä jää puuttumaan – ja minkä vuoksi he ajautuvat joko raiteiltaan (ekstaasi, ek-stasis, kuten kreikkalaiset sanovat) tai vetävät tilanteestaan ”naturalistiset” johtopäätökset jääden kapinan järjettömyyden ja todellisuuden väliseen epäsointuun. Lyhyesti: uusi päähenkilöni kykenee tavalla tai toisella paitsi suistumaan sijoiltaan myös muuntamaan kamppailunsa uuden subjektiviteetin ainekseksi eli tulemaan kamppailun subjektiksi.

Kamppailun(sa) subjektiksi tuleminen ei tietenkään vähääkään viittaa minkäänlaiseen ”elämänhallintaan” tai vastaavaan helppoheikkimäiseen harmoniaan sen enempää kuin Raskolnikovin (käsittääkseni joidenkin, ja täysin aiheettomasti, kritisoima) kääntymys Rikoksen ja rangaistuksen loppusivuilla. Päinvastoin. Kysymys on syvästi antagonistisesta prosessista, jonka lopputulos voi olla jotain muuta kuin onnellisuutta. Tällaisen protagonistin ja subjektin lohtuna on yksinkertaisesti hänen tilanteensa totuudellisuus. Koska totuuden ”olemukseen” ei kuulu hallinta, vaan totuudelle ominaista on pikemminkin siihen liittyvä vaade olla aina hallitsematta ilmenemisensä kontekstia, ei totuudellisuutta ja onnellisuutta ole mitään syyttää langettaa yksiin, ja kaikkein vähiten minkäänlaisen hallinnan nimissä.

Totuudellinen voi kuitenkin olla onnellinen, sillä totuus voi sivutuotteenaan synnyttää onnellisuutta. Mitään takeita sellaisesta ei tosin ole. Samoin onnellisuuden tavoittelu par excellence on näin ymmärtäen syvästi valheellista, seurasipa siitä millaista menestystä ja kuinka laaja-alaista elämänhallintaa tahansa. Kääntymys herättää epävarmuuden, pakottaa seuraamaan sitä, ja tätä on sovitus omassa totuudellisuudessaan: erityinen suhde tuntemattomaan, sinun tulemistasi oman elämänkamppailusi subjektiksi, joksikin jonka kohtalona on jokin muu kuin alistuminen, tarkoittipa tämä sitten onnea tai onnettomuutta.

Huonot, keskinkertaiset ja lahjakkaat

Välisoitto ja yhteenveto

Poikkeuksellisen lahjakkaalle kirjailijalle äkillinen menestys voi olla huonompi juttu kuin keskinkertaiselle, jos oletetaan, että jälkimmäisen suhde yleisön odotuksiin on yleisesti ottaen keskeisempi ja suhde ideaan puolestaan heikompi. Erottelu on tietenkin karkea ja sen voi esittää monin eri tavoin, enkä ole lainkaan varma siitä, että olen tässä kovinkaan oikeassa. Keskinkertaisuuteen liittyy kuitenkin useimmiten selvää konformismia; siksi tuntuu luontevalta ajatella keskinkertainen kirjailija konformistiksi, joka tavalla tai toisella pyrkii ylläpitämään ja ruokkimaan lukijoidensa fantasiaa. Esimerkiksi keskinkertainen yhteiskuntakriittinen kirjailija pysyttelee ajan hermolla ja kirjoittaa maahanmuuttajista, somesta, rasismista jne. – ja nimenomaan ilmeisimmällä mahdollisella tavalla eli sijoittaen nämä teemat ja aiheet suoraan juonellisen kerronnan elementeiksi. Näin ruokitaan lukijaa, joka paitsi tahtoo viihdyttävän tarinan, myös tuntea itsensä älykkääksi ja kriittiseksi, ”tiedostavaksi” ihmiseksi.

Huono kirjailija on tällöin se, joka pyrkii seuraamaan arvostamiaan keskinkertaisia kirjailijoita, mutta epäonnistuu puutteellisen ”instrumentinhallinnan” vuoksi – mikä johtaa tökeröön kieleen, epäuskottaviin hahmoihin, teennäisiin ja konstruktiivisiin ratkaisuihin jne. Lahjakas kirjailija on se, jonka huonot ja keskinkertaiset kirjailijat (sekä heidän yleisönsä) usein, vaikkeivät aina – lahjakkaatkin menestyvät –, sekoittavat huonoihin, koska tyypillisesti vain lahjakkaat vaativat itseltään ratkaisuja, joissa idean seuraaminen johtaa heidät satunnaiseen ja tuntemattomaan, toisin sanoen kirjoittamaan hämmentäviä teoksia, joiden tulkitseminen edellyttää keskinkertaisten hallitseman establishmentin määrittämien kirjallisten hyveiden kriittistä uusintamista tai hylkäämistä. Kun vielä huomioi kirjallisen kulttuurin läpitunkevan kaunaisuuden ja läheiset suhteet valtaan (joka on aina ”konservatiivista” ja jonka tärkein tavoite on säilyttää ja uusintaa se, mikä on vallalle hyödyllistä), on ennustettavaa, että moni lahjakas kirjailija putoaa tai pudotetaan tämän systeemin onkaloihin joko niin, että heidät käännytetään konformismiin tai evätään pääsy suojeltuun sisäpiiriin ja työskentelyolosuhteita helpottaviin resursseihin.

Neromyytin purkamisen hengessä on aiheellista kiistää näkemys lahjakkuuden ja tinkimättömyyden pyhästä allianssista. Juuri siitä syystä, ettei lahjakas aina ole tinkimätön, on hänet mahdollista käännyttää konformistiksi, joka keskinkertaista taidettakin tehdessään uskottelee kirjoittavansa mestariteoksia; ja tätä luulottelua neron myytti (kiistettiinpä se liturgisesti tai ei) puolestaan kannattelee, mistä syystä neroja ”löydetään” aina ja jatkuvasti juuri keskinkertaisten piiristä. Keskinkertaisuuteen ja konformismiin juurtuneen todellisen lahjakkuuden itsepetosta neron myytti suojelee siksikin, että paikantaessaan lahjan (halun) alkuperän taiteilijaan se auttaa kätkemään tiedon idean seuraamisen muuttumisesta pelkäksi simulaatioksi. Kun taiteen tekijä tosiasiallisesti on se, jota teos (idea) vaatii seuraamaan, kääntyy asetelma neron myytissä näppärästi ylösalaisin: teos seuraakin nyt jumalan kaltaista tekijäänsä, tämän erehtymätöntä ”taiteellista vaistoa”, idea on jotain neron sisuksissa syntynyttä eikä jotain ulkoa tullutta, jota ”neron” olisi tinkimättömästi seurattava, vaikka se tarkoittaisi jopa ennen muuta erehtymiselle altistumista ja sattuman roolin tunnustamista.

Valtiollinen palkitsemisjärjestelmä (jonka perimmäinen tehtävä on ylläpitää valtaa ruokkivaa konformismia tavalla, joka mahdollistaa konformismin näkemisen nerokkuutena) huomioi tämän tinkimättömyyden ailahtelevuuden ja pyrkii manipuloimaan sitä haluamaansa suuntaan. Yhtäältä taiteilijan on kyettävä näkemään itsensä tinkimättömänä; toisaalta ”tinkimättömyyden” käytäntöjen on toistuvasti johdettava teoksiin, tekoihin ja kannanottoihin, jotka ruokkivat (eivät lävistä) yhteisöllistä fantasiaa. Niinpä järjestelmä on luotava julkisivultaan ankaran meritokraattiseksi, jolloin järjestelmän hyötyjät voivat luulotella menestyvänsä taiteellisten ansioidensa perusteella, vaikka yhtäältä (osallistuessaan sisäpiirin seremonioihin, raateihin, johtokuntiin ja tuomioistuimiin) ovat täydellisesti selvillä systeemin farisealaisuudesta; toisaalta ”meritokratian” julkisivu toimii juuri siinä määrin uskottavasti, että se kelpaa aidoksi fetissiksi myös sisäpiiriin kuuluville. Solipsistisen ja verenhimoisen kilpailun (apurahat, palkinnot, kustannussopimukset, verkostoituminen) koulima taiteilija ei noin vain halua ryhtyä kriittiseksi uutta yhteisöään kohtaan, vaan uskoo mieluummin selvinneensä sinne lahjakkuuttaan ja tinkimättömyyttään, ja samaa vakuuttelee koko yhteisö itselleen. Kuinka taiteilija, jonka tasavallan presidentti kutsuu Linnan juhliin, voisi olla väärässä, keskinkertainen tai konformistinen?

Tästä pääsemme takaisin alussa esitettyyn huomioon: äkillinen menestys voi olla huono juttu lahjakkaalle kirjailijalle, sillä useimmiten lahjakas ei ole tinkimätön – idiosynkraattisia muotoja saava laiskuus on helppo sekoittaa tinkimättömyyteen –, ja taipumus itseriittoisuuteen ja mukavuuteen tekee hänestä alttiin korkean tahon manipuloinnille, etenkin kun manipulaatiota on käytännössä mahdoton erottaa ”rehellisestä” meritokraattisesta tunnustuksesta. Onkin syytä esittää painokas huomautus: mikään yllä sanottu ei tarkoita, että hyväksyisin jonkinlaisen yksinkertaistavan, taiteellista periferiaa juhlistavan ja mytologisoivan ideologian, jossa hyvän taiteilijan tunnistaa siitä, ettei kukaan ole koskaan hänestä kuullutkaan. (Olen itse todistanut käytännössä ja omakohtaisen kokemuksen kautta päinvastaista. Periferiakin pullistelee lahjattomia tekijöitä, joiden ei soisi koskaan menestyvänkään.) Modernin valtion ja taiteen suhde on huomattavasti kompleksisempi, joskaan ei lainkaan sillä tavoin ristiriidaton tai meritokraattinen kuin taideinstituutioiden julkilausumat pyrkivät vakuuttamaan. Niiden on kuitenkin pysyttävä lausumissaan täydellisen tuhoutumisen vaaniessa sellaista, joka avoimesti tekisi selkoa sisäisistä suhteistaan; vastalahjaksi valtio lahjoittaa auktoriteettinsa näiden instituutioiden jakamille arvostelmille ja arvotuksille. Meritokraattinen julkisivu hyödyttää molempia kätkiessään niin valtiollisen manipulaation kuin sisäpiirin tukosmaisen vehkeilyn.

Tämän näkemyksen hedelmällisyys on siinä, ettei se edellytä yksinkertaistavaa tulkintaa establishmentista pelkkien keskinkertaisuuksien kerhona, vaan pikemminkin osoittaa, että establishmentiin kuuluva todellinen lahjakkuus voi järjestelmän ja halunsa houkuttelemana ajautua keskinkertaisuuteen (ja että tämä on jopa todennäköistä), mikä tässä tarkoittaa lahjakkuuden sisältämän kriittisen potentiaalin hylkäämistä yhteisöllisen fantasian eduksi. Lahjakas toisin sanoen pettää itseään omaksumalla fantasian potentiaalinsa kukkaan puhkeamisesta, mikä samalla tarkoittaa tuon potentiaalin varsinaista hylkäämistä. Tällaista voi olla lähes mahdoton todistaa millään aukottomalla tavalla, sillä jos järjestelmä todella on olennaisella tavalla yllä kuvatun kaltainen, ovat sen puolustajatkin mitä vaikutusvaltaisimpia. Yksinäisellä järjestelmän kriitikolla on vastassaan melkoinen rivi akateemikkoja, professoreja ja palkittuja taiteilijoita, joiden ei edes tarvitse argumentoida – pelkkä jyrähdys HS:n kolumnissa riittää.